Pehkosen uusvuosi.
Aika kului ja kohta palvelin jo kolmatta talvea ajurin hevosena. Joulun
jälkeen ja uudenvuoden pyhinä on kaupunkipaikoissa paljo huviajoa,
käydään kesteissä toisissaan ja tarvitaan hevosia. Mutta hevosille ja
ajureille se ei ole kovinkaan hauska aika; tuntikausia, yökausia saavat
he odottaa ulkona pakkasessa sillävälin kuin herrasväet huvittelevat
sisällä ja tanssin säveleet kaikuvat ulos asti. Harvoinpa luulen noiden
huvittelijain muistavan väsynyttä ajuria taikka uupunutta hevosta, joka
saa seistä kinoksessa kunnes polvet kangistuvat.
Minun osalleni tuli nyt enimmäkseen iltatyötä, koska olin tottuneempi
seisomaan ja isäntä pelkäsi "Hurjapään" pahemmin vilustuvan. Isännän
yskä oli pahana, mutta vaikka myöhäseenkin viivyttiin, oli hänen
vaimonsa aina ylhäällä odottamassa ja tuli lyhty kädessä huolestuneena
pihalle vastaan.
Eräänä iltana ajoimme kahta herraa muutamaan ulkoravintolaan, jossa
nämä aikoivat syödä iltasen, ja saimme käskyn tulla hakemaan k:lo 11.
"Mutta", lisäsi toinen herroista, "aikaa voi mennä siitä vähän ohikin,
sillä meillä on peliseura. Mutta liian myöhään älkää tulko".
Lyönnilleen k:lo 11 olimme me paikalla, sillä Pehkonen oli aina
säntillinen. Mutta siinä meni neljännes, meni puolituntinen, kello oli
kohta 12 eikä herroja kuulunut.
Oli kylmä vihurituuli, joka tupruutti sakeasti lumiräntää eikä
suojaa ollut millään taholla. Pehkonen nousi reestä, peitti minut
huolellisemmin loimella ja käveli niin hetkisen edestakaisin
tömistellen jalkojaan. Rupesi sitten heittämään ristiin käsivarsiaan
pysyäkseen lämminnä, mutta tästä hänen yskänsä vain ärtyi. Sitten hän
nousi rekeen sisälle ja peitti itsensä vällyillä, pitäen kumminkin
jalkojaan ulkona. Kello puoli yksi nousi hän ja soitti sekä kysyi,
vieläkö hänen tuli odottaa herroja.
Vielä käskettiin odottaa, mutta ei sanottu enää kauvoa viivyttävän.
Pehkosen ääni oli kumminkin jo niin käheä, etten voinut ymmärtää, mitä
hän virkkoi.
Yhden aikana aukenivat vihdoin ovet ja herrat astuivat rekeen,
virkkamatta muuta kuin mihin oli ajettava. Jalkani olivat vilusta niin
kankeat, jotta tuskin saatoin juosta. Perille tultua herrat vielä
nostivat toran, kun heidän täytyi maksaa noista kahdesta oottotunnista.
Pehkonen otti kumminkin ainoastaan sen, mikä hänelle oli tuleva, mutta
nekin rahat olivat kalliisti ansaitut.
Kotiin tultuamme ei Pehkoselta ääni kulkenut ollenkaan, hän vain ryki
lyhyeen ja kuivasti. Hanna kysyi ulos tultuaan, saattaisiko hän auttaa
miestään.
"Kiitos", vastasi tämä, "anna Mustalle lämmintä jauhojuomaa ja laita
mullekin jotain lämmittävää".
Vaikka hän itse tuskin taisi hengittää, hieroi hän kumminkin
huolellisesti jalkani ja pyyhki ruumiini kuten tavallisesti, kävipä
yliseltä kuvon kuivia olkia alleni. Siten hoidettuaan minun sulki hän
oven ja meni tiehensä.
