Lähdemäen veljekset.
Kuuna myötiin.
Yhtiö.
Pekka.
Maailmaan.
Siitä tuli sittenkin sovinto.
Laskiainen.
Olikohan siinä jotakin.
Hän uinuu tuolla.
Tarina hevosen varsasta.
Kevään korvalla.
Uusi ystävä.
Piippuni.
Rökkilän vaari.
Autiolla.
Jaakko Jyryläinen.
"Numero 34 Salonen".
"Noh, noh!"
Lähdemäen veljekset.
Lähdemäen vanha isäntä oli kuollut jo monta monituista vuotta sitten.
Se sama ukko, joka oli noin kaksitoistavuotisen pojan korkuinen, eikä
varreltaankaan paljoa vantterampi. Mutta se ukko olikin ollut ihan
puhtaasta teräksestä. Oli ollut vain mökin poika alkujaan ja itse
tehnyt talon kylmään metsään. Seinätkin oli laatinut semmoiseksi, kuin
ne nytkin seisoivat Lähdemäen harjanteella, suurten, mykeväin peltojen
piirittämänä.
Pettua oli syönyt, ja petun syötyään kyntänyt ja raatanut. Itse kertoi
hän siitä monta kertaa vanhoilla päivillään, tuvan lattialla kävellä
kääkertäen.
Se oli ollut teräksestä se ukko ja oli teräksestä kuolemaansa asti.
Kuoltuaankin sanoi vielä yli orren hyppäävänsä ja käyvänsä toisen
veljensä, yhtä teräksisen Mäkiahon ukon, luona viinoilla hautaan
mennessään.
Mutta hän ei hypännyt yli orren eikä käynyt viinoillakaan Mäkiahossa.
Täytyi mennä vain pihan lävitse, kun oma poikansa oli kirstun kannella
istumassa...
Hallavahapsinen vanha emäntä jäi taloon jälelle ja kaksi poikaa taloa
hoitamaan. Pojat tekivät työtä toimella ja sovinnolla, tekivät yhtä
täsmällisesti kuin isäkin. Joskus yrittivät riitautua, mutta äitivanhan
tähden eivät ilenneet.
Mutta sitten heitti keikaa äitikin ja toinen veljeksistä istui hautaan
mennessä hänen kirstunsa kannella.
Sitten jäivät veljekset kahden kesken. He elivät sovinnolla. Tuntui
kuin äidin lempeä henki olisi ollut vihanpuuskia tyrryttämässä.
Sitten he läksivät kosimaan. Kosivat kilvan ja toivat kilvalla taloon
kaksi emäntää.
Emännät hoitivat kotiaskareita ja miehet menivät raatamaan pelloilleen.
Mutta kerran kun miehet tulivat raatamasta, olivat emännät
riitautuneet. He tahtoivat olla emäntiä toinen ja toinen, eivät
kumpikaan yhdenvertaisia, vaan molemmat etunenässä.
Isännät menivät emäntiä sovittamaan, mutta sovintoa ei syntynyt, riidan
syytä ei ottanut kukaan kannettavakseen ja entisiä riitoja
selvitellessä riitautuivat välit yhä pahemmaksi. Isännätkin
riitautuivat.
He söivät illallisen suutuksissaan ja äänettöminä. Sitten menivät
puhkaen lepoastioihinsa.
Mutta yön aikana he tuumivat vaimoineen uusia tuumia ja huomenna
sanoivat veljekset toisilleen, että he eroavat.
Ja he erosivat. Maat halaistiin kahtia, vanhempi veljes sai Lähdemäen
taloineen ja sulatetuine peltoineen. Nuorempi veljes sai talon rahat ja
osansa irtaimistosta.
Nuorempi veljes läksi rahoineen ja irtaimineen omalle maapalstalleen.
Läksi suutuksissaan, ei tarjonnut työssä kovettunutta kättään veljelle
jäähyväisiksi.
Hän teki metsään toisen kartanon ja sulatti peltoja sen ympärille.
Maahan rytkähtelivät suuret puut ja peltoaukea yhä leveni. Kannot
kohoilivat maasta leveine juurineen ja suuria juurikkakasoja ilmestyi
raadokselle. Nuorempi veli teki itse ja teetti muilla ja työ edistyi
yhtenään.
