Vähitellen väsähtivät joukot levolle ja pimeä talvinen yö hiipi
hiljalleen tupaan. Lähellä oli laskiainen vielä aamullakin, mutta se
oli niin pahalla puolella.
Olikohan siinä jotakin?
Talvella kulki tie ihan suoraan Haapanotkon torpalle ja kesälläkin
kulkivat jalkamiehet Malin niityn ylitse, mutta hevoiskyydillä kulkijat
saivat kiertää ympäri kuistia myöten.
Sieltä oli Teuvonkin ajettava heinästä tullessaan, vaikka maan pinnalle
olikin jo ensimäisiä lumen hipeneitä ripsehtinyt. Keli siitä ei sentään
vielä yhtään liukastunut, kuloutuivathan vain viimeisetkin vihannammat
nurmen täppeet laidunmailta, että lehmät ja muut sorkka-elävät olivat
yksistään talvirehuilla ruokittavat.
Teuvo käveli huoletonna heinähäkin jälestä ja jätkän säveltä viheltää
hujautteli. Ne sävelet ne huvittivatkin niin mainiosti, niihin kun näet
yhtyivät muistot sunnuntai-illoista tanssineen ja punaposkisine tytön
tylleröineen.
Häkkisen torpan pellon aitavarteen seisotti Teuvo heponsa ja meni
torpan vaimoväen kanssa irnuilemaan. Teuvosta pitikin naisväki hyvin
paljon, kun oli hauska ja sukkela, osasi aina puhua loisten mieliksi.
-- Päivää, sanoi Teuvo ja veitikkamaisesti pilkisti tuvan ovesta.
-- Päivää vielä, oli lois-Ulla nuhtelevinaan. -- Siellä virkaileksen ja
viivytteleksen, kun kotiisi meni morsiamet ja muut!
Teuvo piti leikkinä koko semmoiset puheet.
-- Elä yhtään epäile! Kulki tästä semmoinen pieni, musta tytön lipasko,
morsiamesi sanoi olevansa. Taisi mennä rukin sijaa katsomaan, selitteli
lois-Ulla.
-- Elkää vetkutella, epäili Teuvo.
-- No, oikein totta, kulki tästä tyttö ja sinua kyseli.
Eihän se Teuvo ollut laisinkaan uskovinaan noita tuommoisia tuumia.
Pois läksi koko eukkojen roikasta, eikä ollut niinä miehinäänkään, että
hän muka uskoisi. Ruuna kun näki miehen pihasta pientaretta myöten
vetäytyvän, läksi jo yksinään mennä loiskuttelemaan, vilkasi vain
Teuvoon heinähäkin vieritse, että jääpikö se hyvin paljon jälelle.
Teuvo koetti olla uskomatta Ullan tyttökertomusta, valettahan se oli
kuitenkin. Mutta se muistui mieleen taas ja ikään kuin olisi jysähtänyt
vielä rinnassa, mokomakin asia. Jos tuo puhe olisi nyt ollut vaikka
tottakin, niin olisiko siinä mitään sen tavattomampaa... kulkihan niitä
ihmisiä muulloinkin.
Turhaltahan se tuntui semmoisen asian niin mieleen painaminen, mutta se
ei sittenkään ajatuksista vieraantunut. Kiihtyi vaan, kuta enemmän
koetti hätistellä.
Ja kun Teuvo sai hevosen ajetuksi pihaan heinäladon oven eteen, niin
hän ensi toimekseen livisti tupaan katsomaan, oliko siellä niin
erikoisia. Olihan siellä pieni, vasta mekon yltään riisunut tyttönen
peräpenkillä istumassa, jota Teuvo ei tuntenut tutkimallakaan. Teuvo
seisoi oven suussa kauvan aikaa ja katsoi tyttöön ja sitten äitiinsä,
joka seisoi äänetönnä lieskiveen nojaten. Äiti näytti katsovan hyvin
tutkivasti häneen ja muutenkin tuntui ilma tuvassa niin tukalalta ja
painostavalta, että Teuvo viimein pujahti ovesta takaperin pihalle
sanaakaan sanomatta. Hän riisui ruunan valjaista, vei talliin
pilttuuseensa ja alkoi apetta hämmennellä. Teuvo ei tiennyt tuvassa
olevasta tytöstä mitä varten se oli tullut, mutta sittenkin tuntui että
se oli tullut hänelle pahojaan tekemään. Teuvo oikein vihasi tuota
tyttöä...
Mutta juuri kuin Teuvoa härnäten tuli tallin ovelle se tyttö virnisteli
ja nauratteli niin tutun takeisesti.
-- Täällä hevoselle keitetään.
Teuvo ei kehdannut virkkaa mitään "mokomallekin marakatille". Tyttö
kaiveli povuksiaan ja löysi sieltä rutistuneen paperin, jonka ojensi
Teuvolle.
-- Mikäs tuo on? sanoi tyttö koettaen saada ääntään tuntumaan hyvin
salaperäiseltä, kuin olisi muka suurenkin ilosanoman kulettaja. Teuvo
silmäsi vain kirjettä ylenkatseellisen näköisenä, eikä aikonut
ensinkään ottaa käteensä.
-- Se on Riikalta, sanoi tyttö. Riikka käski sanoa paljon terveisiä!
-- Hm, vai niin.
Teuvo otti veltosti kirjeen tytön kädestä ja musersi kokoon taskuunsa,
hämmenteli vielä apetta ja rupesi sitten ruunan reisiä sukimaan, ei
ollut tyttöä huomaavinaankaan.
-- Se Riikka pyysi saada vastuun nyt minun mukaani, sanoi tyttö.
-- Enpä minä jouda tässä kirjoittamaan. Käyköön hakemassa postista,
minä lähetän sieltä kautta. Hulluuttahan tuo on lähettäminenkin noin
rikeneelle.
Teuvo meni hämmentämään vielä ruunan apetta jotain tehdäkseen, vaikka
ruuna oli vähän vihassakin, kun tuli siihen tahrimaan, ettei saanut
syödä rauhassa. Taskussa oleva kirje alkoi melkein polttaa kuvetta,
olisi toivonut tuon tytön menevän pois, että saisi oikein rauhassa
lukea, mutta ei se tyttö näkynyt olevan niinkään kiireissään.
Teuvo oli Riikkaa vähän riijaillut viime kesänä isänsä kanssa
tukkilautalla ollessaan. Kovalla myrskyllä olivat siellä Kureniemen
mökissä olleet pari päivää sään pidossa ja tuo kirje se oli Kureniemen
Riikalta niiden parin päivän seurauksia. Mitähän mahtoi sisältää?
Teuvo ajatteli, että sen kai täytyi sisältää jotain erikoisempaa, kun
on kerran sieltä asti lähetetty jalan syten tuomaan. Jotain siinä on
erinäisempää ja Teuvo tiesi että siinä voisi kyllä ollakin.
Tyttö poistui viimeinkin ovelta ja Teuvo pääsi kirjettä katselemaan.
Kukkaiskortti pelmahti ensin sisästä ja löytyihän sieltä kirjekin
päälle päätteeksi. Teuvo luki, luki kerran ja kahdestikin kirjeen,
toivossa että sieltä olisi pitänyt löytyä jotain erinäisempää, mutta se
oli vain tavallinen rakkauden kirje, lemmen ruikutuksia vain toinen
toistaan imelämpiä. Sitä, jonka Teuvo luuli kirjeessä pääasiana olevan,
siitä ei löytynyt jälkeäkään. Teuvo tiesi, että kirjeessä olisi voinut
olla _jotakin_, mutta mitään erikoista hän ei kuitenkaan huomannut.
Koetti etsiä jotain lausetta, jossa se _jokin_ olisi kierrellen,
peitetyin sanoin ilmoitettu, mutta ei erittäin pystynyt sitä
yhdestäkään lauseesta löytämään. Siitä vain voi saada enimmän vihiä,
kun kirjeessä sanottiin, että "silloin oli niin lystiä, kun olit
täällä, mutta nyt saan itkeä niidenkin aikojen edestä". -- Teuvo tuli
viimein siihen johtopäätökseen, että kirjeessä oli sittenkin jotain
erikoisempaa ja se oli semmoista, että Teuvoa tahtoi hävettää tuvan
puolelle mennessä. Kauvan hän seisoi tallissa ja puristeli kirjettä
taskussaan, mutta viimein rohkeni mennä tupaan kumminkin.
Isä ja äiti olivat jo ruvenneet syömään, mutta Teuvo meni allapäin
penkille istumaan ja ei ollut syönnistä viitosinaankaan. Isä viimein
virkahti:
-- Eikös se Teuvo syö?
Teuvosta tuntui kuin vanhusten katseissa olisi ollut jotain
painostavaa, salaperäistä ja tarkastelevaa ja siksi ei hän koko
syöntiaikana uskaltanut silmiään kohottaa. Se kirje hävetti niin
kovasti, tiesiväthän ne vanhukset sen kuitenkin.
Teuvo odotti, että vanhukset virkkaisivat jotakin kirjeestä, mutta
eiväthän ne mitään virkkaneet. Isä vain sanoi leikillään syötyään,
sänkyyn makaamaan mennessään:
-- Teuvollahan se kävi morsian rukinsijan katsonnassa.
Teuvo ei virkkanut mitään, mutta alkoi pitää vähäpätöisempänä koko
asiaa, koska isäkin otti sen niin leikkiveriseltä kannalta.
Illemmalla, kun Teuvo oli äitinsä kanssa tuvassa kahden kesken, kysyi
äiti:
-- Keltä se kirje oli, jonka se tyttö kuletti?
-- Kirje?
-- Niin.
-- Eihän se mitä kirjettä tuonut.
-- Toipahan, kyllähän minä tiesin.
Teuvo koetti tekeytyä silloin hyvin huolettoman näköiseksi ja koetti
sanoa hyvin pilkallisesti:
-- Hyh, naurattaa minua ne semmoiset kirjeet.