Myöhä oli, kun tallin ovi seuraavana aamuna avattiin ja Kusti astui
silloin talliin. Hän suki ja ruokki meidät, mutta jätti meidät
seisomaan pilttuuseemme kuten sunnuntaisin. Ääneti hän puuhasi, ei
laulanut eikä vihellellyt kuten tavallisesti. Puolenpäivän aikaan tuli
hän taas meitä ruokkimaan ja silloin oli hänen mukanaan Miia, joka
itki. Heidän puheistaan ymmärsin Pehkosen vaarallisesti sairastuneen;
lääkäri oli sanonut, että henki oli kysymyksessä. Niin kului kaksi
päivää, joiden kuluessa surkeus oli talossa suuri. Meidän luonamme kävi
ainoastaan Kusti, emäntä itse oli myötään miestään hoitamassa.
Kolmantena päivänä, kun Kusti oli tallissa, tuli sinne eräs tuttava
ajuri, jonka usein olin nähnyt isäntämme kanssa juttelevan. "En tahdo
mennä tupaan, vaan tahtoisin tietää kuinka on isäsi laita", kysyi tämä.
"Hyvin huonosti", vastasi Kusti. "Hänellä on lääkärin lausunnon mukaan
keuhkotulehdus ja ensi yönä tapahtuu käänne, joko parantumiseen päin
tai kuolemaan".
"Sepä ikävää", valitti mies. "Tunsin ajurin, joka juuri viime viikolla
kuoli samaan tautiin. Se vetää pian hautaan, mutta vielähän on toki
toivoa".
"On", vastasi Kusti, "ja lääkäri sanoi isälläni olevan suuremman
mahdollisuuden parata kuin useimmilla muilla, syystä että hän ei juo.
Eilen, kun kuume oli hyvin kova, sanoi lääkäri, että juopon miehen tämä
olisi jo lopettanut".
Vieras, joka oli ryyppyyn menevä mies, oli nolostuneen näköinen:
"Jos hyväin ihmisten on tapa tästä taudista parata niin kyllä kai
paranee isäsikin, sillä hän on miesten parhaita. Käyn huomenna taas
kuulostamassa".
Seuraavana päivänä hän jo tuli aamulla talliimme.
"No, mitä kuuluu?"
"Isä on parempi. Toiveita on, että hän paranee".
"Jumalan kiitos! Mutta nyt hänen täytyy saada olla rauhassa, ja
minä annan muutamia neuvoja hevosista. Katsos, Musta ei suinkaan
pane pahakseen, jos saa viikon pari levähtää lämpösessä tallissa;
voithan antaa sen silloin tällöin kävellä irtaallaan pihalla, taikka
kävelyttää sitä kadulla, jotta se saa jalkansa oikastuksi. Mutta tämä
nuori hevonen ei siedä kauan olla työttömänä, se käy pian levottomaksi
vikuriksi, eikä sitä hoida millään, kun se sitten vihdoin pääsee ulos".
"Se on jo nyt näyttänyt niitä merkkejä, on niin levoton ja vireä, etten
tiedä mitä sille tekisin".
"Juuripa sen vuoksi on tarpeellista, että minä joka päivä tulen ja
otan sen joksikin aikaa ajoon. Sano niin äidillesi. Siitä, mitä näillä
ajoilla ansaitsen, annan äidillesi puolet, onhan siitä aina vähän apua
hevosenruokaan. Tulen päivempänä kuulemaan, mitä äitisi arvelee." Niin
sanottuaan hän meni Kustin kiitoksia kuulustelematta.
Päivällisen aikaan hän tuli Kustin seurassa talliin, pani valjaat
"Hurjapään" selkään ja vei sen ulos.
Ja niin hän teki noin viikon ajan eli vähän enemmän. Eikä hän
esiintynyt ollenkaan minään armoavun antajana, sanoi vain, että hänen
omille hevosilleen teki tämän vertainen lepo hyvää ja muuten ne eivät
olisi lepoa saaneet.