Mutta sitten rupesivat loppumaan kotitalosta saadut rahat ja pelto ei
ruvennut täyttä viljaa kantamaan.
Vanhemman veljen pellot kasvoivat ja vanhempi veljes söi paksun
rukiisen leivän.
Mutta nuorempi veljes ei tahtonut turvautua vanhemman veljen armoihin.
Hän oli eronnut suutuksissaan ja pysyi suutuksissaan, kävipä sitten
miten kävikin.
Hän meni kylän kauppiaan luo ja otti velaksi. Kylän kauppias antoi
mielellään.
Kun uudestaan loppui vilja, meni hän uudestaan kylän kauppiaan luo
ottamaan velaksi ja kylän kauppias antoi mielellään.
Nuorempi veljes teki niin monia monituisia kertoja... kauvan aikaa.
Mutta sitten kylän kauppias ei antanutkaan enää velaksi. Kuului
tarvitsevan takaisin entisetkin.
Se oli kevättä silloin. Nuorempi veljes kynti peltojaan ja kylvi maahan
viimesen viljansa. Rukiin alku versoi lupaavana ja kevättouvot
rupesivat tekemään samaten.
Mutta muuanna päivänä kun nuorempi veljes kynti pellollaan
juurikkakasain keskellä, näki hän kylän isäntiä menevän taloonsa.
Pitäjään vallesmanni näkyi menevän myös.
Ja ne taloon menijät katsoivat voitonhimoisena lupaavan näköisiä
viljapeltoja. Katsoivatpa isän talosta tuotua ruunaakin, jolla nuorempi
veljes oli kyntämässä.
Talosta alkoi kuulua huutoja ja siellä rupesi paukahtelemaan
vallesmannin vasara, kun kylän kauppias otti pois velkojaan korkoineen.
Nuorempi veljes riisui heponsa ja kävi katsomaan. Hän katsoi, eikä
virkkanut mitään. Leveä leuka vaan tukevasti värähteli ja otsalle
ilmestyi tummia ryppyjä. Emäntä oli kätkeytynyt kammariin.
Pieni poika tuli itkerehellen isän polvia hyväilemään, mutta jäi suu
auki katsomaan, kun isä ei hänestä välittänyt mitään. Irroitti vain
hänet hiljaa itsestään ja äänetönnä katseli hävityksen kauhistusta.
Tavarat alkoivat huveta. Alkoivat mennä puolesta arvosta, mutta isäntä
ei virkkanut mitään. Mitäpä hänellä oli virkkamista.
Tukevasti värähteli vain leveä leuka ja otsalle ilmestyi tummia
ryppyjä.
Silloin ilmestyi vahvaharteinen mies joukon seasta. Se astui
vallesmannin luo käskien lopettaa huutokaupan. Sanoi maksavansa kaiken
velan.
Se oli vanhin veljeksistä.
Nuorempi veljes ei virkkanut mitään, leveä leuka vaan yhä tukevammin
värähteli.
Kylän isännät hajaantuivat ja tavarat jäivät pihalle hajalleen.
Muutamat menijöistä heittivät niihin vielä himokkaita silmäyksiä.
Vanhin veljeksistä luki vallesmannille rahat ja vallesmannikin läksi
tiehensä.
Silloin jäivät veljekset kahden kesken. Nuorempi veljes ei virkkanut
nytkään mitään, mutta leveä leuka vieläkin pyrki värähtelemään ja
kasvoille herahti lämmin vesikarpalo, joka salaa hieraistiin nutun
hihaan.
Toinen ei virkkanut mitään ja toinen ei toiselta odottanutkaan mitään.
He istuivat molemmat kammarissa kahden kesken ja molemmista tuntui niin
hyvältä.
Mutta hiiloksessa porisi mustakylkinen kahvipannu ja nuoremman
veljeksen vaimo hääräili sen ympärillä.
He joivat äänettöminä kahvia pari kuppia mieheen ja sitten erosivat.
Melkein äänettöminä erosivat, mutta, työstä rajaantuneet kädet
puristivat toisiaan jäähyväisiksi ja vanhin veljes muistutti:
-- Käyhän meilläkin, kuu aikasi antaa!
