Koskelaan tultua käskettiin heti panna kyytihevonen valjaisiin.
Se oli minun tahtoni. Minä tahdoin pian päästä erilleni näistä
kotoisista oloista, tahdoin niin pian kuin mahdollista katkaista
ne siteet, jotka niin lujasti tuntuivat minua tänne kiinnittävän.
Tahdoin olla mies.
Sydämmellinen kädenlyönti isältäni, tuttavallinen kädenpuristus
rengille -- sillä tavoin olin eroitettu kotiväestäni. Suuret
supiturkit päälläni heittäysin rekeen, huusin reippaalla äänellä
vielä kerran hyvästi ja kulkusten helistessä lähdin solumaan alas
maantielle päin.
Kas näin, ajattelin, nyt sitä siis mennään. Hei vaan! Helise
kulkunen, juokse hevonen! -- Mutta taas kävi sieluni läpi oudot
väreet ja minä tunsin taas epävarmuutta sen suhteen mitä aijoin
tehdä. Mitähän, -- mietin siinä jo parin kolmen minuutin matkan
kulettuani -- mitähän, jos vielä luopuisi päätöksestään? Antaisi
kyytimiehen pyöräyttää takaisin -- vaikkapa tuosta sillan korvasta
-- ja palaisi kotiin! Mutta ei, -- ei sitä nyt enää kehtaisi vaikka
mikä... kovin se olisi naurettavaakin... enhän minä ole mikään
"mamman lellipoika", jolle heti tulee koti-ikävä -- en olekkaan! Vaan
mies olen ja mieheksi tahdon tulla. Antaa mennä vaan!
Ämmän putouksen kumea pauhu ja emäjoen kohisevat kosket tohisivat
vielä pitkän aikaa korvissani. Sitten nekin vähitellen herkesivät
kuulumasta sitä myöten kuin reki liukkaasti vieri halki autioiden
salojen, yli korkeiden vaarojen kohti länttä.