-- Niin, sanoi äiti. Naurattaa, sydämetön, mutta olisitpas hänen
sijassaan, niin ei varmaan naurattaisi.
Teuvo katsoi ihmettelevästi äitinsä silmiin, ikäänkuin ei millään
muotoa olisi ymmärtänyt äidin tarkoitusta, vaikka tunsi äidin
ajattelevan samaa, kuin itsekin oli kirjeestä odottanut.
-- Näytäppäs se kirje, sanoi äiti.
Hennoihan se Teuvo sen näyttää ja äitikin tuli vakuutetuksi, että kirje
ei sisältänyt mitään muuta kuin tavallisia rakkauden ruikutuksia.
Mutta Teuvo otaksui kirjeessä olevan jotain, jota Riikka ei ollut
rohennut selvin sanoin ilmoittaa. Teuvo tiesi että sitä oli semmoista,
mutta se oli heidän kahden salaisuus, ainakin tällä kertaa, mutta
tottapahan aika näyttäisi...
Ja aika näytti, että siinä oli _jotakin_. Mutta Teuvo ja Riikka
laittoivat asiansa sitä ennen semmoiseksi, että se ei ollut mitään
erinomaista. Teuvo kävi näet hakemassa Riikan Haapanotkolle.
Hän uinuu tuolla.
Hän uinuu tuolla...
Päivän säteet siellä iloisesti leikittelevät, suvinen tuuli lempeästi
suhahtelee. Haaviston lehdet vilkkaasti lepattelevat ja kukat
tuoksahtelevat huolettomasti nuojahdellen.
Ja hän, impi, istuu siellä uinaillen suuren koivun juurella. Hervotonna
lepää hänen päänsä pienen sohvan selkänojaa vasten ja siniset silmät
ovat haaveillen avaruuteen. Kesän lempeä hohde heijastaa hänen
kasvoihinsa ja puhtoisen valkeaan esiliinaan... se kultaa hänen tuuheat
kutrinsa, joita suvinen tuuli tutjuttelee. Hän uinuu tuolla...
Mutta välillämme vaahtoisa virta voimakkaana pauhailee, meidät
eroittaen. Jos lähtisinkin yli pyrkimään, niin varmasti virran nielut
minun mukaansa ryöstäisivät ja häntä en sittenkään tavoittaisi. Kolkko
louhikko on täällä allani ja suvinen päivyt ei kuonnu kallion takaa
tänne paistamaan, mutta tuonne se paistaa, tuonne vastaiselle
rinteelle. Siellä on lumoova ympäristö, mutta hän, impi, on vieläkin
viehkeämpi.
Hän uinuu tuolla...
Ja minä seison täällä tuonne suunnaten katseeni.
Tuon kosken kuohut muuttuvat kiiltäviksi kultarahoiksi, jotka
vyöryessään vastakkain kilahtelevat. Se on mammonan mahtava virta, joka
meidät eroittaa.
Ja -- hän uinuu tuolla...
Noiden kuohujen takapuolla hän uinailee -- kunnes päivä peittyy vuoren
suojaan, eikä paista meille kummallekaan.
Tarina hevosen varsasta.
Pikku hepo kohotti päätään ja töllisteli ympärilleen. Ei näkynyt muuta
kuin jylhät seinät ja yhdessä seinässä reikä, josta virtasi valoa
sisään... Siinä vieressään huomasi hämärässä ison elukan, joka oli
hänen itsensä näköinen ja jonka sieramet hiljalleen vavahtelivat, kun
se hänelle äänteli...
-- Höphöphöphö...
Pikku hepo haisteli ensin pehkuja altaan ja sitten sen isomman elukan
karvaista mahanahkaa... Löysi siitä pienoisen nahkanipukan ja alkoi
sitä suussaan lutustella ja annas olla... siitä mehui jotain kosteaa,
joka maistui suussa makealta.
Sitten nukkui pieni hepo, mutta kohta heräsi, kun kuuli ryskettä... Hän
näki kuinka seinään aukesi aukko aivan maan rajaan, paljon isompi kuin
se, mikä oli siellä ylempänä... Aukosta tuli pari elukkaa sisään, jotka
eivät olleet ollenkaan yhteen näköön kuin hän äitineen... Niillä oli
pää pyöreämpi kuin heillä ja kantoivat etujalkojaan ylhäällä ilmassa,
kävelivät vain kahdella jalalla... Toisella oli vielä takajalkojen
ympärillä irtonainen nahka riippumassa, että ei näkynyt kuu hiukan
jalkateriä...
Ja sillä toisella kaksijalkaisella oli astia etujalassa, josta se
syötti emolle mitä lienee syöttänyt, kuului sitten ääntävän sille
toiselle kaksijalkaiselle:
-- Mikä sille tuolle pienelle hevoselle pannaan nimeksi?
-- Hevonen, sanoi toinen.
-- Ei, pitäähän sillä nyt olla joku erikoisnimikin. Ja he tuumivat
kauvan aikaa siitä asiasta ja viimein päättivät ristiä hevon "tytöksi".
Ja toinen kaksijalkaisista tuli häntä hyväilemään, taputti kaulalle ja
kutkutteli.
-- Tyttö, tyttö, tyttö.
Pikkuhevon pisti vähä vihaksi ja hän koetti kääntää pois päätään, mutta
sitä enemmän se vain muokkasi ja hoki:
-- Tyttö, tyttö, tyttö, tyttö...
Pois ne menivät kohta kumminkin ne kaksijalkaiset. Pikku hepo meni taas
nuohomaan sen toisen näköisensä elukan mahanahkaa... emokseen rupesi
hän sitä elukkaa nimittämään. Syötyään painautui hän emon selkää
vastaan ja nukkui.
Iltapäivällä tulivat taas ne kaksijalkaiset ja se toinen sanoi ovella
tullessaan:
-- Tyttö!
Tutultahan se tuo sana soinnahti pienen hevon korvaan, mutta viisi hän
siitä välitti... kohotti vain hiukan päätään ja liikutteli korviaan. Se
kaksijalkainen tuli luo, taputti kaulalle, syyhytteli ja hoki:
-- Tyttö, tyttö, tyttö -- -- --
Oikein turmelukselle alkoi tuommoinen käydä pienen hevon. Se kiepsahti
seisalleen ja mieli potkaista... mutta se kaksijalkainen pani hänen
suunsa eteen kupin, jossa oli mitä lienee ollut valkoista... Hepo kun
ei siitä mitään välittänyt, niin kahdella jalalla kävelevä kasti
etujalkansa valkoiseen nesteesen ja sitten pakkasi hevon suuhun, se
maistui samanlaiselle kuin mitä hän oli saanut emon mahanahkasta...
Sitten se kaksijalkainen painoi kuppiin hevon turvan kokonaan ja kun
hän oli kerran päässyt makuun, oli kuppi ihan tyhjänä.
Mutta kun kaksijalkainen tuli huomen-aamuna ja taas huusi ovella
tullessaan: "tyttö", niin silloin pieni hepo kavahti pystyyn ja meni
luo... siitä päivästä lähtien alkoikin hän tuntea itsensä tytöksi...
-- Tyttö, tyttö -- --
Kului viikko, parikin. Muutamana päivänä pantiin suitset emon suuhun ja
alettiin vetää ulos siitä alhaalla olevasta isosta reijästä. Tyttö meni
perästä... mutta hämmästyksestä täytyi hänen seisattua, kuu oli ilmaa
niin leveältä kuin silmä kannatti ja maassa näkyi jotain vihertävää.
Semmoista ei tyttö ollut osannut uneksiakaan. Hän painoi maahan
turpansa ja sitä vihertävää pilapäiten haukkasi, eikä se pahalle
maistunut... täytyi painaa turpa maahan uudestaan ja haukata!... Tuntui
tuo niin lystiltä, että tyttö somasti leiskautti ruumiinsa takaosaa ja
jalkojaan ylöspäin siroitti...
Mutta kun katsoi ylöspäin, niin huomasi että emo oli jo pitkän matkan
päässä menossa... se ei milloinkaan ennen ollut noin etäällä.
-- Ihihihihi, sanoi pieni hepo ja läksi emoa kohti pinkasemaan.
Suoraksi ojensi hän pienen töpöhäntänsä ja lomaan siristi
takajaloillaan ylöspäin. Mutta kun oli juuri emon luo pääsemässä, niin
töksähti johonkin. Hepoparka ei ollut huomannut, että emo oli veräjästä
viety toiselle puolen aitaa siellä tuvannurkan luona; hän oli juossut
vain suoraan ja nyt oli heidän välissään korkea pisteaita. Hepoparka
hyppi aitavarressa sinne ja tänne, läksi sitten juoksemaan pitkin
aitavartta emon kohdalla.
Oli siellä edessäpäin aidassa veräjä, emon taluttaja aukasi sen ja niin
pääsi pieni hepo mokomastakin pulasta. Hän hörhötti hyvillään ja aikoi
mennä emon mahanahkaa tonkimaan, mutta se meni vain eteenpäin.
Emon taluttaja vei heidät molemmat vielä yhdestä veräjästä läpi ja
sitten pääsi emo valloilleen. Siellä lähellä veräjää oli iso katras
pieniä eläimiä ja niillä oli kaulassa kilisevät kellot. Muutamia oli
vieläkin pienempiä, jotka sanoivat niille isommille:
-- Mä--ä--ä--ä--ää!
Tyttö olisi mennyt nuuskimaan noita pienempiä, mutta ne piipittivät
pakoon... Ilman ivasillaan ajeli Tyttö koko katrasta vähän matkaa
edellään, sitte palasi emon luo niskojaan nakellen ja sääriään
siristellen. Alkoi sitten maasta haukkiloida vihantaa nurmikkoa, kunnes
rupesi väsyttämään ja täytyi painautua nukkumaan pensaan juurelle
päiväpaisteeseen.