Nuorempi veljes seisoi kauvan pihalla ja katsoi vanhimman veljeksen
jälkeen. Tuntui niin hyvältä nuoremman veljeksen sydämmessä.
Ja rukiin alku versoi lupaavana pelloilla juurikkakasain keskellä.
Kevät-touvot rupesivat tekemään samaten.
Ruuna myötiin.
Aaro löi kuin vimmattu. Tuimasti välähteli kirveen kirkas terä,
vinhakasti lastut puusta kimmahtelivat ja raikkaasti pauke kajahteli
kuusikossa. Pökäleitä katkeilikin suuren kuusen tyvestä toinen toisensa
häntäkoukussa.
Alkoi kumminkin ruveta hakkaajaa hengästyttämään ja hän istahti kuusen
tyvelle lepäämään. Tuntuikin istuminen lumisen kuusikon sisässä niin
rauhoittavalta. Tuuli hiljaa kuusia heilutteli ja niistä pudota
lupsahteli lumi maahan pieninä paloina. Siihen putoili muun lumen
sekaan... sai kumminkin pieniä syvennyksiä hangen pintaan, josta näki
että siihen se oli pudonnut...
Siinä istuessaan ja lumen lupsahtelemista katsellessaan hyräili Aaro
itsekseen jotakin mielilauluaan kuusten huminan sekaan ja unhotti
työnsä kokonaan. Hetkisen perästä se taas muistui mieleen ja Aaro alkoi
pölkkyjä halki paukkiloida. Poissa se nyt tuntui vain olevan jäntevyys
jäsenistä, veltolta tuntui olento ja vastahakoiselta työn tekeminen.
-- Olkoon, -- ajatteli Aaro, heitti kirveen olalleen ja läksi kotia
kohden tallustelemaan.
Isä-Tanu oli aamusella lähtenyt raivioniityltä heinään. Sieltä tultuaan
oli sanonut lähdettävän lahden takaa kiukaakiviä hakemaan.
Jyväpussi otettaisiin mukaan, jonka Aaro saisi viedä myllylle sillä
aikaa, kun isä kiviä päästelee. Niin se oli tuumattu.
Isä-Tanu ei vielä ollut kotiutunut ja odottaissaan Aaro vetäytyi
penkille pitkäkseen. Tuntui niin raajoja raukasevan.
Kohta kumminkin rupesi ruunan tiuvun kilinä Aaron korviin kuulumaan ja
ruuna vetää jupotteli tuvan ikkunan alatse heinähäkkiä, jonka päällä
Tanu näkyi istua kököttävän.
Aaro meni isäänsä vastaan ottamaan. Heitti heiniä hevon eteen, kallisti
rekeä häkkineen heinäladon oveen päin ja pani luokin jalaksen alle
pönkäksi, sitten rupesi häkistä heiniä latoon kantamaan.
Isä kävi tuvassa turkkinsa pois riisumassa ja tuli sitten toveriksi
heinähäkin purkamisessa. Keräili ripeitä maasta heinähäkin kupeelta ja
kantoi ladon perälle. Ladon lattialtakin keräili pois heinän hipenet,
kun Aaro hataruudessaan oli niitä sinne röyhyytellyt.
Kun häkki saatiin tyhjäksi, kaatoi Aaro sen pois reen päältä. Isä
vierytteli sen aitan seinävarteen ja nosti pystyyn sillä aikaa kun Aaro
ajoi aitan eteen ja hilasi rekeen jyväsäkkiä. Isä toi sitten siihen
rautakangin ja puisen lapion.
Molemmat miehet rupesivat rekeen, Aaro jyväsäkin päälle istumaan ja
Tanu polvilleen takapuolelle. Aaro nykäsi ohjaksista ja hepo läksi
verkalleen eteenpäin astuskelemaan.
Lahden takana jäi Tanu pois reestä rautakankineen ja lapioineen. Aaro
nykäsi taas ohjaksista ja hepo läksi verkalleen kävelemään. Mutta kun
he pääsivät tien mutkan taakse vesakon suojaan, nykäsi Aaro ohjaksilla
pari kertaa uudestaan ja hevon täytyi lähteä juosta hölkyttelemään.
