Kun terva oli veneeseen kuivanut, tuli taasen kyläläisiä kaksi miestä
joka talosta. He panivat monta paksua seivästä veneen alle ja kantoivat
sen seipäiden varassa rantaan.
Ja varhain, jo auringon nousun aikoina seuraavana sunnuntaiaamuna
kokoontui kylän kansa suuren, iloisen Yhtiön ympärille. Talot ja torpat
olivat jätetyt autioiksi; nekin, joiden oli jäätävä kotimiehiksi,
olivat tulleet katsomaan suuren kirkkoveneen ensikertaista lähtöä.
Ja vene sai väestä täytensä, muutamia jäi maallekin. Veneessä oli
vanhoja muoria ja vaaria, keski-ikäisiä akkoja ja ukkoja ja nuoria
poikia ja tyttöjä. Se survattiin verkkaan rannasta taipaleelle, vähän
ulommaksi päästyään se kääntyi ja kylän väki alkoi vinhassa tahdissa
soutaa kirkolle.
Rannalle jääneet katsoivat kauvan veneen kiivasta poistumista. Sieltä
vilkkuivat Valkoset tyttöin huivit ja alusnutut mustempain pukineiden
seasta ja airojen lehdet välähtelivät molemmin puolin venettä veden
pinnalla.
Sitten peittyi vene mykevän Marjaniemen ahon suojaan ja rannalle
jääneet kävelivät kaihoisina kukin mökillensä.
Ja hyvää alunottoa seuraten mennä lojotti Yhtiö kirkolle monena pyhänä
ja monena kesänä. Ennen auringon nousua alkoi kertyä sen ympärille
pyhäpukuisia ihmisiä ja odottivat, kunnes aurinko oli kappaleen matkaa
ylöspäin kavunnut. Sitten kun ei enää kuulunut ketään tulevaksi,
työnnettiin vene vesille. Joku talojen isännistä istui perään ja suuren
veneen airot alkoivat vettä velloa säännöllisessä tahdissaan. Isosti
pauhusi ja vaahtosi vesi korkean kokan edessä ja voimakkaat aallot
vierivät kahden puolen kapean lahdelman rantamille... Matkalla sivuutti
Yhtiö kaikki pienemmät matkan tekijät ja jysähti ensimäisenä kirkon
lahden rantapenkereeseen.
Ja kun toiset joutuivat rantaan pienillä paateillaan, kävivät he
yksistä tuumin ihailemassa Tololaisten mahtavaa kirkkovenettä.
Kirkkoajan jälkeen läksivät pienet purret edeltäkäsin vettä
viilettämään. Yhtiö odotti kannettavakseen kaikki omankyläläiset ja
viipyi viimeseksi. Mutta sitten kun se läksi, niin se läksi aika
vauhdilla! Vesi pursusi ja vaahtosi vain korkean kokan edessä, kun se
sivuutti kaikki pienemmät matkan tekijät ja ensimmäisenä kolautti
kokkansa kotirannikolle.
Niin oli asiat ensimäisinä kesinä, -- mutta sitten Yhtiö rupesi
ylpeämmäksi. Se ei enää malttanutkaan odottaa kaikkia tulijoita
kotirannassa ja viimein se jätti jälkimäisiä kirkkorantaankin...
Se oli sittenkin vain vähäistä. Mutta viimein kun se uskalsi jättää
tyhjille teloille talon emäntiä ja isäntiäkin! Ja talon isännät ja
emännät suuttuivat, haettivat haasta hevosen ja ajoivat kärrikyydissä
kirkolle...
Ja Yhtiöstä vähenivät kirkkomiehet pyhä pyhältä, kesä kesältä ja Yhtiö
itsekin harvensi kirkossa käyntiään. Ja silloin kun se kävikin, oli
siinä vain joku isäntä, muut olivat vain loisia ja mökkiläisiä.
* * * * *
Mutta eräänä sunnuntaina kuului Tololan lahdelta kumea ulvahdus ja kun
kylän kansa kiiruhti katsomaan, näkivät he siellä uuden kummituksen.
Siellä oli rautainen, suuri, muhkeaksi maalattu venonen, joka tupruutti
savua korkeasta torvestaan. Ja veneessä olijat sanoivat, että siinä
pääsee siinä veneessä kirkolle ja kirkolta pois viidelläkymmenellä
pennillä.
-- Hyh, kylläpäs! -- ihmetteli kylän kansa ja läksivät pois rannasta
nenät äkäsesti nyrpällään.
Mutta rantapenkereen päällä tuli vastaan isäntiä ja emäntiä
kirkkotamineissaan ja kuuluivat menevän siihen uuteen tuliveneeseen.
Silloin ihastuivat torpparit ja loisetkin ja juoksivat rantaan
viisikymmenpenninen kourassa. He eivät kaikki joutuneetkaan... olivat
vasta rantapenkereellä tulossa, kun "Sukkela" jo eteni rannasta
ihmisillä täytettynä. Mutta siitähän ei auttanut työlästyminen, omahan
heillä oli veneensä... Jälelle jääneet katsoivat rantapenkereellä, kun
uusi vene meni tulista vauhtia mustaa savua ilmaan tupruuttaen.
Mutta ensi sunnuntaina tuli "Sukkela" uudestaan ja silloin oli
toisillakin vuoronsa. Ja sitten se tuli joka sunnuntai saaden täytensä
joka kerralla. Tuli vasta aamiaisten aikaan ja läksi vähä myöhemmin,
mutta ehti yhtä hyvin aikanaan perille.
Mutta Yhtiö kuivi ja ravistui lahden pohjukassa. Vesi huuhtoi tervan
sen reunoista, laidat lahoivat ja ääripuut poikki pykeilivät!
Se ei ollut moneen kesään paikaltaan pikahtanut ja alkoi peittyä
pajunvesojen sisään, jotka kasvoivat sen omassa pimennossa.
Se näki joka kerta, kun "Sukkela" ihmisiä täyteen ahdettuna läksi
kirkolle mennä pahkuamaan. Silloin se muisteli niitä ilosia aikoja,
jolloin hän oli lähtenyt samalla tavalla, vaan nyt sai siihen
paikalleen lytistyä. Mutta häntähän tarvittiin soutaa ja ihmiset olivat
laiskistuneet!
Mutta Yhtiö toivoi vielä... Se toivoi saavansa pannun ja höyrykoneen
sisäänsä ja pääsevänsä kirkolle pahkuamaan savua tupruutellen!
Hän sai kauvan odottaa.
* * * * *
Mutta kerran, kerran kokoontui kylän kansa taas Yhtiön ympärille! Ne
kokoontuivat iltasella, mutta ehkäpä ne tulivatkin vain tuomaan vasta
höyrykonetta.
Yhtiö sahattiinkin poikki ja vedettiin korkealle rantapenkereelle...
Siellä hilattiin molemmat kappaleet toisiaan vasten pystyyn ja
kannettiin suuri rovio risuja ympärille. Sitten ne sytyttivät risut
tuleen ja Yhtiö poltettiin Juhannuskokkona.
Se suuri vene kähisi ja ritisi, mutta ahnaasti tulikielet nuoleksivat
sen kuvetta ja leimahtelivat pilviin asti taivaalle!
Silloin muuttui kullan karvaiseksi kesäyön utuinen hämärä... Nurmikko
ja lehdistöt -- ne olivat kaikki kultaa! Vanhan kirkkoveneen pyhä tuli
oli ne kullannut...
Ja kylän kansa oli muuttunut kullan karvaseksi, kun ne räpyttivät
käsiään ja riemuissaan huutelivat...
