Koti loppuijäksi.
Näillä markkinoilla olin minä tietysti vanhojen, ikäkulujen hevosten
joukossa, joista toiset olivat ontuvia, toiset selkävikaisia, toisilla
kaihi silmissä, toisilla kaviovikoja, -- useimmat niin onnettomia, että
niille olisi tehty armon työ, jos olisi luoti ammuttu otsaan.
Minuun oli viime aikojen hyvä hoito yhdessä synnynnäisen voimakkaan
luontoni ja vahvan ruumiinrakenteeni kanssa siksi virkistävästi
vaikuttanut, että minussa toivo taas oli herännyt; pidin päätäni
pystössä ja olin reippaan ja iloisen näköinen.
Jos useat hevosista olivat onnettoman näköiset, niin oli laita sama
useiden ostajain ja myöjäinkin. Sinne keräysi köyhiä hevosmiehiä, jotka
koettivat saada vanhan konin kaupaksi viidellä, kuudellakymmenellä
markalla, jottei heidän tarvitseisi tappaa sitä ja siten jäädä aivan
vaille korvausta. Oli varattomia työmiehiä, ajon ja kärsimysten
koventamia, jotka katselivat huokeata hevosta, josta ehkä vielä
rahdinvedossa voisivat pusertaa viimeiset voimat siten ansaitakseen
leivän itselleen ja perheelleen. Siellä näkyi kovia, sydämmettömiä
ihmisiä, itaroita, viekkaita ja petollisia, vaan näkyipä siellä toisia,
joita heidän köyhyydestä huolimatta kernaasti olisin palvellut, koska
he lausuivat lempeitä sanoja sekä hevosille että ihmisille.
Näin vihdoin herrahtavan maalaisen, pienen pojan seuraamana, ohjaavan
kulkuansa sille kulmalle, jossa minä seisoin. Hän oli kookas,
leveähartioinen mies, ystävälliset, terveet kasvot, joita leveälierinen
hattu varjosi; harmaat hapset pilkistivät esiin hatun alta. Hän
pysähtyi minun ja toverieni kohdalle ja loi meihin säälivän katseen.
Näin hänen tarkastavan erityisesti minua. Mulla oli vielä harja ja
häntä hyvässä kunnossa ja olin siis vielä aika pulskan näkönen. Terotin
katseeni häneen ja kohotin korvani.
"Kas tuossa, Ville," lausui hän pojalleen, "tuossa on hevonen, joka on
nähnyt parempia päiviä."
"Vanhus parka!" sanoi poika. "Luuletko eno, että se on ollut aikoinaan
hieno vaunuhevonen?"
"Se on voinut olla mitä tahansa nuorena," virkkoi ukko astuen minua
lähemmäs; "katsoppas noita sieramia ja korvia, leveätä rintakehää ja
lujatekoisia lanteita. Siinä on rotuhevosen vikaa." Ukko taputti minua
ystävällisesti kaulalle ja minä ojensin kiitollisena esiin turpani,
jota poika hyväillen hiveli.
"Kas, eno, kuinka se ymmärtää ystävyyttä. Eikö voisi ostaa sitä ja
nuorentaa sen jälleen, kuten teit 'Piijulle'?"
"Enhän lapsikulta voi nuorentaa kaikkia hevosia. 'Piiju' ei ollutkaan
niin varsin vanha, vaikka sitä oli huonosti hoidettu."
"Mutta minäpä en luule, että tämäkään on kovin vanha, näethän kuinka
pulska harja ja häntä sillä vielä on. Laiha se on, mutta silmät ovat
vielä virkeät eikä syvällä kuopissaan kuten vanhoilla hevosilla."
Vanha herra naurahti. "Sinähän, poikaseni, olet yhtä suuri hevosystävä
kuin enosi."
"Katsoppas, eno, sen hampaita, niin näethän sen ijän. Ja kysy sen
hintaa. Minä olen varma, että se kotona enon luona vielä reipastuisi ja
nuortuisi."
Renki, joka oli minua myömässä, arveli nyt hetken sopivaksi puuttua
puheeseen.
"Nuori herrahan näyttää olevan tarkka hevostuntija. Sillä totta on,
että hevonen on ainoastaan rasittunut, turmiolle sitä vielä ei ole
ajettu, eikä sillä muuta vikaakaan ole. Olen hoitanut sitä siitä asti
kun se syyskesällä lankesi raskaan kuorman eteen, ja se on siivoin
ja ymmärtävin hevonen, jota koskaan olen hoitanut. Luulenpa että se
kevääksi olisi kahta vertaa kalliimmassa hinnassa."
