Siellä oli istuttu vihainen viikko, pimeässä putkassa, puolella
ruualla.
Mutta viimein ovet avautuivat ja Simo sai astua ulos.
Nurmen täppeet pilkistelivät maan raosta ja koivujen oksiin oli
herhistynyt vihannoivat lehtien alut.
Semmoista mehua, semmoista pehmoista täytelyyttä ei Simo ollut koskaan
luonnossa tuntenut. Oli niin kirkasta, niin valoista, että Simon
rintakin huoahti valoisana.
Illemmalla Simo meni mäelle kasarmin kupeelle. Siellä oli laajalta
kaunista nähtävää. Ja sitten se muistutti niin paljon korkeaa
kotimäkeä. Se oli vain eroa, että siellä oli somaa luontaista
epäjärjestystä, mutta täällä kaikki istutettua jäykkiin, suoriin
riveihin, oksat puissa yhden näköisiksi saksittuja.
Mutta tänne niin kuin sinnekin näkyi yläpuolelta sininen ilma, samalla
lailla läikkyi järvi tuolla etempänä ja samalla tavalla alkoi lehto
vihertää tuolla alhaalla kuin kotilehdossakin.
Ja Simo istui puiseen sohvaan ja katsoi kotimökkiään kohden...
Mutta pian herätti hänet kiihkeä kellojen kilinä. Kaupungista päin se
kuului, mutta Simo ei tiennyt mitä se merkitsi. Jonkin hädän huomasi
hän vain olevan... katsoi sinne, katsoi tänne, katsoi kaikille
puolilleen.
Läheltä kasarmia metsän takaa nousta öllisti sakea savu ja sekaan
vilahteli pitkiä tulikieliä.
Simo ei joutanut ajattelemaan mitään, mutta läksi savua kohden
kaihkasemaan. Koko pataljoona tulla rymyytti myös, tuoden suurta
paloruiskua.
Metsän sisäinen herrastalo oli tulessa. Jykevinä liekit ilmassa
leimahtelivat ja musta savu pakeni metsän ylitse. Lounainen tuuli
tupruutteli tulta läheistä aitta- ja karjarakennusta kohden.
Pataljoonan paloluutnantti komensi:
-- Toimeen, pojat, pelastakaamme ulkohuoneet ja annetaan palaa sen,
joka väkistenkin palaa. Seilit päälle, pojat!
Mutta mitenkäpä ne vietiin! Talon ainoat tikapuut seisoivat vasten
palavaa rakennusta, liekit peittivät ne tykkänään.
Kukapa ne sieltä otti!
Ne ottaa Simo. Hän kiskasee kiireesti korvilleen suvilakkinsa
reunukset, juoksee, katoaa liekkeihin. Kaikki katsovat liikkumatta,
huokumatta.
Mutta kohta hän palaa, vetäen perässään palavia tikapuita. Tuskin saa
tulesta tulleeksi näkyville, kun monissa miehin temmataan tikapuut
hänen käsistään. Seilit saadaan päälle, ulkohuoneet ovat pelastetut.
-- Herranen aika! Katsokaas, kun tuo mies on tulessa!
Simon vaatteet ne olivat syttyneet palamaan ja turhaan koetti hän
itseään sammuttaa. Ihmiset tulivat luokse, kopistelivat Simoa, mutta
tuli kiihtyi vain kurittamisesta.
Tuotiin vihdoin vettä ja saatiin mies sammumaan, mutta vaatteet kartena
kaikki maahan karisivat. Simon ruumis oli palohaavoja täynnä, täytyi
kantaa kasarmille.
Makasi monta viikkoa Simo sairashuoneessa. Ei tullutkaan enää
semmoista, että olisi sotilaaksi kelvannut. Sai mennä salon moukka
omalle alalleen, maan pintaa penkomaan.
"Noh, noh!"
-- Noh, noh!
Ja pikku nassu kihnutteli veräjäpuita pienellä, luisella kärsällään.