Huomen aamuna tuli "Sukkela" Tololan lahdelle savua tupruuttaen. Vähän
ajan perästä se taas läksi kirkolle kylän kansaa ihan pikaraisillaan.
Pekka.
Pikku Pekka ei ollut kooltaan kovinkaan rehevä. Semmoinen ressukka
vain, jonka jalassa ei ollut edes housujakaan.
Kyllähän hänellä toki oli housutkin, mutta hän ei niitä käyttänyt näin
jokapäiväisissä oloissa. Ja kun oli kerran opastunut olemaan
paitasillaan, niin ne housut tuntuivatkin ihan tarpeettomilta
kuvatoksilta... kahlehtivathan vain pieniä jalkoja.
Hän oli vain pikku Pekka, mutta pieniähän ne olivat muutkin, jotka
mekastivat Pohjoismäen torpan pellon alapuoleisessa notkossa. Siellä he
olivat huutaneet ja hulikoineet jo kauvan aikaa, aamusta asti melkein.
Pohjoismäen Eemi oli noussut suureen ritvalehväiseen koivuun ja siellä
oksalla istuen käkenä kukkua helkytteli. Toiset lapset luulivat
olevansa variksia, piipottelivat pientarella, raakuivat ja
liehauttelivat siipiään.
Kun Eemi viimein kyllästyi käkenä kukkumiseen ja oksia myöten alas
kapusi, rupesi koko lintuparven mieli marjoja tekemään. Siinä vierelle
ihan olikin ohrapellon keskellä tuuheita vatunvarsipensaita raunioiden
ympärillä. Sieltä kuumotti vattujakin ihan kirjavanaan, mutta tahtoi
vähän pelottaa mennessä toukoa tallaamaan.
Uskallettiin sitä sittenkin! Varovasti hiivittiin ohraa myöten, kiville
koetettiin astella ja jakailtiin kahtaalle vihannoita ohran olkia,
etteivät; vain lahmaantuisi. Mutta kun päästiin syvemmälle ohran sisään
niin ei pidetty väliä jos sotkeutuikin, kukapa sieltä kävi katsomassa,
ennenkun leikattaessa ja sitten saakoot hevoset syyn niskoilleen.
Ihan kirjavanaan ne olivat siellä vatukot punasista marjoista. Taisi
niissä muutamissa jo olla matojakin, mutta mitäpäs siitä... yhtä
vattuahan se on vatun matokin!
Ja sinne sitä painauttiin kyyrysilleen ohran ja vattu pensasten väliin,
ettei näkyisi jos kuka sattuu kulkemaan...
Pian ne alkoivat punaset pilkut pensaista puhdistua ja kyllästymään
rupesivat marjamiehetkin, kun säämyskäiset pussit rupesivat täyttymään.
Valkoisia päitä alkoi pumpsahdella ohran sisästä näkyviin ja pienet
piippaimet rupesivat vuorotellen muuttelehtamaan pientarelle päin.
Silloin ei enää tullut niin välitetyksi ohran lakoilemisestakaan, kun
oli kerran saatu saamiset nautituksi!
-- Uidaanpas!
Eemi se oli aina joukossa uljain ja kekseliäin, vähän väliä valmis
uutta keksimään! Kilvalla sitä piiperrettiin notkelmaan mutahaudan
partaalle ja pienen pieni Pekka pinkasi perästä, että paidan helmukset
sinne tänne siekalehtelivat.
Pian oli riisuttu kelteisilleen kesäisistä tamineista ja kohta ei
näkynyt joukosta muuta kuin häliseviä päitä mutahaudan mustassa
vedessä.
Kun vesi rupesi liettymään kovin sakeaksi, alkoi uiminenkin ruveta
kyllästyttämään. Pois sieltä haudasta harrittiin ja alettiin kilvalla
ylle paitoja sukia. Kukaan ei tahtonut jäädä viimmeiseksi
pukeumispuuhassaan, kun toiset olisivat silloin päässeet ruunanpään
keittäjäksi sanomaan. Eemi se joutui ensiksi puettuaan puun kalikan
mutahautaan viskaamaan.
-- En ole ruunanpään keittäjä, enkä suolan maistaja!
Toiset tekivät samaten ja pieni Tiina jäi viimeseksi, vaikka toiset
tytöt jo koettivat auttaakin. Viskasi se sentään risun kappaleen hänkin
osaltaan.
-- En ole luunanpään eittäjä, entä tuolan maittaja.
-- Kuulkaapas! Kannetaanpas tuolta rauniosta kiviä tänne mutahautaan!
Se mies joka saa suurimman kannetuksi, -- näin oli Eemi taas valmis
esittämään.
Tuumasta toimeen. Kilvalla kiviä kantaa kinnistettiin ja se sai miehen
nimen, joka suurinta kiveä voi kuletella. Se se oli iloa, kun vesi aina
kiveä viskatessa kuohahteli ja pärskähteli!
Mutta pikku Pekka tahtoi olla mies miehistäkin. Hän otti suuremman
kiven kuin oikein jaksoi kantaakaan ja sen kera mutahautaa kohden mennä
retuutti. Kovasti hän sitä koetti viskata ja kovasti se kivi vettä
hulauttikin, mutta --- voi surkeata! -- koko mies sutkahtikin hautaan
jälestä.
Siellä se nyt uros puliskoi paitoineen päivineen sakeassa vedessä.
Sinne mentiin ihan umpisukkeloon, paidan helma ja hiukset vain veden
pinnalla heilahtelivat.
Siitä toki selvisi seisalleen mies vähäväkinen, mutta suu oli selkosen
selällään ja naama muutenkin niin toivottoman näköisenä. Kädet olivat
toisiin toveriin päin ojolla, ja sormet niin harrallaan, ettei niitä
toki olisi saanutkaan sen harrammalleen.
-- Ui, uijui -- ää -- ää -- äää -- --!
Pekka oikein itki näet.
-- Elähän itke! Tule tännemmäksi niin me nostetaan pois, -- koettivat
toiset viihdytellä.
Läksi siitä uros maata kohden harrailemaan, mutta suu ei vain ottanut
oijetakseen sen suoremmaksi. Kovin oli mieli apea, kovan onnen
kyyneleet silmistä siivilöityivät ja siihen valui mutainen vesi tukasta
pitkin poskia. Vielä rähjähti ukko käsilleen veteen, vielä murtui
mustemmaksi mieli ja parkuvirsi kävi yhä haikeammaksi.
-- Ää -- ää -- ää-ää --!
Pekka parka...!
Viimein saatiin uros nostetuksi norosta, vedettiin käntylleen
nurmikolle. Monissa miehin paitaa mieheltä raastettiin ja väännettiin
pois enintä vettä. Pekka vain äänetönnä tarkasteli toisten touhuja.
Toverit olisivat panneet Pekan paidan puun oksalle valistumaan, mutta
Pekka ei semmoisista piitannut, päällensä vain pakkasi. Läksi sitten
kotiin päin väännättelemään, suu vieläkin vähän väärällään.
Äitiään kaipasi Pekka, vaan sitä ei löytynyt koko mökistä. Pekka etsi
tuvasta, etsi navetasta ja saunastakin, mutta ei näkynyt sittenkään.
Itku alkoi taasen ilmoille pyrkiä.
Itku se viimein pääsikin, pääsi kalvavan kaihoinen itku. Kurkun
täydeltä huusi pienoinen mies, eikä välittänyt laisinkaan virtensä
kauneudesta. Eihän se silloin ääni iloisesti helkähtele, kun sitä on
suuret surut murtamassa...