Perille päästyään hilasi Aaro jyväsäkin myllyyn ja läksi takasin ajaa
karettelemaan. Aaron jälkeen lyöttäytyi joku hevosmies, jota hän ei
tuntenut. Pulskea ori näkyi olevan aisoissa ja kaksi isännän näköistä
miestä istui reen perässä. Aaro ajatteli itsekseen että ei hän edelle
laskisi, jos pyrkisivätkin. Usutti jo varalta ruunaa, että menisi
kiivaammin ja täytyihän sen hevon juosta hölkytellä, kun suupielistä
ratastimilla nykytettiin.
Isä oli tien varressa odottamassa, että poika osaisi kivien luokse
ajaa. Aaro ajoi tien viereen hevosensa, että jälestä tulijat sivuitse
pääsisivät. Mutta siihen kohdalle ne seisottuivatkin ja reimakasti
hyvää päivää toivottivat. Kättä he pistivät Tanulle ja sitten
Aarollekin siihen yhteen kyytiin.
-- No eikö sitä lähdetä kylään pahan sään pitoon? -- kysyivät vieraat
Tanulta. Juuri silloin olikin paksuilla paloilla alkanut lunta
lupsehtia jykevästä pilven venkaleesta.
-- Kyllä kai täältä näkyy hennovan, myönsi Tanu. -- Tulee semmoisia
lumilepereitä, kuin vanhoja akkoja rukkineen.
-- Niin --, sanoi toinen vieraista, -- me lähdettiin nyt uudestaan
siitä hevoskaupasta tuumimaan. Olihan siitä jo siellä kotona puhetta.
-- Mutta lähdetäänhän nyt... täällä ei viihdy itse vietäväkään!
Aaro käänsi taas heponsa tielle ja läksi alamäkeä Lappalan taloa kohden
ajamaan. Hän arveli yksinään, että ei vieraita edelle laskisi, jos ne
pyrsivätkin... nykytti jo varalta ohjaksista.
Isä siinä ajaessa kertoi, että hän oli viikolla kaupungissa käydessään
syöttänyt hevostaan Peltolan talossa ja sanoi sen isännän olevan toisen
vieraista. Silloin oli jo hevoskauppaa hierottu, vaan ei se ollut
syntynyt. Aaro arveli isälle, että ei alenneta hintaa siitä, mitä isä
silloin oli tahtonut... kyllä ostavat silläkin, koska kerran ovat tänne
asti jälestä ajaneet.
-- Eikä alenneta...
Taloon tultiin, kujaan ajettiin. Ostaja tarkasteli vielä hevosta ja
sitten mentiin tupaan kaupan hierontaan. Tiukalle tingittiin, markan
pari ostajat kerrallaan kohottivat, kunnes ei ollut riitarahaa kun
kymmenen markkaa. Sitten eivät sanoneet enää lisäävänsä.
-- Eihän tuo nyt mihinkään kuulu kymmenen markkaa, -- sanoivat ostajat.
-- Eipä kyllä teidän varoissa, -- myönsi Aaro.
Tingittiin ja hikoiltiin, mutta mihinkään ei muututtu.
-- Alennetaan pari markkaa, eihän tuosta mitään näy tulevan, -- rohkeni
Aaro omasta päästään sanoa. Isä katsoi vihaisasti Aaroon, mutta ei
virkkanut mitään.
Väiteltiin vielä. Isäkin alensi kolmisen markkaa ja sanoi sen olevan
viimesen hinnan. Toiset eivät sanoneet enää lisäävänsä ja siksi
ruvettiin eroamaan. Kättä lyöden heittivät Tanu ja Aaro jäähyväiset
vieraille ja läksivät ovea kohti lipumaan. Tanu hykkäili yksinään, että
jos vielä olisi joku markka alentaa, kun tässä on niin tiukka rahasta.
Ei kuitenkaan mitään virkkanut, aukasi jo oven ulos mennäkseen.
- Tuossa käsi, -- ehätti silloin ostaja sanomaan. -- Enhän minä nyt ole
mikään kitunaskali! Sen saatte, mitä tahdotte!
Tanu kääntyi ja kättä lyötiin. Ostaja luki rahat ja Tanun, rahamiehen,
oli pidettävä harjakaiset.
Mentiin ulos ruunaa katsomaan. Siellä se seisoi kujassa, talon
Janne-poika oli sille antanut heiniäkin pureksittavaksi, Tanu osotti
luo mennessään hevolle kättään ja rupatteli:
-- Poku, poku! Pokuko se on?