Koetti saada rakoa niin suureksi, että olisi mahtunut pihan puolelle
pujahtamaan. Mutta kova oli veräjä, ei tullut apua rynnistelemisestä.
Nassu tirkisteli kulmainsa alta pihan puolelle, vikisi, urisi ja
voivotteli harmissaan.
Pihalla näkyi nassun emäntä, vanha Leena, kävellä kyykehtivän, mitä
lienee siellä tihruslellut. Ja nassu koetti parkua surkeammin, että
vähänkään kävisi sydämmelle.
Kuulipas Leena-muori surkean rukouksen ja tuli veräjälle
soppakiuluineen. Pudotti pois pari veräjä-puuta päältä päin, että
yletti kaataa kaukaloon.
Nassu hamusi himoissaan kiulusta vettä kärsällään, että Leenan täytyi
sitä pois ahdistaa. Sitten se hyvin sikamaisesti katsoa vekotti
poskesta hetkisen, töytäsi sitten hätäisesti kaukalolle ja alkoi soppaa
päänsä rakoon tassutella.
-- Niin, törsäkö se on, -- maanitteli Leena ja nassun niskaa
syyhytteli. Nassun olisi tehnyt mieli leikkisän raukeasti keuvahtamaan
syrjälleen, kuten muulloinkin Leenan ruopotellessa. Ei sentään
malttanut, oli siinä niin mieleistä tehtävätä.
-- Nöh, nöh! -- äänteli se vain mielihyvissään.
Kun kaukalo tuli tyhjäksi, läksi nassu pitkin pellon aitavarteista
tietä vörnittämään. Siihen aitavarteen hellitti päivä niin herttasesti,
että rupesi oikein raukasemaan, kyllä täytyi levolle kyhnähtää.
-- Nöh, nöh! -- kyllä se tuntui hyvältä. Suoraksi ojensi nassu pienet
töppösensä nurmikolle, painoi silmänsä umpeen ja levollisena siinä
kellotti. Siinä kävi mieli taas niin tyytyväiseksi maailmaan,
unehtuivat muistosta nälkäiset päivät ja veräjäkin, joka esti pihan
puolelle pääsemästä.
-- Noh, noh, kyllähän tässä... yhhyh...
Ja unta hän veteli, että nenä sihisi... kepeää porsaan unta. Kuului
hänen korvaansa nukkuessakin pieninkin risahdus ja lintujen iloinen
liverrys.
Kuului tieltä päin ihmisjalan kapsetta. Nassu kohotti päätään, katsoi
pienillä silmillään ja kuunteli tarkalla korvallaan. Nassu tunsi
tulijan. Naapurin isäntä sieltä näkyi tulla toikkaroivan ja hyräili
yksinään mitä lienee hyräillyt.
Nassu nousi töppösilleen ja meni vierasta vastaan ottamaan. Kumarteli
kärsäänsä ihan maan pintaan asti ja vähän alemmaksikin, sekä virkkoi:
-- Nöh, nöh.
Kun isäntä tuli lähemmäksi, katsoi nassu sitä suoraan silmiin ja
vieläkin hienosittain kumarteli, mitä lienee ollut mielessä.
-- Huut, sika! -- ärähti isäntä ja nassua kylkeen potkasi. Nassun nenä
venähti pitkäksi hämmästyksestä. Hän älähti pahoillaan ja kirnitti
tiepuoleen, maan pintaa myräilemään.
Harmitti se vähäsen, kun häntä niin halpana pidettiin, potkittiin ja
puukkiloitiin. Olisipas hänellä kerrankin edes vähäsen valtaa, niin
kyllä hän mokomillekin luonnon herroille kostaisi.
Nassun teki mieli vähän vakoilemaan mokomatakin kuningasta. Läksi
perästä virnittämään ja näki miehen heidän pihaansa toikkaroivan.
Mies nousi veräjästä pihan puolelle, mutta nassun täytyi jäädä
harmissaan aidan raosta tirkistelemään.