Hetken perästä kun heräsi, huomasi olevansa yksinään... Sukkelasti hän
kavahti seisalleen, mutta emoa ei vaan näkynyt mistään! Kiivaasti kävi
siinä hevon sydän tykyttämään...
-- Ihihihihi!
Ja pensaan takaa kuului karkea, mutta niin lepeä ja lohduttava ääni
vastaan:
-- Öhöhöhöhö!
Sieltäpäs se löytyikin emo! Tyttö pinkasi luo, pisti päänsä emon mahan
alle ja alkoi sieltä etsiä niitä pieniä nahkanipukoita.
Parin päivän perästä otettiin emo taas suitsiin ja alettiin taluttaa,
Tyttö sai pinkaista perästä. Iällä kertaa se emo pantiin rautaisen
rakkineen eteen, jota kuuluivat auraksi sanovan. Kaksijalkainen painoi
tuota laitosta maan sisään ja emon täytyi vetää edes ja takaisin
melkein samaa jälkeä. Tyttö pinkasi perässä.
Rupesi siitä viimein väsyttämään ja tyttö painui pitkäkseen pellon
pientarelle... Tuokion nukuttuaan kun heräsi, niin emo oli taas
kadonnut. Eikä se nyt ainakaan ollut pensaan takana piilossa, kun oli
pitkän matkaa aukeaa joka puolella... Tyttö läksi pinkasemaan pitkin
vaon vartta ylös vastamäkeen ja sieltä se vielä emo kumminkin löytyi
mäen takaa. Teki mieli taas emon mahanahkaa kaivella, mutta emo ei
seisattunut niinkuin muulloin... Kovin nyrpeäksi kävi Tytön mieli, kun
luuli emon jo suuttuneen... pieni hepo ei tiennyt, että rakkauden on
toisinaan väistyttävä velvollisuuksien tieltä.
* * * * *
Viimein päättyi kesä syksyyn siinä eteenpäin elellessä. Syksyllä
pantiin emo tallissa kiini pilttuusensa ja Tyttö salvattiin pieneen
karsinaan. Silloin ei saanut ensinkään emon mahanahkaa nypelöidä ja oli
tyydyttävä kuiviin heinän hapeneihin vihannan nurmen sijasta.
Laskettiin sitä toisinaan ulkonakin käymään, mutta vihanta maa oli
muuttunut aivan valkoiseksi ja vilu kummasti karmasi ruumista...
Hypähteli se Tyttö kumminkin yläpystyä iloissaan, kun oli taasen
päässyt vapauteen...
Tuli siihen talon pieni poikakin ja rapisteli tytön edessä käsiään...
Tyttö nousi myöskin kahdelle jalalle ja olisi kietaissut kätensä pojan
kaulaan, mutta se ennätti pois kimmahtaa...
Tallissakin se talon pieni poika tuli aina syyhyttelemään ja toi
leipäkimpaleen tullessaan. Poika ruopotteli ja rupatteli Tytölle kuin
toverilleen ainakin ja pian heistä tuli hyvät ystävät... Kun talon
pojalle joskus sattui vastahakoisuuksia, niin silloin se tuli Tytön
luo, riippui sen kaulassa ja itkeä tihuutti...
Ja Tyttö silloin niin hyvittelevän näköisesti höplötteli huuliaan ja
painoi päätänsä maahan, ikäänkuin olisi ottanut osaa pojan suruun...
Ulkona he aina joskus yhdessä leikkivät. Poika kun räpytteli käsiään,
niin nousi toinenkin silloin kahdelle jalalle ja tapaili poikaa
kiini... Poika kun juoksi pakoon, niin Tyttö pökäsi perästä.
Talvi ja tuleva kesäkin kului mitään merkillisempää tapahtumatta, mutta
seuraavana talvena ruvettiin Tyttöä panemaan aisoihin... Tyttö luuli
vain leikiteltävän kanssaan, kohosi taas kahdelle jalalle ja rupesi
valjastajaa tapailemaan kaulasta. Kovaksi onneksi sattuikin Tytön kova
kämmen kolahtamaan valjastajan otsaan, johon tuli iso vertavuotava
haava...
Silloin vietiin Tyttö pilttuuseen ja sujutettiin nahkasiimaisella
piiskalla selkään... Semmoista löylyä ei Tyttö ollut saanut ennen
milloinkaan ja siksipä se nyt pisti kovasti vihaksi... Hän siristeli
ylöspäin sääriään, että ne melkein kattoon kolahtelivat.
Sitten vietiin Tyttö uudestaan aisoihin. Tyttö ensin aikoi lähteä
eteenpäin juoksemaan, mutta kun tunsi, että hänellä oli jotain
jälessään, niin puulautui takaperin ja nousi kahdelle jalalle...
Silloin tunsi hän taas selässään kipeän ruoskan läjähdyksen...
Silloin se taas karmasi niin somasti hevon ruumista. Hän kytristyi
oikein kokoon, hyppäsi pystyyn ja läksi vimmatusti eteenpäin
pökästämään... aikoi juosta niin pitkälle, kun vain tie piisaa. Töin
tuskin ennätti mies hypähtää liiteille.
Tyttö juoksi sen minkä kavioista kerkesi alas rantamäkeä ja potki
voimansa takaa reen sepipajua. Jouduttiin niin jäälle ja mentiin vain
samaa kyytiä eteenpäin. Mies veti ohjaksista sen minkä jaksoi, että
hevon oli ihan suunsa varassa reki vedettävä, mutta viimein sattui
toinen ratastin katkeamaan ja silloin oli hepo taas jätettävä
valloilleen.
Jää sattui edestä päin halkeamaan kovasti vongahtaen ja sitä säikähtäen
hepo kuin nuoli syrjään ponnahti, että poikki rätkähtivät molemmat
aisat... Silloin pääsi hepo vapaudessaan kotiin päin nelistämään ja
jätti miehen jäälle rekineen... Kotona meni Tyttö tuhuttaen tallin
ovelle seisomaan ja painoi päänsä lumeen.
Mies kun joutui jäältä takaisin ja meni tyttöä riisumaan, niin hepo
parka vapisi peloissaan ja katsoi rukoilevasti isäntäänsä.
Hepo sidottiin tallissa pilttuuseensa ja sai tuntea kyleksillään
voimakkaita ruoskan läjähdyksiä. Ensin se koetti potkia, mutta kun
lyöjä ei sillä helpoittanut, niin viimein hepo painautui vapisten
kokoon pilttuun pohjaan ja katsoi rukoilevaisesti kurittajaansa.
Lakkasivat ne vihdoinkin kurittamasta ja hepo jäi ihan liikahtamatta
seisomaan pilttuuseensa. Ei kääntänyt päätäänkään ensinkään, vaikka
ennen oli niin vilkkaasti vilkuillut ihmisten perään... vavahteli vain,
kun isäntä lattialla ämpäriä kolisteli.
Talon pieni poika tuli Tyttöä hyväilemään ja tarjosi leipääkin, mutta
Tyttö ei vain ollut viitosinaankaan, kivipatsaan lailla vaan seista
tökötti. Poika tarttui Tytön kaulaan riippumaan, ruopotteli niskaa ja
taputteli olkapäihin ja itkusilmin surkutteli:
-- Voi minun Tyttö-rukkaani!
Silloin ne alkoivat Tytön korvat liikahdella ja huulet hellävaraa pojan
takkia höplötellä. Leivänkin otti jo huuliensa väliin ja siinä vähän
aikaa piteli, mutta kun poika pakkasi sitä vain suuhun, niin viimein
alkoi hepo hiljalleen purra mytystellä. Sitten se pani päänsä pojan
olkapäälle riippumaan ja huulet naurun ja itkun sekaisesti mutuilivat
pojan syyhytellessä.
* * * * *
Hevon takajalat olivat varmaankin vikaantuneet reen sepiä potkiessa,
koska alkoivat pöhettyä ja jäykistyä. Eikä sille enää ruokakaan
tahtonut kelvata, joten se alkoi ruveta yhä laihtumaan.
Isännälle tuli hätä käteen, että jos meni pilalle noin tuostaan hyvä
hevoisen alku. Hän tarjoili sitä kaupaksikin, mutta kukapa sitä niin
pahaksi turmeltunutta hevoista rupesi ostamaan.
Hevon takajalat rupesivat viimein vuotamaan ja se laihtui niin, ettei
alkanut päästä ylöskään omin voiminsa. Ja jos muutkin sitä pystyyn
auttoivat, niin se horjui ja hoipuroi ja viimein kyhnähti kylelleen...
Tappaa se arveltiin pitävän koko koni, kuolevanhan se näytti
kumminkin...
* * * * *
Oli muuan pireä pakkaspäivä. Lumi kiilui kirkkaina tähtösinä maassa ja
kuusten lehvillä. Metsät pakkasen käsissä rusahtelivat ja kumahtelivat
ja tie jalan alla surkeasti valitteli.
Tyttö kulkea laahusteli muutaman talon rengin jälestä
pellonalusniitylle, josta oli mutaa vedätetty. Korkealla romotti
hepoparan selkäranka ja kupeissa oli nahka painunut kylkiluiden lomiin.
Takajalkojen säärivarsista oli lähtenyt nahka ja osa lihaakin ja ne
niin pahasti heutosivat kävellessä.
Tyttö solmittiin kiini pieneen vesaan mutahaudan reunalla, vaikka ei
kaiketi se olisi karannut muutenkaan. Renkipoika meni noin viiden sylen
päähän ja ojenti paksun koivun kupeesta tuliluikkunsa suun Tytön otsaa
kohden. Tyttö liikutteli hiljaa korviaan ja raukeasti lummaili
silmillään...