Ja Poku kohotti päätään, pörhisteli korviaan ja silmäinsä valkuaisia
iloissaan vilautteli. Huuletkin niin hyvillään höpläkehtelivät ja
niiden välistä kuului hiljainen:
-- Höp, höp, höp...
Tanu ymmärsi selvään, että hepo ilmotteli iloaan kun oli saanut hyviä
heiniä syödäkseen. Hepo oli vähän aikaa purematta, ikäänkuin
kuullostaen, mitä hänelle virketaan. Sitten otti taas heiniä suuhunsa
ja alkoi purra raksutella.
Tanun ruumista silloin niin kylmästi karmasi, kuin häneen olisi raju
pohjatuulen puuska puhaltanut... ruumista tuntui oikein värisyttävän.
Nyt hän ymmärsi, että tuommonen hevonen se veti vertoja paraimmallekin
ystävälle ja nytkö siitä oli erottava!... Ja melkein kuin viettelemällä
ne sen olivat ottaneet, Tanun mielestä. Tinkivät niin viimeseen
veripisaraan, vaikka siitä tuommosesta olisi kannattanut antaa puolta
enemmän, kuin hän oli tahtonut alkujaankaan. -- Ei voinut Tanu mennä
enää hepoa kaulallekaan taputtamaan... tuntui kun se olisi häneltä
väkivallalla otettu omaisuus, johon hän ei saanut enää koskettaa.
Äänetön oli Tanu harjaiskahvia juodessa, vaikka muut hauskoja juttuja
laskettelivat.
Sitten läksivät hevosen ostajat. Toinen isännistä istui oriinsa rekeen
ja Peltolan isäntä läksi ruunalla ajamaan. Ohjaksista hän ensin
kiskasi, mutta kun ruuna ei siitä niin kiprakasti lähtenyt, niin
ohjasperillä kyleksille sivallutti. Silloin hepo päänsä pystyyn
teristi, painautui matalaksi ja läksi nelistämään minkä kavioista
kerkesi... ei ollut tottunut lyöntiä saamaan, muuten kun joskus
vallattomia kepposia tehtyään.
Tanun ruumista taasen kummasti karmasi ja kasvot mustanpuuhkeiksi
lävähtivät. Hänen jäntereensä värähtelivät ja kädet nyrkkiin
puristuivat.
-- Voi turkanen! -- -- Semmoinen lause viimein ukon huulilta
sujahti. -- --
Peräsukaa siitä miehet läksivät kotimökkiään kohden tallustelemaan.
Aaro tahtoi vähän jätättää Tanua, kun vanha mies ei niin ripsakasti
päässyt eeltämään. -- Jalkamiehiksi he olivat nyt joutuneet, vaikka
äsken ajoivat hevosella.
Aaro jätätti isänsä ihan näkymättömiin ja joutui ensiksi kotiin. Äiti
istui siellä villoja kartaten tuvan peräpenkillä ja oli "koko maailmaa"
itsekseen hyräillyt. Oli jotain erinäistä Aarossa huomaavinaan ja sanoi
ikään kuin leikillään:
-- Kauvanpa siellä viivyttiin.
-- Kauvan, -- ynähti Aaro pitkäveteisesti.
Äiti katsoi ikkunasta pihalle. Katsoi saunan eteen, katsoi tallin...
katsoi pihan yli yleensä.
-- Mihinkäs ruuna jäi?
-- Ruuna kuoli...
-- Ole vohuimatta! -- epäili äiti.
Aaro oli vähän aikaa ääneti, sitten sanoi hän harvasteeseen:
-- _Ruuna myötiin_.
-- Todellako?
-- Ihan.
Äiti kyseli ja Aaro selitti asian juurta jaksain. Jo uskoi äitikin
asian todeksi. Hänen kasvonsa rupesivat punettumaan ja näytti siltä,
kun olisi pala hänen rintaansa juuttunut. Ensin hipasi hän salasin
puolin silmäänsä huivin nurkalla, mutta sitten täytyi lähteä kiireesti
ulos puikkimaan.