Kuunteli Pekka väliin ja sitten alotti taasen virren uudelleen. Entistä
valtavammin valitti ja yhä rämeämmin ääni värähteli.
Viimein tuli äiti näkyviin. Päreinen konttivakka sillä näkyi olevan
selässä lehtiä täyteen ahdettuna, kun tulla ressutteli vesakosta pellon
veräjälle. Veräjän yli se hilasi itseään konttivakkoineen ja sitten
pientaretta myöten pihaan päin. Mutta mitäpä siitä oli turvaa Pekalle,
torua alkoi vain likemmäksi päästyään.
-- Sillä lailla huutaa, että luulisi koko pojan sutten hampaissa
olevan! Kunhan minä saan kättä pitempää, niin kyllä minä opetan,
mokomankin parkujan!
Äiti meni kujanpohja-latoon ja taisi siellä lehtivakkaansa tyhjentää,
koska kuului kahina. Pekka alkoi arvella, että "mikähän myräkkä tästä
oikein vääntyykään, koska äiti alkoi kättä pitemmästä puhua..."
Pekan sydän alkoi niin somasti pampahdella, pelko näet rupesi rinnassa
rehentelemään. Hirveältä se tuntui ajatellakin, että jos nyt ruvetaan
märän paidan kostuttamaa selkänahkaa vielä koivurieskalla voitelemaan.
Arveltiin siinä vähän, että jos lähdettäisiin äidiltäkin armoakin
pyytämään, mutta toisekseen ei Pekka tuntenut olevansa ollenkaan armon
kerjuutuulella. Märkä paita se niin oli karaissut ruumista ja
sydäntäkin, että tuntui paremmalta omaan apuun turvautuminen.
Pian oli Pekka tehnyt sen suuren päätöksensä ja alkoi vilistää
pientaretta myöten vesakkoon. Tutjahteli vain päässä valkonen tukka ja
veräjä muutaman kerran narahti ylös kavutessa. Veräjällä vilkasi mies
vielä jälelleen ja sitten sujahti vesakkoon.
Sieltä pensaan takaa hän vielä pihaan päin pilkisteli. Äiti näkyi
tulevan tuvan perään ja katseli ja huhuili, mutta kun ei mitään
kuulunut, meni taas pihan puolelle.
Pekka läksi vesakkoon päin tallustelemaan. Siellä oli naurishalme
pellon aitavarressa ja Pekka pujoittihe aidan raosta sisäpuolelle.
Käänteli siellä pieniä kaaliksen alkuja, mutta kun niiden juurissa ei
ollut kynnelle kykeneviä, täytyi taas hiipiä pois samasta raosta, josta
oli tultukin.
Alkoi ruveta tuntumaan vähän vilulle märässä paidassa ja lepikon
vilvennossa, täytyi väistäytyä ahon laiteelle. Siinä heittäytyi Pekka
syrjälleen pehmosen sammalmättään kupeeseen ja antoi päiväpaisteen
hellittää kylmettyneeseen ruumiiseen. Kovin tulisesti se päivä
paistoikin, tahtoi ihan polttamaan työnnätellä. Äiti oli sanonut sateen
edellä päivän niin kovin tulisesti hellittävän.
Aurinko alkoi jo illan puolelle kallistua. Pitkin lepikon rintaa ensin
laittautui paistamaan ja sitten rupesi vaipumaan leppien suojaan.
Leppien pimennot pitenivät pitenemistään.
Nälkä alkoi jo Pekan vatsaa väännellä. Kotiin teki mieli lähtemään,
mutta ei tahtonut uskaltaa.
Idästä päin oli jo jonkun aikaa pieniä pilven hapeneita tulla
hassottanut, mutta nyt sieltä jo rupesi kuulumaan ukkosen ryskettäkin
ja musta pilven pakkula alkoi hivelläidä sinitaivaan rannikolle. Yhä
ylemmäksi kohosi pilvi ja yhä vaisummasti ilma järähteli. Viimein alkoi
jo pisareita ripsehtiä ja seassa pudota muksahteli isoja rakeen
mokkareita.
Silloin täytyi lähteä kotiin...
Pekka kuulosti ensin oven takana ja uskalsi sitä sitten vähän raottaa.
Äiti näkyi voitaleipää popsivan pöydän takana ja sisään se vetäytyi
Pekkakin kun oli kerran näyttäytynyt.
Äiti näytti hyvin vihaiselta. Ensin sillä lailla parkuu ja sitten vielä
lähtee pakoon pökäsemään! Ensimmäisen synnin olisi ehkä antanut
anteeksi, mutta toista ei kuulunut käyvän antaminen millään ehdolla.
Pekka itki ja rukoili. Meni ihan äidin eteen ja hypisteli nöyrästi
äidin röijyn helmaa, jos sitten paremmin heltyisi.
Äiti käski vain olla voivottelematta ja hakea vitsa valmiiksi. Vai aina
tässä vain anteeksi!
-- Ettekös sitten piiskaa, jos haen vitsan valmiiksi, -- kysyi Pekka
vähän toiveekkaampana. Ennenkin oli tullut armo, kun oli hakenut vitsan
valmiiksi, niin jospa se keino nytkin auttaisi. Varmuuden vuoksi kysäsi
Pekka jo edeltä päin...
Äitiä pyrki semmoinen kysymys naurattamaan, mutta kovalta hän koetti
sittenkin näyttäytyä.
-- No, senpähän sitten näkee...
Pekka ymmärsi sen jo täydeksi lupaukseksi. Ei se äiti niin ollut
myönnytellyt muulloinkaan, jos kerran oli tosi kysymyksessä. Nauru
tahtoi jo pyrkiä huulille itkun sekaan mennessä vitsaa hakemaan.
Ulkona sataa suopotteli vettä ja jäitä sekasin. Pekka sieppasi lehtisen
vastan oven poskesta ja vei kokonaan äidille. Leikiksi koetti lyödä
koko asian ja katsoi äitiä kysyvästi silmiin.
-- Syöhän nyt! sanoi äiti annettuaan pojan ensin hieman odottaa. Pekka
rupesi voileipää jauhattelemaan, mutta katsoi vielä äitiä kysyvästi
silmiin, kun se herkesi syömästä.
Oih! Äiti ottikin luudan käsiinsä ja rupesi siitä muuanta varpua irti
ravistelemaan!
Pekka paralta takeltui pala suuhun. Hän jätti voileipänsä pöydälle ja
heittäytyi äidin helmaan...
Silloin pääsi äidiltä väkistenkin raikas nauru ja hän sieppasi pojan
polvelleen.
-- Voi poika parkaani!
Pekka oli hyvin ihmeissään. Hän ei voinut mitenkään käsittää, mitä se
tuommoinen merkitsi. Ihan hämilleen kävi pienoinen mies.
-- Enhän minä sinulle mitään aikonut tehdä. Hampaan kaivurassia aijoin
vain ottaa luudasta, sanoi äiti ja nauroi niin että vedet silmistä
kihahtelivat.
Pekkakin koetti nauraa, vaikkei häntä oikeastaan naurattanut, kun oli
tullut tuommoinen erehdys. Tuntui kujeenkin mieli niin pehmoselta ja
nöyrältä, kun hyvä äiti oli sittenkin antanut anteeksi, vaikka hän oli
jo koettanut valmistautua uhkamielisenä tuomiota vastaan ottamaan.
Olkoonpa muut asiat miten hyvänsä, kunhan taas oli maassa rauha ja
vielä saatu aikaan koivuniemen herran käymättä selänpään hovissa
juhlatanssiaisia pitämässä. Pekka tuumaili siitä edestä olla toiste
hyvin äidin mielen mukaisena.