Kuului kumea pamahdus ja Tyttö suorastaan polvilleen lysähti. Siitä se
vierähti syrjälleen ja punainen veri pulpahteli otsasta valkoselle
hangelle. Tyttö väräytti vielä pari kertaa jalkojaan ja sitten oli ihan
hiljakseen.
* * * * *
Läheisessä metsässä hapisteli harakka koivun latvassa pitkää pyrstöään.
Se nauroi siellä niin ivallisesti ja hyppeli lähemmäksi puusta
puuhun...
Kevään korvalla.
Matinpäivähän se on se ensimmäinen kevätpäivä... silloinhan me lapset
siellä maallakin pyrittiin kirja kädessä tuvan seinänvarrelle istumaan.
Eihän sitä useinkaan vielä Matinpäivänäkään ollut tuvan seinänvarrelle
pientäkään pälveä sulautunut, mutta useinhan se silloin jo päivä
lämpösemmin hellitti ja me mentiin turkki korvissa heinäladon
kynnysalle, heinänrikkojen päälle, päiväpaisteeseen punakantisia
aapisiamme selailemaan...
Eikähän se nytkään uskaltanut luonto ijänikuista vanhain sääntöä ruveta
rikkomaan. Matinpäivänä se jo rupesi lämpimämmin paistamaan
kaupunkitalojen kattoihin ja sai sieltä räystäästä vesisuihkuja
katukäytävälle rapattamaan. Vesi alkoi liuotella lunta pehmeämmäksi
seinävarresta ja jopa leveämmältäkin, kun kevätpäivän säteet seinästä
taittuivat lumen pintaa pistelemään vasten aurinkoa olevilla
katukäytävillä. Vedeksi sen lumen täytyi alkaa vain hiutua ja ihmisten
tallaamista peläten rupesi katuojaan lipumaan. Siellä jo vielä hyyhmänä
lepäsi, kunnes herrasväki lähetti renkipojan reittiä selvittelemään ja
niin vesi pääsi vähän nopeammin omia teitään vilistämään. Paljaaksi se
alkoi selviytyä jo katukäytävä esplanaadin vastenpäiväisellä puolella.
Pakkohan siinä oli paljastua, kun päivä polttavasti hellitti ja
"vapaamieliset" ihmislapset jouduttaivat päivän avuksi lapioineen
katukäytävän jäisiä kahleita katkomaan. Ihan viimeisen kosteudenkin ne
päivän janoiset säteet nuoleksivat sileältä asfalttikäytävältä ja se
olisi siinä niin kuivana itseään paistatellut kuin kuuminna
kesäsydännä, jos herrasväkien kyökkipiiat eivät olisi sitä lumisine
jalkoineen täpöstelleet ja mustia, märkiä jälkiä jättäneet. Siinä ne
näkyivät piikatytöt mielellään kulkevan päivänpuoleista katua
valkoisine esi- ja pääliinoineen, joilla jo kevään merkiksi olivat
itsensä sonnustaneet... Herrasväki se kulkikin kadun toisenpuolitse,
esplanaadin reunoitse lehdettömäin puiden pimennossa. Eihän se nyt toki
käynyt päinsä, että jo ensimmäisellä päiväpaisteella itsensä
päivetyttää, mitä se sitten maksaisi kesäsydämmellä naamojensa
suojeleminen, jos ne nyt jo mustuttaisi...
Piikatytöt ne vain uskalsivat mennä keväisen päivän lämpimään
paisteeseenkin sinne toiselle puolelle katua... mikäpäs se niin häpeä
heille, jos eivät olisikaan niin kovin hienoja -- Ja kerjäläispojatkin
ne siellä päiväpaisteessa seinävarressa seisoskelivat ja nisu-pullaansa
pureskelivat, jonka ainoalla viisipennisellään olivat ostaneet.
Olihan ne ihmiset talvipakkasillakin ulkona liikkuneet, mutta eroa
siinä vain näytti olevan niiden nykyisessä liikkeessä... se näytti
semmoiselta kuin muurahaisten kihinä pesänsä paljastuneella päälaella.
* * * * *
Mutta muutamia päiviä vain se päivä niin hempeästi hellitti...
Matinpäivän kunniaksiko lienee hellittänyt vai ihmislasten
mielihyväksi. -- Muutamana iltana alkoi taivaan täydeltä lunta
tupruuttaa ja peitti paljastuneet katukäytävät ja muut. Pakkanenkin
huomasi, että ei sitä niinikään ole naisekkaalle auringolle alttiiksi
antauttava, ennen kun kunnialla viimeiseen vereen asti koettaa. Ja
seuraavan aamun valetessa nähtiin, että pakkanen oli nietoksille ja
huoneitten seiniin yöllä hopeaisia helmiään piristellyt ja kovasti
nurkkia ryskytteli ja kipristeli kipeästi ihmislasten neniä, korvia ja
koko näkötaulua. Kovin äreäksi se olikin äkäytynyt pienen tappion
saatuaan, tarttui uudestaan ohjaksiin ja ei helpottanut, vaikka
auringon säteet koettivat parastaan päiväsydämmen aikana, ihan
seinävarressa katukäytävän reunalla ne saivat vain hieman Iumenrippeitä
hiostumaan. Ja semmoista se oli sitten ihan Marianpäivään asti. Kahdet
pyhät olivat Marianpäivän aikaan ja silloin pitkinä pyhinähän sen olisi
luullut valonkuninkaan saavan talviset kahleet katkotuksi. Kyllähän se
sunnuntaina, aattopäivänä koettikin päivä entistään ehommin heloittaa,
mutta ei siitä lähtenyt sen enempää, päinvastoin pakkanen iltasella
entistään kipakammin näpisteli suutuksissaan, ja vihasta vaaleana
täytyi valon haltijan paeta metsän taakse muille maille
valloituspuuhissa rynnistelemään. Verisiä kyyneliä se vuodatteli
taivaan rannalle mennessään... niin verisiä, että koko taivaan ranta
punaisenruskeaksi holvaantui ja sitten alkoi mustaksi hämärtyä, kun
auringon kyyneleet maahan valahtelivat.
Mutta ihmislapsia kihisi katukäytävät ihan täyteläisenään ja sekaisin
ne nyt pujottelivat herrat ja narrit, kun pahankurinen päivä ei ollut
kenenkään muotoja mustuttamassa. Katulamppujen sytyttäjä hätäisenä
juosta piipotteli viritellen omaa valoaan vaipuneen auringon sijaan...
koetti jouduttaa tulia lyhtyihin, ennen kuin kovin ennättäisi pimetä.
Ja katulyhtyjen valossa ne ihmislapset toistensa sivuitse pujotteleivat
ja ristiin rastiin matkustelivat. Palvelustytötkin ne olivat
kastrullinsa kyökin seinälle jättäneet ja siinä ryhmissä supatellen
sipsuttelivat mielitiettyjään väkijoukosta etsiellen.
Vasta lähellä puoltayötä ne kukin kotiinsa katosivat ja kadut jätettiin
kerrassaan pakkasen valtaan. Pakkanen olikin poikaa puolestaan,
yksinään ryskytteli ja paukutteli...
Marianpäivähän se on toinen kevätpäivä, vaan lumet ne silloin vielä
katoilla lepäsivät ja se ei ennen ainakaan kuulunut hyvää ennustaneen.
Pakkanen oli päälle päätteeksi lasinruutuihinkin hopeaisia helyjään
siroitellut.
Nolonnäköisenä se aurinko näytti naamaansa toisen kevätpäivän aamuna.
Siellä puiden latvassa ensin turvitteleiksen, ikäänkuin ei olisi
mielinyt ensinkään ylös ilmoille kohota. Nousi se sieltä viimein kuin
nousikin... tekeehän voitavansa, tulkoonpa sitten voitto milloin
tulleekin.
Uusi ystävä.
Sitä ei voi poskeinen kuvailla, kuinka se vanha kahvipannun rottelo
Katria harmitti. Kaiken ikänsä sai hyöriä ja pyöriä maailman turhissa
touhuissa, eikä saanut edes parempaa kahvipannua... niin toteen kostoon
se riehuminen meni! Kuinka sitä voi tarjota tuommoisesta pannusta
vieraille ja muille, eihän sitä ilennyt nähdä itsekään!
Kyllä se olikin näköinen se pannu! Se oli saanut varmaankin jo monta
kolausta, vahingossakohan lie saanut vaiko kuritukseksi pahoista
töistään, kukapa sen voi varmasti sanoa. Kyllähän se oli tehnyt paljon
pahaakin, monta täyttään oli tyhjentänyt, kun näet oli toisinaan niin
innostunut hiiloksessa poristessaan, että sen sisus oli ruvennut oikein
kuohumaan kiivaudessaan...
Kuhmuinen ja ryppyinen sen oli vain kuve. Nokkakin siltä oli
puolitiestä poikki musertunut ja, siksi ei sitä voinut koskaan panna
ihan täyteen. Toinen korva siltä oli myös katkennut ja oli täytynyt sen
vuoksi kaivaa reikä sen harteihin. Reikään oli pujoteltu rengas
jäniksen langasta ja samasta aineesta oli laitettu ripa, jonka toinen
pää oli kiinni renkaassa.
Sitten siinä oli vielä pari läpeäkin, toinen uurteissa ja toinen
harteissa, jotka molemmat aina täytyi paikata ruisjauhoista tehdyllä
taikinalla.
Eihän se siis ollut ihme, jos Katria harmitti, ketäpä meitä muitakaan
kuolevaisia ei olisi harmittanut hänen sijassaan. Eihän sitä kehdannut
puhdistaakaan tuommoista roseloa ja siksi se sai olla niin mustana kuin
vain tahtoi.
Hävettihän se toki tuodessa sitä vielä vieraitten nähtäville. Hävetti
se, vaan minkäpäs sille voi, kun ei ollut parempaa.