Vanha herra hymähti ja poika katsoi häneen pyytäen.
"Sanoithan eno, että sait varsasta kuusikymmentä markkaa enemmän kuin
luulitkaan. Osta nyt tämä sijaan."
Vanha herra koetteli jalkojani ja katsoi sitten suuhuni: "Kolmentoista
tai neljäntoista vuoden ijässä, luulisin; antakaapa sen vähän juosta!"
Oikasin laihaksi käyneen kaulani, heilautin häntääni ja lähdin
juoksemaan; jalat olivat jo kankeanlaiset.
"Mikä on huokein hinta, johon teillä on lupa myödä tämä hevonen?"
"Sata markkaa; alle ei luvannut isäntä mennä."
"Arveli kai, että ehkä joku siitä sen antaisi. No, jos tuosta sen
maksaisi," virkkoi vanhus, otti lompakon esiin ja laski rahat miehen
kouraan. "Joudatteko heti taluttamaan hevosen asuntooni?" kysyi hän.
"Joudan kyllä."
Ja niin sitä lähdettiin kulkemaan, ostaja poikineen edellä,
jälkimmäinen hyppien ilosta, me perässä. Kun tultiin kortteelipaikkaan,
oli siellä eräs uuden isäntäni rengeistä ja hän lähti ennen pitkää
viemään minua maanteitse siihen parin, kolmen peninkulman päässä
Helsingistä olevaan taloon, jossa kotini nyt jonkun ajan kuluessa
tulisi olemaan.
Vanha isäntä käski, samana iltana palattuaan junalla kotiin, antaa
mulle riittävästi heiniä ja kauroja ja keskipäivän aikana sain
vapaasti syödä haassa. "Ja sinä Ville saat tämän hevosen erityiseen
huolenpitoosi, katso nyt, että sillä on hyvä olla ja että se kostuu,"
sanoi ukko sisarenpojalleen.
Arvaa sen, että poika oli ylpeä sellaisesta luottamuksesta ja ilonen
mieleltään ja hän otti minun hoitamisen oikein vakavalta kannalta.
Joka päivä hän monta kertaa kävi minua vaalimassa, antoi silloin aina
jotakin ylimääräistä herkkua, puhutteli ja hyväili ystävällisesti,
joten häneen hyvin kiinnyin. Hän kutsui minua "vanhaksi veikoksi" ja
minä seurasin häntä uskollisesti mihin hän meni.
Tuo täysi lepo ja hyvä ruoka raittiissa ulkoilmassa, mielenmääräinen
liike ja muut edulliset seikat vaikuttivat, että voimat ja elinhalu
palasivat takaisin. Talven kuluessa jalkani siksi verran paranivat,
että tunsin oikein nuorteutta jäsenissäni. Tuli sitten kevät ja vanha
isäntä päätti taas ruveta käyttämään minua ajoihin.
"Se rupee nuortumaan, Ville. On vallan tarpeellista, että se pannaan
säännölliseen työhön. Sehän kävelee jo kuni reima hevonen."
"Niin eno, eikö ollutkin hyvä, että ostit sen."
"Hyvä, hyvä, poikani, ja sinun se on ansiota. Kun nyt vain keksisi
sille hyvän ja helppotöisen olopaikan, jossa sille osattaisiin arvo
antaa."
Eräänä päivänä valjasti vanha isäntä minut matkakiessien eteen.
"No, mihin nyt lähdetään, eno," kysyi poika.
"Olenpa ajatellut, että ajetaan tästä Kaukolaan asti, minä luulen että
majorin rouva siellä kernaasti ottaa vakavan ja nöyräluontoisen hevosen
helpompiin kotitöihinsä, maitohevoseksi tai muuksi. Hän varmaan ostaa
vanhan Mustan."
Rintani riemuitsi tätä kuullessani. Saisin taas nähdä entisen, rakkaan
isäntäni Pehkosen, hänen kelpo vaimonsa ja hauskat lapsensa!
Voittepa käsittää, kuinka kepeästi juoksin Kaukolaan ja kuinka iloiten
vanhat ystäväni minua tervehtivät, sillä he tunsivat minut heti.
Majorin rouva osti minut kohta, koska mulla oli kaikki mahdolliset
suositukset, ja niin sain Kaukolassa kodin, jossa tiedän saavani elää
rauhassa ja hyvässä hoidossa kuolinpäivääni saakka.