Pekka koetti vielä jauhatella voileipäänsä, mutta tuntui nyt elämä niin
tyyneltä ja rauhalliselta, että täytyi panna voileipä pöydälle ja
heittäytyä sänkyyn tuvan karsinanurkassa.
Maailmaan.
Kallen vanhemmilla oli semmoinen sievonen torppa Tololan lahden
rantarinteellä. Viljamaat eivät olleet niin suuren suuretkaan, mutta
tuottivat kyntäjänsä tarpeeksi... monen täytyy tulla toimeen
vähemmälläkin.
Vaikka toisella kymmenellä elävä Kalle-poika ei ollut ollenkaan
tyytymätön isän kotona olemiseen, paloi hänen mielensä kumminkin niin
tulisesti päästä maailmaan... Tuntui mielestä niin raukkamaiselta siinä
isän suojassa turvitteleminen, mutta kun saisi olla mies mistään
riippumaton, niin se se olisi jotakin. -- Kalle innostui toisinaan niin
noista itsenäisyyden ajatuksistaan, että luuli olevansa jo kaukana
unelmoimissaan ihanissa oloissa -- ja silloin hän nosti päänsä pystyyn,
pullisti rintaansa ja oli mies mielestään.
Muuanna kelkkeänä kevätaamuna meni Kalle lahdelman takalolle kasken
karsintaan. Aamiaisille asti hän huiskutteli puun oksia poikki
kirveellään siellä keihkeällä rantaharjanteella, mutta sitten teki
tulet ja katseli eväskonttinsa sisustaa. Syötyään istahti kivelle ja
antoi katseen luisua ympäristön jokaiselle kulmalle... lahdelle päin
sitten viimein unehtui tuijottamaan.
Jää lepäsi synkän puuheana lahdelmalla, mutta ihan pohjukassa puron
suulla oli jo hiukan sulaa poretta, jossa kevätahava sai veden pinnan
virivirtoina värähtelemään ja pirteät aaltoset yhä avarammalta jään
reunaa murentelivat.
Lahden takaisella rinteellä viherti keväinen rukiin orahisto
kotoisessa peltopalasessa. Kotiluvan katto sieltä kuvasti silmään ihan
lumetonna ja kuivana ja puhdas oli vehreä petäjikkökin pellon aidan
takana.
Kallen rinnassa puhalsi silloin niin huikaiseva innostuksen hengähdys,
että hän tietämättään tahtomattaan koholle kimmahti. Vaistomaisesti
tarttui hän kirveen ponteen ja ryhtyi työhön, mutta se oli nyt hänelle
liijan verkkaisaa semmoinen... hän löi kuin vimmattu, kätten ja ruumiin
jäntereet olivat ihan hullaantuneet ja mielin määrin ponnahtelivat
ilman tahtomatta. Eikä kirveskään edes katsonut eteensä, tulta säihkyen
vain kiviin tirskanteli.
Mutta sittenkään ei niin verkkaisat liikkeet voineet vaimentaa sisäistä
raivostusta. Kädet paiskasivat kirveen olalle, kontti luiskahti
harteille ja Kalle läksi...
Jalatkin olivat vimmassa, vai olisiko maankamara ollut niin joustava,
että miestä koholle puusuutteli lahden pohjukan ympäri kotia kohden
laukatessa. Se oli huimaa taivallusta, jolla Kalle yltyi matkaa
katkasemaan... kintut vilkkaasti lavertelivat ja leivän kanturainen ja
voivakkanen kontissa hätäytyneinä rumahtelivat.
Mutta lahden pohjukassa jalat rupesivat tyyntymään ja pää alkoi vaipua
vasemman olkapään puolelle kallelleen. Alkoi ruveta mietityttämään,
miksi hän oikeastaan oli lähtenyt ja jättänyt kasken karsimatta.
-- Minä lähden tukin uittoon!
Niin äkkiä ja varmasti nytkähti esille se ajatus, että täytyi lausua
oikein korvin kuultavaksi. Reimakasti astui Kalle kotiin ja ilmoitti
asian äidille.
-- Noo-o, -- sanoi äiti, -- mistä se semmoinen puuska nyt juolahti?
Jokos kaski tuli karsituksi?
-- Minä lähden tukin uittoon, vakuutti Kalle ikään kuin halveksien
äitiä, joka tuli muistuttelemaan semmoisista vähäpätöisyyksistä, kun
oli niin suuri asia kysymyksessä.
-- Minun _täytyy_ päästä lähtemään.
Isäkin tuli kotiin pellolta, kun oli nähnyt Kalienkin sinne
raksuttelevan. Isä istuutui penkille, eikä ollut niinä miehinäänkään.
Alkoi vain visakoppaista piippuvekaraa tupakkamassin helmuksiin
tuhrutella.
--- Meidän nuorimieshän tässä kuuluu olevan tukkijoelle lähdössään,
ehätti äiti ilmoittamaan.
-- Soo'oh!
-- Niini, vakuutti Kalle varmasti.
Kyllähän ne vanhukset koettivat selittää asiaa monelle mukalalle,
koettivat estää poikaa "turhia höpisemästä" hyvällä jos pahallakin,
mutta ne neuvokit eivät tulleet mihinkään taroon tällä kerralla.
-- Mene sitten! sanoi isä viimein vähän närkästyneenä.
Äiti pani konttiin lisää evästä ja Kalle käski panna puhtaan paidan ja
pyhäisen puvun... jos näet sattuisi pitemmältäkin viivähtämään.
Äiti oli pannut vaatteet ja muut ja seisoi ovella Kallen lähtiessä.
-- Milloinka sinä tulet takaisin?
-- No, en tiedä.
Äidiltä tillahti itku ja hän nyyhkytti huivin nurkalla silmiään
kuivaillen:
-- Muistahan olla ihmisiksi ja pidä Jumala mielessäsi! Kirjoita, jos et
kohtakin palaa!
Kalle läksi. Pientaretta myöten pisteli pellon veräjälle ja katosi
vesakkoon. Äiti oli tehnyt lähtiessä mielen vähän haikeaksi, mutta
sitten se taas ilostui, kun pääsi vähän loitommalle kotimökistä. Jalat
taasen alkoivat miestä koholle keikutella ja eväät kontissa
rumahtelivat.
Joella naapurikylän laiteella oli jo tukin uitto parhaallaan.
Päällysmies sanoi aamulla Kallen pääsevän työhön.
Kalle loikoi iltasella muutaman talon lattialla valveellaan muiden
tukkimiesten välissä. Kolme neljä miestä pelasi kolmenkymmenen pennin
nakkia pöydän päässä iltahämärässä. Tupa oli täynnä tupakansavua ja
taisi siellä haista vähän viinallekin.
Kallen mielessä se jo tukin uitto kuvasteli... hän näyttäisi mimmoinen
se on oikea tukkimies! Siinä muistui mieleen, kuinka he olivat Talilan
Malkin kera piennä poikana Äyskosken niskalla lukkien selässä
vilmittäneet ja putoamisesta ei ollut tietoakaan. Ajattelutti se
sittenkin niin paljon, että Kalle näki nukuttuaankin unta tukin
uitosta.
Varhain, kilvan auringon keralla nousivat miehet aamulla ja läksivät
työaloille kahmistamaan. Kallekin sai pitkävartisen sestan olalleen ja
sen kera jokivarrelle ponnisti. Suoraan töytäsi hän tukille
näyttääkseen muille, ettei sitä olla arkalasta kotoisin.