Mutta Katri heitti sen koko häpeän Aatunsa niskoille. Jokaiselle
vieraalleen, jolle keitti kahvia, selitti hän Aatua monta kertaa
pyytäneensä uuden pannun ostoon, mutta eihän se jörökki välittänyt
mitään, vaikka olisi minkäkinlainen tarvis. Luulisi tuon toki vähän
hävettävän, vaan mitäpäs ne miehet välittävät...
Monta kertaahan se sanoikin Katri Aatullensa siitä samasesta asiasta.
Koetti saattaa asian ihan selvään valoon, että Aatukin sen ymmärtäisi,
mutta vieläkös se... Mököttihän vaan!
-- Niitä joutavia hän! -- sanoi Aatu.
Niinhän ne miehet luulevat, että se on vaan joutavaa, joka kuuluu
vaimon alalle. Katrin pisti oikein vihaksi tuommoinen jörömäisyys ja
hän meinasi sanoa Aatulle ihan vasten suuta, vaan sikseenhän se sentään
aina jäi. Niin monta vuotta se pannu oli jo ollut semmoisena, että
Katri ei oikein varmasti muistanutkaan, ja sittenkin sanottiin vaan,
että "mitä joutavia".
Se nyt vaan on semmoinen asia se, että se pannu täytyy saada, "vaikka
nuha nassakasta läksisi", ajatteli Katri ja hän oli semmoinen eukko,
joka pani päätöksensä toimeen.
Onneksi oli Katrilla neljä lihavaa ja kaunista kanaa, kaksi valkeaa ja
kaksi ruskeaa. (Oli hänellä kiiltävähöyheninen kukkokin, mutta se nyt
ei tähän kuulu, kun se ei kuitenkaan muninut.) Ne kanat kun keväällä
alkoivat munia, niin Katri säästi munat ja vei pappilaan. Rahat hän
pani säästöön.
Ja rahakasa kasvoi yhä villalankaisessa pussissa, kamuvakan nurkassa,
tuvan peräpenkin karsinalasin puoleisessa päässä... Välistä täytyi
Katrin aina katsoa pussin kiiltäviä hopearahoja ja silloin niitä
kuvasteli mielessä niin ihmeen paljon hyviä ostettavia: milloin tuntui
olevan ostettava mustapohjainen ja valkokirjainen karttuuninen pääliina
ja milloin mitäkin. Mutta sitten kun hän taas muisti semmoisen
kirkaskylkisen kahvipannun, niin lankainen kukkaro sai pitää
sisältönsä, vieläpä vahvistui ja lihoi lihomistaan.
Ja tuskin oli kesä puolivälissä, kun Katri meni kauppamieheen ja osti
sieltä ihan uuden kahvipannun. Se pannu oli ihan eheä joka paikasta,
eikä siinä ollut ruutuja eikä röykköjä ja ripakin siinä oli oikein
sepän tekemä ja ehyt.
Kun Katri tuli kotiin, pani hän sen uuden pannun salaa hiillokseen.
Kuinka sievästi se kökötti siinä hehkuvan punaisen hiilloksen varassa
ja porisi sitten vielä niin kumisevalla äänellä!
Sitten otti Katri pannun pois tulelta ja kätki uunin suuhun piiloon.
Kävi kutsumassa Aatua tupaan, se kun siellä navetan edessä havuja
hakata raksutteli.
-- Tule tupakalle!
Aatu ajatteli, että mitähän se taas siellä... Menihän kumminkin, kun
kerran kutsuttiin.
Katrilla oli jo kupit pöydällä valmiina, kun Aatu tuli.
-- Noo, kahvikestitkö täällä?
-- Niinpä tässä, sanoi Katri ja hymyili hyvin salaperäisesti. Se tuntui
niin somasti hytkäyttävän ruumista, kun ajatteli Aatun hämmästystä
uuden kahvipannun nähtyään.
Ja hän meni uunin luo, otti aarteensa uunista ja hyvin mahtavan
näköisenä pöydälle kantaa kekutteli. Katsoi Aatua silmiin, että mitähän
tuo virkkaisi.
-- Nooh -- -- mistä se nyt tuli?
-- Luuletkos sinä minua niin mitättömäksi, että minä en saisi...
Saanhan minä!
Ja Katri selitti, kuinka hän oli hankkinut ja säästänyt, ja nyt se oli
siinä se pannu kuin olikin, vaikka ei miehessä ollut laittajaa...
-- Pyyh, sanoi Aatu.
Siinähän se nyt oli se uusi pannu. Kuinka herttaiselta se siitä
kahvikin muistui! Niin, parempaahan se nyt toki oli kuin vanhasta
tinaamattomasta rähjästä.
Kun pannu saatiin tyhjäksi, kopisteli ja huuhtoi Katri tarkkaan perskat
sen sisästä. Päältäkin kuurasi niin kirkkaaksi, että se välähteli kuin
kulta. Sitten se pantiin nurkkahyllylle hyvin keihkeälle paikalle.
Ja tulevaksi sunnuntaiksi kutsui Katri kokoon ystävänsä ja
naapurimökkien vaimot. Hän keitti heille kahvia sillä uudella
pannullaan ja selitti sen _itse_ hankkineensa, vaikka Aatulla ei ollut
niin paljon tolkkua...
Piippuni.
Yksi ainoa on vain maailmassa, jota minä oikein sydämestäni rakastan.
Hänen kerallaan käsi kädessä tuntuu niin turvalliselta elämän
murokkoisten urien kompuroiminen. Se yksi on oma rakas piippuni. Kun
minä olin vielä hyvin pieni, tein minä kovasta niveräkoivusta hyvin
suuren piipun. Sen keralla minä nousin kotimökkini luona olevalle
korkealle mäelle ja tein siellä tuuheista kuusen naavoista hyvin pitkän
parran. Sitten kun minä siitä suuresta niveräkoivuisesta piipustani
vetelin hyvin suuria savuja, niin ne savukiehkurat pöllähtelivät
mustina, leveinä pilvinä taivaalle.
Sitten minä hakkasin reijän suuren onton kuusen kuupeeseen... sinne
minä kätkin sen niveräkoivuisen piippuni ja tukkesin reijän kuusen
kaarnalla. Se oli salainen piilopaikka, johon minä sen niveräkoivuisen
piippuni kätkin, ja siksi minä piirustin suurilla kirjaimilla kuusen
kaarnaan reijän yläpuolelle:
"_Salapönttö_, jossa säilytetään yksi salainen piippu."
Ja kun minulle joskus sattui tulemaan ikävä, nenin minä salapönttöni
luo ja päästelin varovasti pois kaarnaisen peitteen. Otin sitten kuusen
ontelosta sen niveräkoivuisen piippuni, pakkasin siihen isävanhani
massista hivellettyjä kessun rouheita ja pullauttelin pilvenkaltaisia
haikuja.
Sitten kun minä läksin vaeltamaan kohden kaukaista maailman rantaa,
otin minä seuraani sen oman rakkaan piippuni. Kun tuli vastaani
eksyttäviä tien haaroja, istuin minä mättäälle ja kaivelin sen rakkaan
piipun poveltani. Ja sitä kun minä hetkisen hellästi suutelin,
selvitteli se hennon järkeni ja minä osasin oikealle tielle.
Toisinaan sattui tuulispäiden tuimasti tuprahdellessa synkän elon
korven kuusia päälleni rutjahtamaan. Mutta niidenkin alta minä
selvisin, kun muistin vain tuprauttaa muutaman pehmoisen savukiehkuran
niveräkoivuisesta piipustani.
Ja kun joskus sattui hieman valoisampiakin päiviä, niin kaksin me
niistäkin nautittiin. Onnikin tuntui onnelta vasta vienosti
leijailevain savupilvien suvannossa.
Armas piippu! Sinä rehellisin taistelukumppani ja uskollisin ystävä,
sinä ainoa armaani elämässä ja kuolemassa! Kuinka monta hyvää työtä
olet minulle tehnyt, kuinka monta onnellista hetkeä valmistanut ja
kuinka monta sinä niitä vielä valmistat!
Ihanain savupilviesi suojassa minä unholan kovan kohtaloni ja elämän
sotkuiset vyyhdet. Tuossa sinä nytkin lepäät edessäni pöydällä ja
tarjoot palvelustasi, odotahan vaan vähän, niin minä taasen sinun
ylennän hampaihini!
Jos minulla olisi vähän sointuvampi ääni, niin minä laulaisin pitkän
virren sinun ylistykseksesi. Minä antaisin koko maailman tietää, miten
suloinen sinä oikeastaan olet -- ja minä laulaisin sinun päähäsi
kauniit hopeiset helat ja pitkän kulta-helaisen varren!
Sinä rakas, herttainen piippu! Tule tänne jo sieltä pöydältä! Minä
tahdon sinua kerrankin oikein hellästi suudella.
Rökkilän vaari.
Silloin oli kevät ja ihan samanlainen, kun keväät ovat tavallisesti.
Lumi oli jo lopuilleen pois hiutunut, pienoinen nietos oli vain siellä
täällä aitavarressa. Olipa muudan äkiytynyt jäämään tuvan peräänkin,
vaikka isäukko olisi sitä siitä koettanut hävittää tuhkaa kylvämällä.
Pellot olivat yhtenä vellinä ja pihamaakin oli vielä ihan mustana, joku
nurmen täpe vain näytteli terävää kärkeään.
Meistä lapsista se oli kiusoittavaa semmoinen kesä, kun joka paikka oli
niin pahasiivoista, että äidin täytyi meidät kieltää tykkönään ulos
menemästä. Yskää olisi vain muka hankittu ja ryvetetty liinaisten
paitojen helmat ihan pahanpäiväisiksi.