Leena-muori oli pihalla. Sen kanssa meni isäntä polittamaan heidän omaa
kieltään, jota ei nassu ymmärtänyt... kuulostihan kumminkin, mitä ne
pakinoivat.
-- Onkos teillä nyt viinaa? -- kuuli nassu isännän suhahtavan, kun
ensin olivat muista asioista pakisseet.
-- On, on -- näin meidän kesken sanoen -- toki muutamain päiden täysi,
-- supatti Leena-muori ja molemmat läksivät tupaan tallustelemaan.
Nassu läksi vörnittäen metsää kohden vessuttelemaan. Mutta taival
tuntui hiljaa käymällä katkeavan, täytyi lähteä juosta vilkittämään,
että heilahteli kippura saparo.
Siellä hän sitten möyri maata päiväpaisteisella aitavarrella. Mutta
kovin rupesi kesäisessä helteessä varistamaan harjaksista nahkaa.
Kylpyä tuntui mieli tekevän, mutta eihän niitä ollut lätäköitä näin
kesäsydämmellä, tokkopa lienee ollut missään. Nassu arveli, että jos
hyvinkin olisi siellä pellon eteläpäässä, siellähän oli semmoinen
notkelma, jossa muulloinkin oli ollut kosteutta viimeseksi. Nassu
tassutteli sinne päin, läksi juoksujalkaa vihlasemaan.
Ei siellä ollut vettä notkelmassakaan, mutta oli kuitenkin hiukan
kosteampata mutaisen kuoppuran pohjassa tien varrella. Siihen se nassu
painautui syrjälleen ja kuvettaan syyhytteli viileään, mustaan mutaan.
Huhhuh, kun se tuntuikin nyt kylpy hyvälle, kun oli koko päivän aurinko
kuvetta kuumentanut.
-- Noh, noh, -- sanoi nassu taas niin tyytyväisenä. Ei hän taaskaan
välittänyt mitään ihmisten ilkeydestä... olkoot vaan mitä hyvänsä,
samapa se hänelle.
Aurinko vaipui jo mäen taakse ja alkoi hämärtyä kesäinen ilta. Nassu
keturoi vain vilposella vuoteellaan, painoi kärsänsä mutaan ja antoi
silmäinsä vaipua umpeen.
Silloin alkoi taas kuulua tieltä päin raukeita, säännöttömiä askeleita.
Nassu raotti silmiään, mutta ei kehdannut kohottaida katsomaan.
Mutta yht'äkkiä rutjahti jotain raskasta nassun päälle mutahaudan
reunalta. Nassu parkasi surkeasti ja ryykäsi kauvas metsään, Sieltä hän
sitten peloissaan tirkisteli paksun koivun juurelta. Kaksi miehen jalan
näköistä kun vain näkyi haudan reunalta, uskalsi nassu mennä katsomaan,
miten vieras köntyili hänen hyvässä makuuksessaan.
Mutta kun mies herkesi liikkumattomaksi ja painoi päänsä pehmoseen
mutaan, uskalsi nassu mennä sitä lähempää tarkastelemaan. Hän ravisteli
miestä hampain takista ja kärsällään käännytti vähän päätäkin silmiin
nähdäkseen. Äskeinen isäntä näkyi olevan, henki vain löyhki niin
pahalle... nassua oikein aivastutti...
Ravisteli ja puisteli se nassu miestä vähän kostoksi ilkitöistään,
äskeisestä potkasusta ja sitten yörauhan häiritsemisestä.
-- Oö-ö-öö, mekä se...
-- Noh, noh! -- sanoi nassu kärsäänsä mielissään kohottaen, kun sai
toverinsa ääntelemään.
-- Yhhyh, -- ykisi mieskin ja kääntyi enemmän kylelleen, että naama
paremmin kosketti mutaan.
Nassunkin viha leppyi, kun sai toverinsa ääntelemään. Hän painoi
kärsänsä miehen kainaloon ja kallistui sen kuvetta vasten virkistävään
lepoon...
-- Noh, noh! Kyllähän tässä... yhhyh.