Keskelle jokea juoksi Kalle ja seisottui pölkylle. Mutta pölkky,
riivattu, alkoi kahtaanne päin pyöriä ja mukanaan huojutteli
miestäkin... ei tuosta turmiosta ollut turvaksi! -- Kiireesti läksi
Kalle jokivartta kohden ponnistamaan, ihan kuin kana, jolta on pää pois
leikattu. Sula aukko tuli eteen ja pätkis!... siellä se poika patikoi
lirissä. Vilkasi ympärilleen, näkeekö kukaan.
Kyllä ne miekkoset näkivät ja Kallelle pitkin joen vartta ilkamoivat.
-- Koirako se?
-- Ootko paha akalles?
-- Kultaasiko muistelet?
Kallen pisti vihaksi, kun eivät malttaneet olla ilkkumatta, mokomatkin
roikaleet... Olisivatpas itse täällä pulikoimassa, niin tietäisivät
melutessaan! -- Mutta eiväthän ne olleet, niillä oli ihan kuivat
pöksyt, mutta hän sollotti sumassa. Mutta ovat kaiketi kerran olleet
hekin ja ovat vieläkin, kun niiksi sattuu!
Onneksi ei joki ollut syvä, kainaloihin asti vain. Kalle jätti patransa
virran vietäväksi ja koetti pölkylle ponnistaida, mutta taas se ruoja
rupesi pyörimään... juuri kun oli päälle pääsemässä, täytyi pauhahtaa
selkämyksilleen jokeen.
-- Tule täänne, minä noostan! huusi joku miehistä etempää.
-- Suma auki! kuului lähempää.
Kallen luonahan ne olivat tukit kulustaan seisottaneet, ruuhkaantuneet.
Kalle alkoi tyyntyä... eihän siinä mitä hätää ollut, maa jalkain alla
niin kuin muuallakin, vaikka nyt vähän tuota veden hujukkaa!... Käsin
työnneltiin puita menemään ja maalle päin astua jutistettiin... koska
eivät tukit selkäänsä ottaneet, niin tottahan maa omansa korjaa!
-- Katsokaas, pojat! Noin se oikea tukkimies vain pohjasta jaloin tönii
tukkia taipaleelle! Hahhahhaa!
-- Naurakaa vaan, ruojat! ajatteli Kalle.
-- Syö siitä, juo siitä, elä siitä! huusi muuan.
-- Niin, no mitäpäs siitä, jatkoi toinen.
-- Liessua pojat, mitäpäs siitä! toisti kolmas. -- Hurutsuilaa! -- Ja
kepeästi viimeinen puhuja keppelehti juoksevalla sumalla, sinne tänne
ruumistaan sujutteli ja lomaan leikkisästi lähätti veteen lapikkaansa
kärkeä.
Kalle oli hyvin toimessaan omissa puuhissaan, patikoi pölkkyjen lomitse
joen rantavierteelle ja sinne päästyään vääntihen kivelle. Tunsihan
siinä olevansa kuin turvansa takana, vaikkei se lystiä ollut vieläkään,
kun oli paidat ja pöksyt likomärkänä ja lapikkaat vesilastissa. Enintä
vettä puisteli Kalle pois ryysyistään ja paahteleiksen päiväpaisteessa.
Mutta se rupesi tuntumaan niin ikävältä siinä istuminen. Se vähän
lohdutti mieltä, kun näki toki toisenkin poikasen pistävän rysän siellä
ylempänä pajupensaan juurella. Meni vielä ihan umpisukkeloon, hattu
vaan jäi veden pinnalle kellumaan.
Kalle istui kauvan aikaa kivellä ja kasvot alkoivat käydä yhä
epätoivoisemman näköisiksi.
Miten lienee siinä viimein pieni koti muistunut mieleen siellä Tololan
lahden rantarinteellä -- ja Kalle ei kauvan punniskellut
päähänpistojaan.
Taipaleelle lähdettiin, tarvottiin vetistä niittyä vesakkoon.
Yöpaikasta otettiin kontti harteille ja lähdettiin kotia kohden
vievälle polulle.
Päivä kohosi yhä korkeammalle ja lämmitteli aukeamaan yritteleviä
lehtinupukoita. Kallen vaatteet olivat märät ja rintaakin tuntui niin
kummasti kaivelevan, kuin olisi tehnyt jonkun rikoksen.
Siitä tuli sittenkin sovinto.
Aina niitä vain sattui kamppauksia heidän välillään, isän ja pojan.
Pienen torpan viljelemiseen kuuluvista töistäkin voi näet olla
erilaisia mielipiteitä. Lantatunkion laitto, ojankaivaminen ja muut
semmoiset seikat voivat olla toisen mielestä toisella tavalla tehtävät
ja toisen mielestä toisella tavalla. Isä ei näet ojasta välittänyt,
olipa se suora tahi väärä, sillä vedellähän on notkea niska, arveli
hän. Poika taas ajatteli, että ojan pitäisi olla suoran; ensiksikin se
olisi niin soma silmälle, kun pelto olisi säännöllisissä suorissa
saroissa ja toiseksi olisi kyntömiehen parempi ajaa ensimmäinen vako
suoran ojan varteen... hänhän sen tiesi, joka kynti kaikki, mitä
torpassa oli kyntämistä.
Isä väitti, että hän luultavasti oli kyntänyt enemmän kuin poika ja oli
vain saanut vääränkin ojanvarren kynnetyksi ja toiseksi ei ollut mitään
etua pellon kauneudesta... se ei sillä kasvanut yhtään jyvää enemmän.
Hänestä tuntui niin turhanpäiväiseltä ruveta ojan sijaa kepittämään ja
passaroimaan. Se oli niin mukavaa lähteä kiertämään kiveä, ennen kuin
ojan pää siihen kiini töksähti. Pojan hän kyllä antoi laitella ja
kuljailla miten hyvänsä, vaan hän itse tahtoi tehdä työnsä vanhaan
hyvään malliin.
Mutta pojan silmää kangertivat isänkin työt, vanhaan malliin tehdyt. Ja
hänkin jo oli olevinaan siksi mies, että hänelle olisi pitänyt antaa
jossakin kohden perään... niin, oli kai hän siksi mies, kun oli jo
eukot, piiput ja muut...
Nyt oli jo kevät ja hän oli ottanut muijan viime syksynä. Kesällä oli
ilman aikojaan pilapäin lähtenyt kerran yöjalkaan ja siellä huomannut
sen Hepolan piika-Hellin. Olivat jo silloin yrittäneet pappilaan,
mutta ei oltu pantu vielä kirjan päälle, kun sulhanen oli alle
seitsemäntoista... Hän oli Perttulin päivän aikaan syntynyt ja
Perttulin jälkeen kun mentiin pappilaan, niin sitten jo seuraavana
pyhänä kirkossa kuulutettiin. Riiviikolla sitten pidettiin häät ja sen
jälkeen se oli eukko aina kotona nuorella Juholla.
Se Juhon eukko oli semmoinen lyhyt lyllykkä, jolla oli punaiset
pullukkaposket ja paksut pohkeet. Se oli niin mieluinen elätti Juhosta.
Ja kuitenkin sanoi isä eräänä kauniina perjantaipäivänä:
-- Noin vähämielisellä miehellä ei tarvitseisi olla eukkoa.
Mutta se oli jo liian suuri loukkaus, kun niitä oli niin paljo
entisiäkin tuoreessa muistossa ja muita riitoja vielä siihen lisäksi.