Pehkonen parani vähitellen, vaan lääkäri neuvoi, ettei hän enää
antautuisi ajurin ammattiin, se voisi olla vaarallista. Perheessä
neuvoteltiin sen vuoksi myötään mihin nyt ryhdyttäisiin ja miten kukin
alkaisi ansaitsemaan.
Eräänä iltana tuli "Hurjapää" hyvin märkänä ja likasena kotiin.
"Kadut ovat yhtenä rapakkona", selitti ajuri, "saat nyt Kusti työpaikan
tämän puhdistamisessa ja kuivaamisessa".
"Oh, hyvä siitä tulee", vastasi Kusti. "Isä on opettanut miten on
meneteltävä".
Kustin pestessä ja harjatessa "Hurjapäätä" tuli Miia hyvin tietävän
näköisenä talliin.
"Äiti on saanut kirjeen Hämeestä ja hän on hyvin iloisen näköinen,
juoksi heti isälle kertomaan. Keltähän tuo mahtaa olla?"
"Minäpä arvaan. Se on siltä majuurinleskeltä, jonka palveluksessa äiti
ennen on ollut ja joka viime kesänä lähetti isän mukana meille viisi
markkaa kumpasellekin".
"Vai se, josta äiti niin usein on puhunut. Mistähän tuo mahtanee
kirjoittaa?"
"Kas äiti kirjoitti hänelle viime viikolla. Kuulithan hänen sanoneen
isälle, että jos isä kerran aikoi luopua ammatistaan, niin ilmoittakoon
vain hänelle. Juokse kuulemaan, mitä se on kirjoittanut".
Kusti jatkoi edelleen "Hurjapään" puhdistamista ja teki sen hyvin
huolellisesti. Hetken kuluttua tuli Miia iloisena talliin.
"Oh, Kusti, hauskoja uutisia. Äiti kertoo rouvan tahtovan, että me
kaikki muuttaisimme hänen Kaukolan tilalleen. Hänen kuskinsa muuttaa
pois kevääksi ja hän kutsuu isän sijaan. Me saamme pienen torpan
asunnoksemme, johon kuuluu perunamaata, puutarhaa j.n.e. Sinä voit
siellä saada työtä läheisessä herrastalossa joko puutarhaoppilaana
taikka tallipoikana. Ja kansakoulu on lähellä, jossa minä saan käydä.
Äiti on niin iloissaan että hän nauraa ja itkee sekasin ja isäkin on
tyytyväisen näköinen".
"Hei siitä tulee hauskaa", toisti Kusti. "Se paikka juuri sopii isälle
ja hauskaa on, kun minäkin saan palveluspaikan".
Kohta oli päätetty asia, että heti Pehkosen parattua muutettaisiin
maalle ja hevoset ja ajopelit myötäisiin.
Mulle se ei ollut iloinen uutinen, sillä aloinhan jo olla
vanhanpuoleinen eikä ollut siis odotettavissani mitään erinomaista
palveluspaikkaa. Ei ollut mulla sitten Kallioniemestä lähdettyäni ollut
missään niin hyvä olinpaikka kuin Pehkosen luona. Mutta kolmen vuoden
olo ajurihevosena syöpi parhaimmissakin oloissa voimia ja itse tunsin,
etten ollut enää sama hevonen kuin ennen.
"Hurjapään" tarjoutui tuo avulias ajuri heti ostamaan ja hän
vakuutti, että ajurien joukossa oli kyllä minunkin ottajia. Mutta
Pehkonen ei tahtonut jättää minua enää ajurihevoseksi, ja jätti minut
matkustaessaan pois vielä myömättä, uskoen minut tuon ajurin hoitoon ja
myötäväksi.
Jäähyväispäivä tuli. Pehkonen oli vielä siksi heikko, että hän ei
jaksanut tulla talliin. Mutta emäntä ja lapset tulivat minua hellästi
hyvästelemään. "Soisinpa, Musta-vanhus, että voisimme ottaa sinut
mukaamme", sanoi Hanna. He hyväilivät ja taputtivat minua, ja sitten
talutettiin minut pois tutulta pihamaalta.