Ja me olisimme silloin suoneet olevan ihan täyden talven, jotta olisi
saanut kotirinteellä kelkkoineen mäkeä sujautella. Riihen perästä,
korkean heinähaasion luota lähteä hurottamaan, hurottaa lumella
peitettyjen raunioiden ylitse, jossa niin somasti aina kelkkaa
leiskahutti -- ja sitten alempana jalalla kammeta vähän oikeaan, ettei
kelkka pääsisi aitaa puskemaan. Sattuihan siellä joskus saamaan
kuperkeikankin, ja silloin se tahtoi vähän niinkuin itkettää, mutta
naurukin joutui samalla itkua sokaisemaan.
Niin, mutta nytpä ei ollut talvi, eikä edes kesäkään, olihan vain
semmoista mustaa -- ei mitään, toisinaan vain vähän vesisateen
tiherrystä. Tuvassa täytyi vain pysytellä, päiväkaudet vedellä
puuhevoista ja työnnellä tuolia selälleen kaadettuna. Vieläpä äiti
muisti paljon useammin käskeä kirjaakin käteen ottamaan, kun oltiin
aina siinä silmien edessä.
Äiti kielsi vielä ottamasta ruohoisia käämin pohjallisiakin siskon
kangastuolien korvakkeessa riippuvasta käämivasusta. Siinä sitä toki
olisi ollut vähän huvituksen vaihtelua, kun olisi niistä pyssyjä
valmistanut.
-- Suotta särette vaan pohjallisia, sanoi äiti.
Mutta joskus me kuitenkin saatiin tehdä hyökkäys käämivasulle. Silloin
kun ei ollut äiti eikä sisko tuvassa...
Olin nytkin ihan koko aamupäivän odottanut semmoista loma-aikaa, mutta
ihan kuin kiusaa tehden istui sisko vaan kangaslaudalla. Minä seurasin
hyvin tarkkaan, milloin sisko sai aina kääminsä loppumaan, ottaisiko se
uuden vielä vai lähtisi ulkona pistäymään. Uudenhan se aina otti ja
alkoi kutoa paukutella.
Mutta viimeinkin! Viimeinkin jätti sisko sukkulaisensa kankaan päälle
siihen pännärien viereen ja alkoi ulos sipsutella. Silloin se oli
toivottu hetki tullut... ei muuta kuin tuoli jalkojen alle ja pyssyn
raaka-aineita ottamaan!
Kiire oli toimessa. Peloitti, jos hyvinkin tulevat, jää työ täyttämättä
ja hyvässä lykyssä saa vielä tukkapöllyn palkastaan. Äiti etenkin jos
sattuu tulemaan... kyllähän se hennosi tukasta pölyyttää siskokin,
mutta ei se hänen kurituksensa toki tehnyt niin kipeää, oli vain
paremmin leikin tekoa.
Mutta siinä kiireessä ei joutanut oikein vakavasti työskentelemään.
Tuoli sattui kaatumaan ja pyssymestari maahan nuuskalleen.
Aijoin ensin panna nauruksi koko asian, mutta sitten rupesin
olkapäässäni tuntemaan kipua. Ja se koskikin niin kovasti että täytyi
päästää surkea valitusvirsi kuuluville.
-- Äitii --!
Äiti tuli. Kopeloivat miehissä olkapäätäni ja loppupäätös oli se, että
isä otti minut selkäänsä ja läksi Rökkilän Tahvon luo kantaa
reksuttelemaan. Tahvo näet tunnettiin hyvin taitavaksi semmoisten
jäsenvikojen täsmimisessä.
Minä puolestani en ollut oikein selvillä koko Tahvosta, mutta isäni
selässä yksin ihmettelin asian laitaa. Olikohan se samallainen tahko,
jolla oli tahkottu Seppä-Antin minulle tekemää veistäkin... Tahtoi
pelottaa, että jos minuakin rupeavat tässä muun hyvän päälle vielä
tahkoamaan.
-- Onko se se sama tahko, jolla veitsiäkin tahkotaan?
Eihän se kuulunut tahko olevan, mutta semmoinen hyvä vanha vaari, Tahvo
nimeltään. Minä kuvittelin häntä, miten parhaiten osasin, arvelin että
totta kai hänessä täytyy olla jotain semmoista pyöreää ja tahkon
tapaista, koska on nimikin vähän sinnepäin vivahtava. Olisiko kasvot
ehkä vähän tahkon näköiset, paitse että niissä töyhöttää pitkä valkonen
parran höyväläinen.
-- Onko sillä tahkolla partakin?
Kuului olevan parta. -- Kuului olevan hyvä vaari. -- Kuului kivunkin
vähentävän kädestäni.
Yltyi siitä isäni vaarin elämän tarinaa kertoilemaan. Kertomus ei
tuntunut mielestäni oikein "kansantajuiselta", mutta sain kuitenkin sen
verran selville, että Tahvo oli ollut vain köyhä poika alkujaan,
raataen ja säästäen oli omaisuutensa hankkinut. Itse oli ollut isäntänä
ja emäntänä, lehmän lypsyä ja leivän tekoa varten oli vain täytynyt
pitää naispalvelijaa, mutta itse oli ukko aina keittänytkin.
Vasta vanhoina päivinään oli Tahvo tuonut vanhan lesken Rökkilään
emännäksi, ja leski oli tuonut jo tullessaan kaksi poikaa, joista nyt
kuului toinen olevan Rökkilässä isäntänä. Nyt kuului nuori isäntä
vaimoineen hyvin huonosti vanhaa vaaria kohtelevan.
Isän pakinoidessa oltiin jo vaellettu Rökkilän näkyville. Talo oli jo
ihan kelkkeästi näkyvissä harmaine rakennuksineen ja tuohikattoineen
keskellä veteläin peltojen. Talo sijaitsi peltoja hieman korkeammalla
penkereellä ja minusta näytti vähän semmoiselta, että se harjanne siinä
ei olisi voinut tulla toimeenkaan ilman tuota taloa, ilman harmaita
aittoja, navettaa, tallia ja tuparakennusta.
Jouduttiin siitä taloon ja me isäukon kera astuttiin tupaan käsi
kädessä. Silmiini pisti ihan ensiksi valkohapsinen ja harmaapartainen
ukko pöydän päässä verkkoa pistelemässä.
Kuultuaan asiamme tuli ukko kättäni koettamaan. Vesi tirahti silmistäni
ja välistä täytyi ihan ääneen älähdellä ukon kopristellessa... oikein
teki mieli suuttua suhahtamaan..
Vihdoin hän toki lakkasi, kääri huivilla käden kaulaani ja määräsi sen
siinä pidettäväksi.
Luulin jo pois pääseväni, mutta sitten huomasin että olin suuresti
erehtynyt. Isäni ja vaari rupesivat keskenään pakinata pitämään,
puhuivat niin tanakasti ja tosissaan, että se on syöpynyt jotenkin
tarkkaan muistooni.
Nuorta kansaa he etenkin moittivat tavoistaan. On vainen palvelijatkin
valmiit murisemaan ruuan huonoudesta, työn paljoudesta ja lepoaikojen
lyhyydestä, mutta olisivatpas eläneet hekin jonkun kuutisen seitsemisen
kymmentä vuotta ennemmin, niin eivät varmaan kykeneisi henkeäänkään
vetämään. Ja Tahvo syöpyi kertomaan:
-- Kyllä muistuu mimmoista oli ennen, kun tätäkin vähää kontua kokoon
haalittiin. Maanantaiaamuna kun läksi useiden virstain päähän paloakin
kyntämään, sai selkäänsä tuohisen kontin, joka oli täytetty pelkällä
petäjäisellä. Usein viikkokauden sai siellä sydänmaalla elellä ja tulla
toimeen miten hyvänsä. Työstä päästyään ja heponsa laitumelle
laskettuaan otti leipäpalasen hyppysiinsä ja läksi ahoa astelemaan.
Sieltä nappasi marjan särpimekseen, jos oli, mutta jos ei, niin täytyi
tyytyä ilmankin. Jos nuori nouseva sukupolvi olisi nähnyt ne ajat, niin
eipä enää tällaisilla selvän leivän päivillä valittaisi. -- Eipä
valittaisi!
-- Vielä tässä pari vuotta jälelle päin minäkin jaksoin nousin ylös
yhden, kahden aikaan aamusilla ja kävin puu- eli heinäkuorman
hakemassa, ennen kun tulin muita herättämään. Panin silloin hevosen
syömään toisten hevosten joukkoon ja läksin uudestaan työhön muiden
mukana. Hevoseni oli kuitenkin paremmassa kunnossa kuin nykyisten
renkien jouten olevat syöttiläät. -- Niin sitä on taloa hankittu, mutta
nyt nuo jo näkyy voimat vähenevän ja miehuus pois katoavan...
Meitä vieraita kutsuttiin kahville ja sen perästä lähdettiin vihdoinkin
kotiin. Kotiin kävellessä puhui isä vielä rökkiläisistä, moitti sitä
että niin huonosti vaaria kohtelevat ja ihmetteli, että ennen niin
varakas talo nyt on jo saatu velkaiseksi. Mutta minun muistooni syöpyi
Tahvo syvemmälle, kuin mikään muu siihen astisesta elämästäni.
* * * * *
Parin viikon perästä puhuivat kaikki kotonani käyvät vieraat, että
Rökkilän Tahvo on tullut hulluksi.
En ymmärtänyt, mitä se hulluksi tuleminen merkitsee. Mutta muuanna
kevätkesän poutaisena päivänä satuin sen näkemään.
Me pehertelimme suuressa multahaudassa, josta oli kaikenmoisiin
kotitarpeihin hiekkaa vedätetty. Mullasta teimme uunia ja kaikenmoisia
ja ikävästä ei ollut tietoakaan.
Mutta katajikosta alkoi kuulua outoa rusketta. Säikähdimme, että sydän
oli ihan kurkkuun kohota.
Silloin näimme Rökkilän Tahvon. Kasvot olivat paljon laihtuneet sitten
viime näkemäni ja parta, se kaunis harmaa parta oli hyvin pahassa
siivossa. Hän hymisi hiljaa itsekseen kävellessään pitkin katajikkoa,
riipien katajoista neuloja ja kylväen niitä täydessä toimessa maahan.