Tuokion perästä kun hän taas tuli tupaan, olivat hänen silmänsä
punaiset ja vesikierteillä. Ääneti istui penkille ja hipasi taas huivin
nurkalla silmäänsä...
-- Vai myötiin ruuna! Ja minä kun sitä syöttelin ja hyväilin kun
lastani ikään... ja kun se oli vielä niin hyvä ja viisas, osasi
ilmottaa kuin ihminen mielialansa... Itken pokuani ikäni aikani!
Ja kyyneleet ne taas tulvana herahtivat, isot lämpimät kyyneleet. Aaroa
pyrki tuo itkeminen naurattamaan, vaikka ikäväksi se itsellekin
yllätti... ei hän toki kuitenkaan noin vähämielinen...
-- Hupsu... nauroi Aaro äidille. Nauruun se jo rupesi äidinkin suuta
vetämään ja hän pyhki silmistään pois viimesiä kyyneleitä... Taisi se
sittenkin olla hupsua yhden hevosen tähden tuommonen, mutta kyllä se
toisekseen semmonen eläin kannatti itkeäkin.
Tanukin tuli kotiin. Ei ollut ilonen miehen mieli, vihaisia katseita
hän silmistään sirotteli. Rukkasensa pani naulaan ja turkki päällä
penkille istahti.
Oltiin hetkinen ääneti, äiti uskalsi viimein arasti virkahtaa:
-- Huokeasta möitten ruunan.
-- Niinpä meni, -- huoahti Tanu. Heitti vihasenlaisen silmäyksen
Aaroon, oli ajatuksissaan hetken, mutta sitten nousi seisalleen ja
käveli kiihkeästi lattialla edestakasin.
-- On sitä miehellä tuota miehuutta, -- alotti Tanu siinä kävellessään.
-- Ensin niin varmasti esitti, ettei enää hintaa alenneta, mutta sitten
alkaa kuitenkin helpotella... Ei se olisi ollut suuri koko
vaatimuskaan.
-- Helpotittehan tuota itsekin, -- koetti Aaro puolustuksekseen
vaikerrella.
Tanu painautui taas penkille istumaan ja oli hetken aikaa
ajatuksissaan. Sitten hän äkkiä ylös kavahti, vilkasi äitiin ja sanoi
lyhyesti:
-- Niin -- ruokaa!
Yhtiö.
Ensinkin oli kokoontunut mies ja hevonen joka talosta, joka talosta oli
suuri summaton hirsi vedätetty ja hirret yksistä tuumin laudoiksi
sahattu.
Kun laudat olivat kuivaneet, pantiin taas työhön mies joka talosta.
Kutsuttiin hyväksi kiitetty venemestari toisesta pitäjäästä ja
ruvettiin valmistamaan suurta suummatonta kirkkovenettä.
Kylän isännät olivat jo monta monituista herranvuotta siitä
samasesta asiasta aprikoineet ja tuumineet. Ei tuntunut näet oikein
juhlalliselta, että kukin omalla nuottaveneellään kirkolle kitkutteli,
siinä tahtoi sydämissä pyöritelläidä kateellista kilpailua ja sen
semmosia epäpyhiä asioita.
Viime kesänä syksypuolella siitä asiasta oli ruvettu vasta oikein
totisemmin puhumaan ja siitä oli seurauksena että syksytalvesta jo
otettiin metsästä veneverstaita.
Ja nyt kaputeltiin ja naputeltiin Rökkilän talon avaralla pihamaalla.
Vene kyhättiin kuosulleen ja kaaripuita kiinni naulailtiin. Hiessä päin
miehet liehasivat ja päivä keväisellä herttaisuudellaan kiirehti
kuivaamaan vasta valmistuvaa venettä.
Ja se valmistui viimein se kaksisoutuinen, pitkä kirkkovenonen. Se
lepäsi siinä niin ilosen näkösenä ylettäen melkein pihamaan toisesta
päästä toiseen. Ja taas tuli mies joka talosta ja jokaisella miehellä
oli tervaämpäri toisessa ja nahtari toisessa kädessä. Ja he sivelivät
sen suuren, kaksitoistahankasen ja ilosen näkösen veneen punasen
ruskealla tervalla.
Mutta venemestari ryvetti nahtarinsa noessa ja maalasi suuren veneen
kokkaan kummallekin puolelle: