Alaspäin ja ylöspäin.
Eräs myllynomistaja ja jauhokauppias osti minut ja ennakolta
arveltiin, että minä siellä saisin hyvän ruokon ja kohtuullisesti
työtä; uusi isäntäni oli sitäpaitse tunnettu oikeinajattelevaksi
ja kunnon mieheksi. Mutta asianlaita oli se, että hänen liikkeensä
oli siksi suuri, ettei hän itse voinut kaikkia tarkastaa. Pahaksi
onneksi oli hän sattunut saamaan työnjohtajan, jolla oli se vika,
että hän vaati liikoja sekä ihmisiltä että eläimiltä. Seuraus oli,
että sain vetää liian raskaita kuormia. Ei mikään hevonen, vaikka
sitä miten syötettäisiin, voi ylenpalttista rasitusta kauan kestää.
Olipa siellä vielä eräs epäkohta, josta mulla itselläni tähän asti ei
ollut kokemusta ollut, mutta josta olin kuullut hevosten valittavan,
_että nimittäin täytyi seistä tallissa, jossa ei ollut riittävästi
valaistusta_. Kumma, kun eivät ihmiset voi käsittää, että valo on
hevoselle yhtä tarpeellinen kuin puhdas ilma. Minun nykyinen tallini
oli muodoltaan hyvin pitkulainen ja siinä oli ainoastaan toisessa
päädyssä yksi kapea ikkuna.
Tuosta alituisesta hämärästä kävi mieleni alakuloiseksi ja sitäpaitse
heikkeni näköni; kun äkkiä tulin tallista kirkkaaseen päivänvaloon,
huikenivat silmäni kokonaan. Rupesi pian silmiäni pakottamaankin ja
kompastelin usein kynnyksen yli, koska en voinut nähdä mihin jalkani
asetin.
Luulenpa varmasti, että minusta olisi tullut _sokea_, jos minun olisi
ollut pakko viipyä siellä kauan ja se olisi ollut kova kohtalo. Olen
tuntenut hevosia, jotka ovat olleet sokeita, vaikkei niiden isännät
ole tienneet siitä mitään, sillä eihän hevonen voi ihmiselle valittaa
vaivojaan. Kun sellaisen sokean hevosraukan, jolle valo ainoastaan
heikosti hämärtää, on vaikea pysyä tiellä, tapahtuu usein että isäntä
pitää sitä uppiniskaisuutena ja tahdon puutteena ja rankaisee hevosta
siitä -- rankaisee sitä sen vuoksi, että se on sokea!
Kuten mainittu, rasituin minä ylen raskaiden kuormain vedolla, mutta
vaikka tämä olikin vaikeaa, niin ei se vielä _vaikeinta_ ollut.
Katkerammaksi kävi oloni, kun saatiin uusi ajaja, kovasydämminen mies,
-- täytyypä kummastella isäntäni ihmistuntemuksen puutetta, kun hän
sellaisen otti palvelukseensa. Hän oli mustapintanen mies, silmät
ankaran näköiset ja nenä kuin kotkan nokka; kun hän puhui, kaikui
ääni niin kovalta, kuin myllynkivien ritinä vastakkain. Hänellä oli
kamala ruoska, jonka letkan päässä oli jokin metallikappale, joten veri
saattoi tirskahtaa esiin, kun hän sillä löi; löipä hän joskus vatsan
allekin ja päätä kohden. Sellainen julma ja armoton kohtalo vei multa
luonnon kerrassaan, mutta mikä siinä auttoi, täytyi totella ja kärsiä,
ihmisethän ne kumminkin vahvemmat ovat.
Toisinaan tuntui oloni niin tuiki kurjalta, että jopa toivoin kaatuvani
kuin Näykki raukka kuormani eteen päästäkseni erilleni kaikesta tästä
viheliäisyydestä, ja eräänä päivänäpä oli toivoni toteutumaisillaan.
Muuanna helteisenä aamupäivänä syyskesällä olin jo vetänyt useita
raskaita jauhokuormia henkäsemättä ja lepäämättä. Päivällisloma oli
käsissä, mutta kun sinä päivänä oli tavattoman kiire, päätettiin vielä
lähettää minulla yksi kuorma, ennenkuin minut levolle laskettiin.
Vaikka koko päivän työssä tietysti olin isosti heikontunut, sälytettiin
kumminkin tavallinen raskas kuorma. Koetin tehdä parastani kaikesta
sorrosta ja vääryydestä huolimatta.
Hyvin meni kaikki, kunnes oli noustava erästä jyrkkää mäkeä. Siellä
pääsi raskas kuorma heikoista voimistani voitolle eikä auttanut piiska
eikä huuto eikä suitsien revintä. Koettaessani ponnistaa livisti
jalkani, en tiedä miten, ja minä roiskahdin raskaasti maahan. Siinä
makasin aivan liikahtamatta, en voinutkaan liikahtaa ja luulin,
että nyt oli kuolema tulossa. Kuin unessa kuulin ääniä ja hälinää
ympärilläni. Muuan ääni lausui säälien: "Hepo raukka; on rikollista
näin rääkätä ja rasittaa eläintä." Siihen kuulin ajajani sydämmettömän
äänen vastaavan: "Elkää olko milläänkään hevoskaakista, ei tee mitään
jos se kuoleekin, se on vakuutettu." Mutta silloin tuli siihen
poliisi antamaan määräyksiään; hihnat leikattiin poikki, kylmää vettä
kaadettiin päähäni, loimi viskattiin päälleni ja taas tunsin voivani
hengittää. En tiedä kauanko siinä makasin, mutta taas kuulin tuon saman
ystävällisen äänen, joka minua jo kaatuessani oli säälinyt, ja joka
taputti minua ja koetti saada minua nousemaan. Ja vihdoin se muutamain
turhain yritysten jälkeen onnistui ja hoiperrellen kävellen seurasin
taluttajaani läheiseen talliin, joka oli ilmava ja valoisa. Sain hieman
jauhojuomaa ja sen syötyäni laskeusin lepoon.
Illalla olin siksi kostunut, että minut voitiin viedä isäntäni talliin.
Sielläkin minua hoidettiin, kun isäntäni oli saanut kuulla miten minun
oli käynyt.
Seuraavana päivänä tuli eläinlääkäri, tutki ja sanoi, että minä en
varsinaisesti ollut sairas, vaan rasittunut. "Jos hevosella olisi
ollut jokin tauti, horkka tai patti, en kehottaisi sitä hoitamaankaan,
vaan näin ollen voitte huoletta säästää sen syysmarkkinoihin saakka.
Jos sitä siihen asti hyvin hoidetaan ja lepuutetaan, niin voi siitä
myödessä vielä hinnan saada. Mutta raskaampaan työhön siitä luultavasti
ei koskaan enää ole."
Armoton ajurini sai kohta matkapassin. Tallirenki totteli tarkoin
isännän käskyjä ja nyt sain täydelleen levätä, sain riittävästi hyvää
ruokaa, heiniä, kauraa ja juomista ja sillä keinoin heikonneet voimani
taas palasivat. Syksy tuli ja taas olin kerran hevosmarkkiuoilla Kampin
torilla.