Ja samana perjantaipäivänä alkoi Juho tuumata sille pienelle
punaposkiselle eukolleen, että mitähän jos olisi ruveta ja keittää
kerrankin oikea erovelli, niin näkisivät ne varmaan vanhukset. Kyllähän
he nyt toki toimeen tulisivat, kun oli kesä niin lähellä ja vielä sillä
paremmalla puolella. Se pieni pullakkaposkinen eukko oli ensin vähä
vastaan, mutta sitten sanoi, että "tee kuin tahdot"... semmoinenhan se
on sääntö, että vaimon on oltava miehen tahdolle kuuliainen.
Ja Juho kun nyt kerran tahtoi sillä tavalla, että erotaan, niin mitäs
siinä oli muuta kuin että erottiin. Sunnuntaina vasta aijottiin lähteä,
oli vain nyt päätettävä ihan valmiiksi... jos ei valmiiksi päättäisi,
niin ennättäisi vielä koko tuuma haihtua sunnuntaihin mennessä...
Juho meni isävanhan luo ja vähän arveltuaan sai asiansa selitetyksi...
pyysi vielä päälliseksi, että isä ei vaan suuttuisi, jos on ennen
riideltykin, niin erotaanhan toki sovinnolla...
Eihän se isä suuttunutkaan, päinvastoin vain hymyili itsekseen. Juhoa
vähän harmitti tuo hymyily... taisi pitää leikkinä koko erohommaa. --
Minkäpäs minä sille voin, kun eroatte, niin erotkaa. Tultiinhan sitä
toimeen ennen kuin teitä oli maailmassakaan, niin jospa sitä tullaan
vastakin, niin se sanoi isä ja hymyili hyvin tarkoittavasti...
Ja nuori Juho läksi heti Hepolan taloon kysymään, eivätkö he ottaisi
kotiinsa asumaan. Lupasivathan ne antaa asunnon ja työtäkin...
Mutta Juhoa rupesi koko homma niin somasti arveluttamaan kotiin
palatessa. Se isäkään ei ollut edes yhtään vastustanut... jos lie ollut
hyvinkin vain mieliin, kun mentäisiin pois vastuksina olemasta. Vai
mitähän lienee miettinyt, kun niin salaperäisesti hymyili? Juhosta
alkoi itsestäänkin tuntua koko tuuma vähämieliseltä. Kun se isä olisi
edes vähänkään vastustellut, niin olisihan lähtö tuntunut ehkä vähän
miehekkäämmältä...
Siinä tien varrella oli pienoinen uudisniitty, joka oli isän kera
yhdessä perattu. Tuores nurmen alku siinä maasta ilmoille yleni ja
siellä takapuolella viherti tuuhea rukiinlaiho nuoremmassa
perkkiössä... Se tuntui säälittävän, kun ei saisi olla mukana
ensikertaa niittämässä omaa tekemäänsä niittyä... omalta tekemältähän
se tuntui, kun kerran oli ollut työssä osallisena.
Ja se kävi myös vähä omalle tunnolle nuhtelevaksi, jättää isävanha
yksin mökin töitä tekemään, vaikka niissä oli kylliksi puuhaa
kahdellekin. --
Kun Juho palasi kotiin, oli siellä vain äiti yksinään. Isä oli mennyt
perkkiöviitaan ojan kaivuun ja Helli pellolle kiviä poimimaan.
-- Eiköhän se ole se puuhasi sentään vain tyhjää hourimista, sanoi
äiti.
Isänkin sanoi äiti sanoneen:
-- Antaa hänen täyttää mielitekonsa, sittenpähän tietää, kun kokee.
Antaa mennä, kun luulee sieltä niin hyvän marjamättään löytävänsä!
Juho ei puhunut äidille mitään niin merkillistä. Otti lapion olalleen
ja läksi isän luo perkkiölle. Isä oli alottanut alusta ojan kaivun,
poikkitelaisesta ojasta ylöspäin... oli kepittänyt ojalinjan ihan
suoraksi, vieläpä oli kantanut pitkän riuvunkin ojan varteen ja sen
vartta myöten piirusti suohon niin suoraa ojaa, että tuskin mistään voi
löytää suorempaa...
Juho rupesi kamartamaan ojan sijaa edeltä päin ja isä loi ojamuria pois
pohjasta jälempänä. Ei puhuttu paljon mitään, eikä ainakaan yhtään
sanaa, joka olisi erohommista muistuttanut...
Juhosta tuntui olo niin hyvältä, että hän ei muistanut, olisiko se
milloinkaan ennen tuntunut semmoiselta.
Juho käyttäytyi aivan kuin vanhat miehet koko huomeisen päivän, joka
oli lauvantai, säätty ja pyhitetty sunnuntain aatoksi... Hän ei
ensinkään kisaillut pienen pulleaposkisen vaimonsa kanssa.
Isäkin se piti häntä aivan vertaisenaan... Kun hän aitasi lehmille
käytävää, jota myöten saisivat navettaan marssia, kysyi hän Juholta,
pantaisiinko aita kulkemaan kodan nurkkaan niinkuin ennenkin, vaiko
suoraan ladon seinään, että silloin jäisi kaivo pihan puolelle, eikä
karjan jalkoihin. He olivat viime kevännä riidelleet sen samasen
aidansijan päällisiä, mutta isän tahdosta aita oli suunnattu kodan
seinään.
-- Isä saa tehdä miten tahtoo.
Kun Juho iltapuoleen kulki isän työpaikan sivuitse, näki hän, että isä
oli kaivon jättänyt pihan puolelle ja yhdistänyt aitansa ladon
seinään...
Kun oli iltasella jo kylvetty, niin tuli Juhon: korvaan suplattamaan se
hänen pulleaposkinen eukkonsa. Kysyi, että "laitetaanko ne vaatteet
nyyttiin lähtöä varten huomiseksi valmiiksi?"
-- Annahan olla... ennättääpähän nuo aina, sanoi Juho...
Aamulla makasi Juho pitkänlaiseen, niinkuin muulloinkin pyhäaamuna. Kun
hän heräsi, oli se pulleaposkinen vaimo jo mennyt pois vuoteesta...
mutta se tuli aittaan, kun Juho vielä oli sängyssä selällään.
-- Vieläkö sinä laiska makaat, kun minä olen ollut jo liikkeessä
ainakin pari tuntia, lehmät lypsänyt ja muuta... Nouse toki syömään
edes!
-- Eipä tuota ole kiirettä...
Juhosta tuntui niin herttaiselta kellottaa seIällään pehmoisessa
vuoteessa lammasnahkapeitteen sisässä. Kevätaamun lempeä aurinko loi
valoaan aitan oven täydeltä siltapalkkeihin ja ulkoa lemahteli kasvavan
nurmen tuores tuoksu... päälliseksi tuli se pieni pulleaposkinen vaimo
istumaan sängyn reunalle...
Kun kummallakaan ei ollut mitään sanomista, niin se pulleaposkinen
vaimo otti vuoteesta rukiintähkän ja siveli sillä Juhon huulia... Juho
tapasi pikkueukkoa kiini, mutta se ennätti pinkasta pakoon, ennen kuin
Juhon käsi oli irti peitteestä... Juho ei mitenkään malttanut olla
lähtemättä perään.
Se pullukkaposkinen vaimo juoksi porstuaan ja porstuan parvelle, mutta
kun isä kovaksi onneksi istui porstuan penkillä, niin Juho ei ilennyt
mennä perästä...
Isä nauroi vain nuorten leikille ja neuvoi sitä pulleaposkista eukkoa
ottamaan parvelta suuren tuohisen kontin ja pudottamaan Juhon päähän...
Juho saikin kohta kontin päähänsä ja isäkin nauroi hyvillään.