Me kyyristyimme mutahautaan piiloon ja vanhus ei meitä huomannut.
Jatkoi vain peltonsa siementämistä ja katosi viimein katajikkoon.
Rökkilän Tahvo puhui päivät päästään tuulia taivaita, joista ei kukaan
sanonut paljon mitään ymmärtävänsä. Viimein häntä ruvettiin pidättämään
tuvassa, kun muuten olisi huipotellut vain yhtenään metsissä. Tahvo
sanoi tahtovansa vain mennä pois ihmisten vastuksina olemasta ja pyrki
karkaamaan. Sanoi tahtovansa mennä pois omaan kotiinsa, siihen, jonka
hän oli rakentanut.
-- Nouse, Tiina, lypsämään lehmiä... kas kuinka paljon Mansikki
lypsääkin! -- Hoi, -- tuokaa raintaa... tuokaa saavia... huh -- Voi kun
se nyt lypsääkin paljon... koko maa käy ihan valkeaksi! Hyvänen aika,
nyt se on jo pukki... elä tule mokoma, miniän ruoja... hui, -- hui --
käärmeitä... käärmeitä... käärmeitä... St, st, st...
Tämmöisiä hän houri päiväkaudet ja pyrki kotiinsa menemään. Välistä oli
levollisempi ja silloin puheli pelloista ja kauniista viljapelloistaan.
Voi kun siitä ruojasta oli talon väelle vastusta, emännälle etenkin!
Mitä tehdäkin mokomalle hylkiölle...
Ja he köyttivät Tahvon nuoralla käsistään kiini vanhan kammarin
nurkkaan ja antoivat olla onnensa nojassa, veiväthän vähän syötävää.
Sittenhän siitä mokomasta oli rauhassa! Pian riutuivat Tahvon voimat,
että hän ei tarvinnut enää köysiä. Hän sai maata oikein sängyssä tuvan
ovensuunurkassa ja siinä houria houreitaan.
Muutamana aamuna kun Rökkilän talon väki jo oli aamiaisella, käski
emäntä palvelustytön viedä vaarillekin "vähän leipää" sinne
ovensuunurkkaan. Tyttö puisteli Tahvoa kotvasen, mutta ei saanut
liikahtamaankaan.
Autiolla.
Enhän minä voi oikein selvään itsekään käsittää, mitenkä sitten muille
selittää, mikä lumousvoima sillä Autiolla on oikeastaan. Se on kyllä
tuntuvinaan selvältä, että paikan viehkeys on vain mehevässä luonnossa
ja kyllähän siellä on sitäkin... mutta on siinä Autiossa jotakin
muutakin kuin tavallisissa kukkivissa maisemissa. Siellä tuntee sydän
semmoista lämmintä, pyhää käden koskettelemista ja silmäin edessä
näyttää olevan kirkkaimmalla päiväpaisteellakin hennon hentoa utua,
jossa väreilee näkymättömäin keijukaiskuvien hienoja värivivahduksia.
Niin -- no siellä on nyt vain jotain semmoista, jota ei oikein jaksa
ymmärtää.
Autio ei ole edes niin erittäin kaunis paikkakaan, paljonhan niitä on
kauniimpia. Onhan siellä kyllä tuoresta ja vihantaa nurmikkoa, jonka
latvojen tasalta pilkistelee tuhkatiheässä sinisiä ja valkoisia
pikkukukkasia. Sitten on muutamia leveitä leppäpehkoja, puolikymmentä
ritvaoksaisia koivun höyväläistä ja suuri summaton humiseva petäjä.
Pidänhän minä paljon siitä nurmikosta ja puista, petäjästä etenkin.
Minusta tuntuu, kuin se olisi siihen kasvanut jonkun säädöksen
pakoittamana, muistopatsaaksi sillä sijalla eläneille. Petäjä on tuvan
uunin sijalla... sanovat sen siksi kasvaneen, kun uunissa on ennen
vanhaan paistettu pettuleipiä.
Niin, niitä muistoja! Minähän luulen, että nuo muistot menneistä
raatajoista minua juuri täällä viehättävätkin. Tuntuu kuin ritvaiset
koivut ihan tuoksuisivat mennyttä aikaa vasten kasvoja ja kuin ne
olisivatkin vain varjokuvia kaatuneista vanhuksista.
Ja minusta tuntuu vielä, kuin ne kaatuneet olisivat olleet paljo
parempia kuin me nykyiset. Lepänlehtien lemusta kehittyy se semmoinen
käsitys, tuoksahtaa sydämeen ja sinne syöpyy ja hautautuu. Kuvittelen
entisten eläjäin eläneen semmoista tarumaisen kaunista elämää, eikä
tämmöistä jyrinää ja turhanpäiväistä touhinaa.
Summaton joukko mielikuvia vaeltelee ajatuksissani siellä pensaitten
varjostamalla Autiolla. Ja ne ovat kauniita kuvia, koko elämäkin siellä
kuvastaa niin mehevältä ja sopusointuiselta.
Eikä niitä kaikkia voi niin tarkasti selitellä, että sen toinenkin
ymmärtäisi. Kuitenkin tuntuu ihan nautinnolta, kun sitä edes koettaa
kuvailla. Ja sitten koetettua tuntuu se leppäpensaitten varjostama
Autio vieläkin runollisemmalta ja rakkaammalta...
Tuoksahdelkaa vaan te kukat, vihertäkää nurmet ja lepatelkaa leppien
lehdet! Peittäkää verhoonne menneitten maan isien muistot ja tehkää ne
hyvin hämäriksi. Antaa peittyä vain askeleitten, valkoisten ja mustien!
Me teutaroimme täällä uusia tuoreita askeleita, joita taasen kätkevät
uudet kukkaset, kasvaneet pehmittämiimme penkereihin.
Jaakko Jyryläinen.
Jaakko Jyryläinen seisoi hovin herran kammarin oven poskessa. Seisoi
kuin jäykkä savolainen konsanaan, ei kumarrellut eikä pokkuroinut.
-- No, mitäs se Jaakko?
-- Pyytäisin herralta, jos saisin käydä torpan tekoon Kirveskorven
kuusikkoon?
Herran suupielissä väreili ivallinen hymyily ja silmät tähtäsivät
Jaakkoon niin nauravan näköisinä.
-- Jassoo, vai torpan tekoon!
-- Niin --
Herra lupasi. Lupasi viljellä kymmenen vuotta arennitta.
Ja Jaakko nosti suuren, tuliterän kirveen harteilleen. Korpeen astui,
työn alotti.
Kuuset tunsivat navakoita iskuja kupeissaan ja paukahdusten kaiku
vaelteli pitkin saloja. Hongat horjuivat, kuuset kupsahtelivat
rysähdellen pitkäkseen.
Vyötäisiään myöten taarusteli Jaakko hangessa ja kuusista lupsahteli
niskaan suuria lumipaloja. Leudolla säällä sulautui lumi pukuun ja
jäätyi iltapakkasella.
Mutta korvessa aukea leveni. Havut pantiin kasaan, kuusista tehtiin
hirsiä ja särettiin aidaksia, koivuista hakattiin halkoja.
Kun päivän kajo aamulla alkoi roihuta kuusten latvoilla, astui Jaakko
korpeen, ryskytti siellä päivän ja palasi, kun illalla kuusten lehvät
rupesivat tummentumaan.
Kun kevätpäivät rupesivat korvessa kuusten juuria paljastelemaan, oli
Jaakko jo ison aukean reunassa.
Silloin tuvan pohjakehikko perustettiin. Kirves paukkui taas, suuri
puinen moukari jyrähteli ja tuvan nurkat rupesivat korkenemaan.
Seinät salvottiin, harjaorsi nostettiin. Sitten täytyi lähteä hovin
herran työhön leipää ansaitsemaan.
Jaakko kynti ja niitti hovin herralle, mutta niittäessään ja
kyntäessään ajatteli uuden tuvan tekoa. Ajatteli ovea ja ikkunoita,
olematonta kattoa ja uunia.
Mutta kun saatiin hovin herran viljat kootuksi, meni Jaakko taasen
tuvalleen. Teki uunin, ovet ja ikkunat. Kalkutteli kouruja katoksi,
laittoi lattian ja laipion.
Sitten teki navetan pyöreistä puista ja toi navettaan hovin herralta
ostetun vasikan. Tupaan toi Jaakko pirteäposkisen eukkonsa ja parkuvan
pojan.
Uuden tuvan uuni lämpisi ja lakeistorvesta tuprusi savupatsas kohden
korkeutta.
Jaakko itse tarttui rautakankeen ja lapioon, hakkasi juuria, kaivoi
maata, väänteli kiviä ja soreita ojia ilmestyi suon reunamalle.
Mutta Liisa-eukko tarttui kuokkaan ja pöyhötteli maan sitkeää kamaraa.
Saatiin sarka valmiiksi ja toinen kiehkesi perästä.
Sitten tuli talvi. Liisa kehräsi hovin emännälle ja Jaakko myllästi
kuusikossa.
Pitkinä puhteina puheltiin ja tuumittiin. Totisina tuumittiin ja
välistä oikein innostuttiin tulevaisuuden suunnitelmista. Pitkät illat
ja pitkä talvi meni kuin siivellä hivaisten.
Ja keväällä taas kuokittiin ja kaivettiin. Kesällä oltiin työssä hovin
herralla. Syksyllä kylvettiin ruista ja kylvökselle kohosi hentoja
oraita. Hovin herra käy katsomassa. Hän hymyilee, mutta ei hymyile
ivallisesti.
* * * * *
Kuluu viisi vuotta. Hovin herra käy taasen korpeen katsomaan.
Hän löytää suuren peltoaukean, jossa kasvaa hento-olkisia rukiin
aaluvia. Rukiin pienet tähkät tököttävät pystyssä kuulean syyspäivän
paisteessa.
Viime yönä oli liikkunut halla ja korjannut viljan... sen saman se oli
tehnyt joka syksy ennenkin.
Herra pudistaa päätään ja menee matkoihinsa.
Mutta Jaakko puree pettua ja pettuleivän syötyään astuu nevalle kirves
ja lapio kädessä.
Liisa käy keralla kuokkineen.
* * * * *
Ja taasen kuluu vuosia nelonen, viitonen. Hovin herra käy korpeen
katsomaan.
Hovin herra löytää pellot entistään avarammat ja pelloilla kasvaa
sakeassa jykeviä olkia ja olkien latvoissa täyteläiset tähkäpäät.
Herra kuulee kopseen kuusikosta ja käy Jaakkoa katsomaan. Sieltä löytyy
laihakasvoinen mies, joka kaivaa ojaa kuusikkoon.
Herra katsoo ilosta säihkyvin silmin viljapeltoa ja sitten kääntää
katseensa Jaakkoon.
-- Sulla on täällä mehevä viljamaa.
-- Jumalan kiitos, hän on kasvun lahjoittanut!
-- Tästä lähtein saa Jaakko antaa minulle puolet viljasta.
Jaakon rintaa tuntuu jokin ulospäin pullistavan, mutta tyynenä hän
virkahtaa:
-- Pelto on vasta ensikerran täyden viljan kantanut, halla on tähän
asti korjannut ainoankin.
Herran silmät silloin säkenöivät ja ääni vihasta värähtelee.
-- Ensi kerran tai toisen, se ei kuulu minuun. Maa on minun, maksa
puolet, tahi astu taipaleelle!
Ja vihasta punoittavin kasvoin käy herra matkoihinsa, Hänen omallaan on
rehennelty, hänen omistusoikeuttaan on loukattu...
Jaakko on allapäin ja mietteissään. Jakaisiko toiste herran kera
kahtia, vai ottaisi kirveen olalleen, menisi toisen herran maalle ja
alottaisi uudestaan?
Mutta ilta lähenee, tuulen henki tyyntyy ja päivä vaipuu ilman
rannalle. Taivas selviää poutaan ja kylmyys panee kaiken elävän
värähtelemään...
Aamulla on kaikki jäistä ja kuollutta. Tähkät ovat tönköiksi
kivettyneet ja pukeutuneet vaaleaan verhoon...
Halla on käynyt jaolla ja ottanut kaikki omakseen...
"Numero 34 Salonen".
Simo tallusteli likaista tietä muhkeata kasarmia kohden.
Asteli alakuloisena portista pihan puolelle ja hiipi arastellen
hiekoitettua käytävää, suoriin riveihin istutettujen koivujen välitse.
Ja ne saivat Simoon juhlallisen, kunnioittavan tunnelman, ne
rakennukset. Mutta siinä tunnelmassa oli samalla niin raskasta,
painavaa, masentavaa...
Simo oli tulossa sotamieheksi.
Hän oli puettu sarkaan, karkeaan kotikutoiseen. Lapikkaat olivat
jalassa, tervalla sivellyt, päässä oli pitkävillainen, lampaannahkainen
lakki ja selässä tuohinen kontti.
Simo katseli ympärilleen, eikä tiennyt mihin menisi. Huuletkin kävivät
siinä niin etsiviksi, höltyivät erilleen tuuman verran.
Muutaman rakennuksen ikkunasta näkyi hempeitä kukkasia, Valkosten
uutimien välistä. Simo seisottui, silmäili sisälle ja sitten yksin tein
muutakin ympäristöä.
Pahuus... mihinkäpä siinä osasi!
Kulki siitä joku sotilas, herralta näytti, lieneekö ollut kapteeni
vai... Valkonen nauha oli poikkitelasin sinisessä olkalapussa.
-- Oisin sotamieheksi tulossa. Mihinkähän minä oikein...
Ja Simo hivutti pitkävillaista lakkiaan oikealle korvalle.
-- Menkää pataljoonan kansliaan!
Ja herra neuvoi, mistä sen löytäisi. Näkyi nauravan mennessään.
Simo päästeli kontin siteistään, heitti sen eteiseen ja astui sisään.
Sielläpäs kuului olevan nimi kirjoissa... kolmanteen komppaniaan
neuvoivat menemään.
Ovessa tuli vastaan joukko nuoria miehiä. Olivat samalla asialla kuin
Simokin.
Simo käveli sinne päin, jonne neuvoivat. Tuli pihaan, seisoskeli siinä
konttineen ja katseli.
Komea oli hovi, suuret olivat ikkunat seinillä, mutta seinät tervatut.
Piha oli sileä kuin kirkkotarha, ei nurmen täpettä missään,
seinävarsillakaan.
Tulivat viimein kaikki katsotuksi, Simo jouti sisään.
Mutta sisässä sotilaat ivasivat pitkävillaista hattua ja tuohista
konttia. -- -- --
Illemmalla saapui miehiä enemmän. Kävelivät kaihoisina kartanojen
ympärillä, olivat kuin siiville lyötyjä.
Mutta Simoon katsoivat kaikki syrjäsilmällä, ivaava, halveksiva väre
suupielessä.
Kun aika joutui, pantiin nuoret miehet riviin. Annettiin numerot
sukunimen edelle, papin panema nimi sysättiin syrjään.
Neuvottiin vastaamaan "minä" ja huudettiin. Se oli pieni muistettava se
sana, mutta ei sitä tahdottu muistaa.
Joutui vuoro Simon kohdalle.
-- Numero 34 Salonen!
Simo oli ollut vähän ajatuksissaan. Kun kuuli sukunimeään mainittavan,
kohotti päätään ja vastasi:
-- On.
-- Äh, nahjus! "Minä", eikö ole käsketty sanoa?! -- Voi hemmetin
herapekuna! Noinko se sitten on sotilaan kallo koipien välissä
lupottava. Pää pystyyn, rinta ylös, vatsa sisään! Sotilaan rinta ei saa
olla tehty puurovadista.
Ja aliupseeri tuuppasi Simon leukaa ylös, painoi hartioita eteenpäin ja
ryssäsi nyrkillään vatsan kohtaa.
Nuo sydänmaan moukat olivat kuin eläimiä, heidän kanssaan voi pusertaa
rinnastaan sotilaallisen taisteluhalunsa. Eihän sitä sivistyneempäin
kanssa sillä lailla kehdannut toki ensipäivinä...
Mutta Simon kasvot sävähtivät punasiksi. Kädet kupeella puristuivat
nyrkkiin...
-- "_Minä_", pitää sanoa! No, numero 34 Salonen!
Mutta Simolta ei kuulunut mitään. Huulet olivat puristuneet tiukasti
yhteen.
-- Mitä! Eikö kannata vastata!? Kaikkia pölkkypäitä niitä tulee
ihmisten ilmoihin! Maltahan... kyllä täällä semmoisista mutkat
oijotaan... paremmistakin on oijottu.
Seuraavana yönä oli Simo putkassa.
Ja Simon rinta tuntui kiehuvan, tuntui tahtovan revetä täytelyyttään.
Hetkiseksi välähti kuva kotimökistä, siitä, jonne kulki vain mutkainen
ura kuusikon välitse, joka sekin oli talvella ummessa. Mutta kuva
haihtui, kädet puristuivat nyrkkiin...
-- Ennen vankeutta, kuin nöyryyttä!
* * * * *
Sotilaat olivat saaneet sotilaan puvun. Puvusta ei enää voinut miehiä
eroittaa, mutta Simo kun oli päässyt hampaihin, sai hän olla hampaissa,
käsikaluna.
Ja Simo oli tullut ärtyisäksi, kylmäkiskoiseksi ja jäykäksi. Muita hän
oli oppinut tuntemaan sortajikseen ja kohteli äkäsesti; yhteen oli
kiintynyt -- sotilasten lainakirjastoon. Siellä oli uutta, ennen
tuntematonta, mutta samalla ystävällistä, puoleensa vetävää.
Simo luki illoilla, luki että silmät punettuivat.
Mutta sotilaat Simoa kiusasivat ja härnäsivät ja siihen yhtyivät
aliupseeritkin. Simo koitti olla heistä välittämättä, mutta täytyi aina
lopulta tuskastua.
Ja silloin kilvalla naurettiin. Tuhmahan hän oli, koska suuttui.
Oli tultu jo kevääseen. Lumi oli juuri mailta huvennut, hiekka kuivanut
kasarmin pihatantereella.
Oli oltu ensi kertaa kentällä harjoituksissa. Oli marssittu, temppuiltu
ja "pikoonnattu"...
Oli komennettu rivi maahan mahalleen. Simon kohdalle oli sattunut suuri
vesilätäkkö ja Simo ei ollut siihen heittäytynyt.
Simo oli saanut rangaistukseksi palvelusvuoroja.
Siinä oli siksi asian alkua, että kotiin tultua kyettiin Simoa
"piruuttamaan". Ivattiin, naurettiin ja lopulta härnättiin. Osaston
päällikkökin oli osallisena.
Simo viimein suuttui. Päällikköön viskasi vihansa.
-- Sen koira! Ihmisten verta imet, vaikka täytyisi olla toisia
asettamassa!
Aliupseeri tuli pöyhkeänä Simon eteen.
-- Olenko minä koira? Sanoppas kerran vielä!
Simon kasvoja hiveli aliupseerin äkäiset hengähdykset.
-- Koira olet... susi, syöjä, raastaja...!
Ja Simon silmissä maailma pimeni. Nyrkistynyt käsi sysäsi voimakkaasti
"herraa" rintaan... Herraparka keuskahti selälleen.
Hämmästyneinä seisoivat miehet. Mutta selvittyään aliupseeri meni
kapteenin luo ja Simon tie johti putkaan.