Juho tunsi itsensä niin onnelliseksi, ettei muistanut sitä perjantaista
lähtöhommaa koko päivänä... joshan lienee muistanutkin, niin ei hän
siitä ainakaan mitään virkkanut.
Se pieni pulleaposkinen vaimo odotteli iltapäivällä, että eikö kukaan
virkkaisi mitään eropuuhista, mutta kun sitä ei kukaan näyttänyt
muistavan, niin antoi hänkin sen kyllä mielellään unehtua... parempihan
se sillä lailla onkin.
Eikä sitä ero-asiaa ottanut puheeksi kukaan silloin eikä
muulloinkaan...
Laskiainen.
Paljon ennen päivän railon Ravimäen ylitse näkymisen olivat jo Vanhan
talon rengit lietsussa. Eihän sitä olisi ollut pakkoa niin puhteella
tuijakehtelemaan, mutta ne rengitkin ne rynnistivät nyt ihan omasta
tahdostaan, jotta puolelta päivin jouduttaisiin suksien kera mäkien
rintoja syyhyttelemään.
Otto läksi Kuttaniityltä lammasheiniä hakemaan. Kun porstuan ovesta
ulos kerkesi, hihkasi jo reimakan rynttäyshuudon ja tulen väkenä
kimposihe rekien kanssa räiskämään. Häkin sitasi reen kaustoille,
sitasi niin tiukasti, ettei siitä vähällä ollut jäädä mitään jälelle
koko häkin retukasta.
Sitten oli Otto jo tallissa, sökötteli mustan ruunan suuhun vanhan
isännän vanhoista saapasvarsista tikkailemat suitsipahaiset. Silloin jo
kiskasi voimansa perästä ratastimista, että saisi vähän hevoseenkin
omaa intoansa tarttumaan.
Heikki joutui silloin vasta tuvasta. Mutta tullessaan sysäsi jo pihalla
piika-Liisan kumoon kovalla vauhdillaan, eikö todellakin liene vain
ihan huimeesta kaatunut. Ja Heikki kun toi hevoista, niin siinä helinän
synnytti suuri jousikulkunen ja tammaa lyödä hivautettiin tallin ovesta
tullessa ohjasperillä, se kun Heikin mielestä oli semmoinen turkasen
hulttio. Tamma kohotti päänsä pystyyn ja näytti sitten yhtä innokkaalta
kuin Heikkikin.
Otto hyppäsi jo häkkiin ja räimäsi Mustia ohjasperillä. Musti pani
kaulansa kyömyyn ja potalsi kuin pyssyn suusta virstalle. Heikki osotti
tamman heti jälkeen ja silloin sitä lähdettiin. Kulkuset rolakehtelivat
ja hevot tallasivat, minkä kavioista kerkesivät. Uni oli renkipojista
nyt yhtä etäällä, kuin virkeys tavallisesti.
Ennen päivän tuloa tulla rytistivät pojat kotiin, Otto heinähäkkineen
ja Heikki rantekuormineen. Ennen päivän tuloa ehdittiin syödä ja olisi
ehditty sujauttaa ruokalepokin, jos olisi maltettu. Mutta nyt pantiin
vain hevot aisoihin ja annettiin mennä viiletellä. Peloitti näet vähän
jos isäntä ei mäenlaskuun laskisikaan, siksi koetettiin tehdä työtä
ihan täydellä tahdolla... laskeehan sitten, kun ajetaan hevot ihan
uuvuksiin.
Lapset läksivät jo päivän tultua kelkkoineen hujauttelemaan "pitkiä
pellavia" riihen perästä, siellä kun oli vähän myöttävää. Kun aina
rupesi paleltamaan, silloin sitä täytyi kynsiin puhallellen piipertää
tuvan puolelle lämmittelemään ja suuta tahtoi vetää vähän väärälleen.
Mutta tupajoukot kun vain nauroivat tuolle surkeudelle, niin täytyi
itsensäkin nauraa siihen itkun sekaan. Mutta kun sormet vähän
verkistyivät, niin patii, mäkeen uudestaan.
Talon Kalle-poika oli hieman vanhempi, eikä enää niin välittänyt
kelkalla hilskaroimisesta. Hän siveli tuvan pankon vierellä suksiaan
talilla ja eikö sitä liene pantu vähän voitakin... suksien täytyi näet
huilata oikein isän vitsasta näin laskiaisena. Pitemmälle niitten
täytyisi viedä kuin muiden poikain lipaskot. Alkoi siinä jo
pitkästyttää puolisen odotus, tunnusti vähän siltä rinnassa, että jos
vitkastelemisella menisi koko ilo läpi käsien, vaikka eihän sinne
mäkeen oltu ennen puolista menty ennenkään.
Vanhaan taloon hiihtää liuhutteli Korventaustan Kustakin. Köyhän mökin
poika oli lähtenyt siksi aikaiseen, että ehtisi rasvarieskoille
taloisiin taloihin. Olihan hän kyllä edellisinä päivinä kulkenut
kylällä "laskiaista keräämässä", mutta tuli ne toki aina tarvituksi
kotonakin anomalla saadut rasvahipenet.
Penkille se poika istahti, sinne oven puoleiseen päähän, ja silmäili
vesissä suin, kun emäntä sian lapetta uuniin hilasi. Ohrajauhoista oli
leivottu ohuita rieskoja, joitten päällyspintaan pistettiin
sianläskiviipaleita. Olipa tahtaasta tehty pienonen kuppikin, joka
mätettiin ihan pikaraisilleen läskilepereitä. Täytyihän sitä toki
laskiaisena olla olemista, kuu se ja joulu olivat vuoden ainuita
rasvapäiviä.
Ja ne läskit ja rasvat ne uunissa karisi ja tirisi, niitten suloinen
tuoksu sieltä koko tupaan lemahteli ja jopa rengit sen tunsivat
pihallakin tullessaan ja hevosia riisuessaan. Oikein keillekin vedet
suuhun herahtivat ja molempain huulet herpoutuivat niin nauttivan
tyytyväisesti lerpalleen. Suitset käsivarrella ne pojat tupaan
reksuttelivat ja sarkatakkiaan naulaan asettelivat lämpimässä suuressa
tuvassa.
Sian lape, rasvarieskat ja muut höllötökset kannettiin pöydälle ja
kilvalla alettiin niitä hannustaa. Ei se ole näet sillä hyvä, jos
sukset voitelee, mies se on myöskin hyvästi sian lihalla sivuttava,
sitten ne vasta sukset oikein luitelee.
Korventaustan Kustallekin vietiin sinne penkin ovensuupäähän rieskan
kannikka ja melkein samankokoinen sianlihavinkale. Eihän se nyt toki
laskiaisena kielteessä...
Isäntäkin istui pöydän takana, koomin kuin siellä yläpään puolessa ja
usutti kovasti puremaan. Mutta kun renki-Heikki oli ensiksi herennyt
syömästä, silloin alkoi kiirehtiä mäkeen menemään... kuuluivat saavan
mennä joka kynnenkanttura, kyllä hän itse jäisi hevoisia ruokkimaan.
-- Isäntä myös, ivaili Heikki.
Eihän se toki sanonut kehtaavansa kuuskymmen-vuotinen vanhus, eikä ne
muutkaan ilenneet lähteä niin kovin rikeneelle. Rengitkin piippujaan
hyväilivät, kuin muka veisaisivat viisi koko lähdölle. Mutta miten
lienee Heikki siinä sattunut nousemaan naulasta sarkatakkiaan ottamaan
ja päälleen tunkemaan. Otto seurasi esimerkkiä ja sitten sitä laiskan
näköisesti ulos astuttiin, mutta kun tuskin päästiin porstuaan, niin
honkainen silta alkoi oikein jykevästi tömähdellä ja pihan poikki
vihlastiin juoksujalassa tallin yliselle paraita suksia valikoimaan.
Heikin hunsvotti joutui ensiksi, kun oli ensin lähtenytkin, vaikka Otto
koetti kopaltaa kiinikin portaita yliselle puittaessa. Paremmat sukset
sai Heikki kun saikin.
Ei ollut tullut tehdyksi oikeita sompasauvoja, mutta välikös sillä!
Rantteen latvaa rutaistiin vain käteen liiterin sivuitse mennessä, tai
mitäpähän sattui saamaan kepakkoa. Heikkikin sieppasi vanhan pesuluudan
tynkyrän toiseksi sauvakseen.
Hiihdettiin naapuriin. Sielläkin olivat jo pojat lähdön sypäkässä,
muuan vain vielä suksiinsa varvasremmiä rakenteli. Toiset jo seisoivat
suksilla ja odotellessaan kahtaanne käsin liukuilivat.
-- Hei, pojat! Eikös mäkeen?
-- Kohta paikalla.
-- Mistä aijotte laskea?
Niskalan vuorelle kuuluivat menevän. Oisihan se ollut mäki siinä
rantarinteessä lähempänäkin ja parempi vielä, mutia Niskalan rinteelle
kuu kuului tulevan paljon muitakin, niin sinnehän sitä piti mennä
joukkoon... joukossahan sitä on hyvä viiletellä.
Lähdettiin, kilvalla mentiin. Livakasti sujahtelivat rasvalla hotjatut
sukset ja miehet hiihtäessään hikoilivat. Pian oltiin Niskalan vuoren
korkeimmalla kukkulalla, jossa jo toisia poikia oli täydessä
huijakassa. Muutamat junnasivat rinnettä ylöspäin ja toiset latua alas
livauttelivat, jotta takkien liepeet ilmassa hulmahtelivat.
Vastatulleista ehätti ensiksi Korventaustan Kusta suksensa ladulle
asettamaan, arveli sentään lähtiessään.
-- Onkohan siellä hyppyjä?
-- Ei ole sillä ladulla, mutta noilla toisilla.
Melkein vahingossa lähtivät Kustan sukset rinnettä alas liukumaan.
Siinä alaspäin huhkiessa tuntui niin suloisesti ruumista hivelevän ja
sitten siihen sekaan peloitti, jos alhaalla kaatuu hyvinkin ja toiset
pääsevät nauramaan.
Sukset ihan uhalla rupesivat alemmaksi päästyään yhä vinhakammin
liukumaan, menivät pakanat niin kovasti, ett'ei oikein kärsinyt eteensä
katsoa, kun vielä sukset saivat pehmeän lumenkin pölähtelemään. Kustan
silmät revähtivät kovin isoksi, kun mäen alla näkyikin lumipilven
seasta parin kyynärän korkuinen hyppyri. Kusta painoi silloin silmänsä
umpeen ja odotteli loppua, kaatumista nimittäin. Jo joutuivat sukset
lumipakan niskalle ja siitä kauvaksi eteenpäin kimmahtivat. Mutta
silloin katosi Kustakin suksiltaan... hän oli sukeltanut piiloon
pehmeään nietokseen.
-- Akka nimes!
-- Akanpa sai poika!
Toiset ilakoivat ihan mielin määrin Kustin kaatumiselle.
Mutta mäen päältä läksi huitelemaan Vanhan talon Kalle. Huimaa vauhtia
hän huhki, mutta vieläkin sauvoillaan voiman väestä surviskeli.
Yläpystyä hyppäsi hän lumipakan päälle päästyään ja vilahdellen hivelsi
petäjikön läpi eteenpäin. Mutta siellä etempänä jäsähtikin petäjään
vasemman puoleinen suksi, arvelematta se poikki pätkähti ja hankeen
täytyi kuin täytyikin suistua urhakan miehen.
Kusta se hypyn luona hangesta selvitteleiksen ja alkoi paksun
rosokylkisen petäjän juurella itkeä tiherrellä, oli näet hajuaistintaan
vähän ravakanlaisesti hangen pohjaan puusuuttanut. Eihän siihen nokkaan
juuri koskenutkaan, mutta sittenkin se tuntui niin itkettävän
surulliselta, kun täytyi antaa ruusun punaisen nenäverensä tippua
pirpatella valkoiselle hangelle...
Toiset veitoset eivät joutaneet paljon katsettakaan siroittamaan
semmoisille tihertelijöille, mäen laskun touhussa vain tuijakehtelivat.
Oikein aikapojat hivauttelivat hyppyristä, mutta muut hätähousut
tekivät toisia latuja.
Kallekin sieltä mäen alta vetäytyi toisella suksellaan hiihtää
kentustaen, toisen suksen kappaleita kantoi käsissään. Korventaustan
Kustan täytyi hänelle antaa suksensa, puolet Helsingin ruunanriimu
sikarista sai palkakseen. Ja Kalle laski hypystä uudestaan, laski
ylväkämmästi kuin muut yksikään.
Tapaturmakin sattui väliin, mutta mitäs niistä semmoisista... kun olisi
tullut edes suurempia! Ei se kumminkaan ollut minkään veroista mäen
lasku petäjikössä, parilta pojaltakin kun oli sukset poikki
rätkähtäneet, lähdettiin miehissä liehkaan. Jään poikki sujutettiin
Vanhan talon rantarinteelle ja siellä ilon pitoa jatkettiin.
Lahden poukaman poikki tuon tuostakin ajaa hyräytteli
hevoismatkueitakin. Naisväet ne siellä laskiaista ajelivat,
lienevätköhän sitten kiinikään tavoittaneet. Saivat ne hevot vain panna
kavioistaan viimeisensäkin, antaakseen kunnon kyydin ajajilleen. --
Laskiaisiltana ei saa ensinkään pitää tulta valonaan, siksi on jo
päivän aikaan syötävä ja maata asetuttava. Se oli semmoinen tapa ollut
jo ikivanhoista ajoista ja siksi sitä vieläkin noudatettiin.
Ja laskiaisiltana ei saa puhella kylpiessä, eikä kylvyn jälkeenkään...
sitten ei näet kesällä ole vastusta itikoista. Tytöt ne koettivat olla
hyvin hissukseen, niistä itikoista kun oli aina semmoinen vastus,
söivät punaisille pirpeloille naamat ja kädet.
Mutta ne hyvät yrityksetkin menivät hukkaan. Pojan yltiöt kun näet
syöntyivät riivastelemaan, niin silloin oli leikki toisella tairoolla.
Suuhavissa ne ensin suitsuttelivat, mutta jos siitä ei tullut puheen
lisää, kävivät käsiksikin. Muokkasivat ja myrskäsivät niin kauvan, että
täytyi edes älähtää ja silloinhan ne jo olivat menneet hukkaan hyvät
humalat.
Mutta suuhavissa ne saivatkin jo voiton, katalat. Hanna-piijaltakin kun
kysyttiin mitä varten hän oikeastaan on puhumatta, oli hän keksivinään
mokomille semmoisen vastauksen, että se huulilta ulos pamahti, ennen
kun ehti oikein ajatellakaan.
-- Että lehmät tulevat paremmin kotiin.
Tiina-Liisalla oli ääni sitkeimmässä, mutta talttumaan ne saivat
hänetkin. Kimakka huuto täytyi päästääkin, kun pojat alkoivat povelle
pakata Oton kodan räystäästä tuomaa jääpurasta.