Ystävä hädässä.
Pehkonen sai ennen pitkää uuden hevosen "Kenraalin" asemesta, mutta
kun nyt oli kelirikon aika, jolloin kaikki ihmiset tavallista enemmän
käyttävät hevosia, oli meillä molemmilla työtä kyllin, isännällämme
tietysti kaikista enin. Mutta tavallisesta sunnuntai-levostaan hän ei
tahtonut luopua, vaikka se monta kertaa olisi ollut houkuttelevaakin.
Muistan kumminkin erään poikkeuksen ja kerron sen, koska se osottaa,
kuinka hyväsydämminen ja itsekkyydestä vapaa isäntäni oli. Hän oli
juuri palannut vaimoneen ja lapsineen kirkosta, ja silloin hän
asuntonsa portailla näki naisen, joka väsyneenä oli siihen vaipunut,
sylissään pieni, itkevä, kipeä poika. Hän oli aamulla kävellyt pitkän
taipaleen ulkopuolelta kaupunkia koko matkan kantaen lastaan ja
lääkäri, jonka luona hän oli käynyt, oli sanonut, että jos pienokaisen
mieli jäädä elämään, niin olisi se saatava lasten sairashuoneeseen.
Poika oli nelivuotias, ja siis aika raskas heikon äidin kantaa,
itse hän ei voinut askeltakaan astua. Äiti kysyi nyt tietä tuohon
sairaalaan. Vaan kun se oli aivan toisessa päässä kaupunkia ja vielä
lisäksi rupesi satamaan, tarjoutui Pehkonen kyyditsemään vaimon sinne.
Tämä kiitti, mutta virkkoi: "minä olen köyhä eikä ole mulla varaa
maksaa ajopaikkaa".
"Mulla on tässä hauska kotini", vastasi Pehkonen, "hyvä vaimoni ja
kaksi tervettä lastani. Jos nyt autan teitä, jotka olette yksin sairaan
lapsenne kanssa, niin eihän se ole muuta kuin oikeus ja kohtuus".
"Palkitkoon teitä Jumala", vastasi vaimo itkien.
Tuota pikaa valjasti isäntä minut ja ajoi portin kohdalle kadulle.
Kun vaimo lapsineen siellä juuri oli nousemassa ajopeleihin, hyökkäsi
siihen kaksi herraa, jotka hyppäsivät niihin istumaan ja huusivat: "Aja
minkä kaviosta lähtee, saat hyvät juomarahat, meillä on tulinen kiire".
"Tämä hevonen on tilattu", vastasi Pehkonen tyyneesti.
"Tilattu? Kuka sen on tilannut?"
"Tuo nainen tuossa".
"Hän voi odottaa, aja sinä vain, hetipaikalla. Etkö välitä
juomarahoista?"
"En", vastasi Pehkonen, "minä en juo muuta kuin vettä".
"Vaan kaikissa tapauksissa, aja. Me noustiin ensiksi kärryihin, siis on
meillä myös oikeus ensiksi saada ajaa".
Hymy levisi Pehkosen rehellisille kasvoille. "Minä olen sanonut teille,
herrani, että hevonen on tilattu, mutta istukaa vain siinä niin kauan
kuin ilkiätte, jaksan minä sen aikaa odottaa".
Sen sanottuaan kääntyi hän vaimon puoleen ja virkkoi: "Olkaa huoleti,
ei ne siinä kauan istu".
Eikä ne kauan istuneetkaan, hyppäsivät maahan ja lähtivät, puhuen
jotakin numerosta ja haastamisesta, kiireen vilkkaa laputtamaan
edelleen. Pehkonen nosti nyt vaimon ja pojan ajopeleihin ja ennen
pitkää oltiin sairashuoneella. Vaimo astui tuhannesti kiitellen maahan.
"Onneksi vain olkoon", virkkoi Pehkonen, "toivon poikanne paranevan".
Vaimo pääsi portista sisälle. Isäntä taputti minua kaulaan, kuten
hänen oli tapana tehdä aina, kun hän oli iloissaan. Samassa rupesi
rankasti satamaan ja juuri kun Pehkonen oli lähdössä ajamaan, juoksi
vahtimestari kadulle ja kysyi, eikö hän tahtoisi ottaa viedäkseen
erästä henkilöä sieltä. Me pysähdyimme ja uljas nainen astui alas
portaita. Pehkonen näytti tuntevan hänet. Nainenkin syrjäytti harson
silmiltään ja virkkoi: "Kas Pehkonen, tekö todellakin! Olenpa iloinen
tavatessani teitä sillä te juuri olette se ystävä, jota minä tällä
hetkellä tarvitsen, sillä täällä laitakaupungissa on vaikea saada
hevosta tähän aikaan päivästä".
"Olen iloinen että satuin tänne, joten voin tehdä rouvalle
palveluksen", vastasi Pehkonen. "Mihin ajetaan?"
"Asemalle. Ja jos sinne ajoissa ehditään täytyy Pehkosen kertoa
minulle Hannasta ja lapsista, miten ne kaikki voivat ja menestyvät".
Hyvissä ajoin ehdittiin asemalle; sade oli tauonnut, joten nainen
saattoi hyvän hetken seistä puhumassa isäntäni kanssa. Huomasin
puheesta, että hänen vaimonsa oli ollut rouvan luona palveluksessa.
Lopuksi lausui rouva:
"Mitä pidätte ammatistanne? Eikö se liiaksi rasita terveyttä? Hanna
on joskus kertonut, että teitä usein vaivaa kova yskä, joka häntä
huolettaa".
"Onhan tämä väliin vaikeaakin, varsinkin kun talvi-iltoina täytyy
olla myöhäseen ajossa. Silloin on Hanna levoton. Vaan yleensä voin
kutakuinkin hyvin, enkä tiedä mihin ryhtyisin, ellei mulla olisi
hevosia huolehdittavinani".
"Hyvä on", vastasi rouva. "Olisipa kumminkin kovin ikävää sekä teille
että perheellenne, jos terveytenne kärsisi. Onhan hyviä yksityisiäkin
kuskinpaikkoja eikähän niin taitavan ajurin kuin teidän pitäisi olla
vaikea saada sellaista. Jos kerran tarvitseisitte ajatella ammatin
vaihtoa, niin ilmoittakaa mulle siitä".
Lähettäen terveisiä Hannalle, laski rouva jotakin Pehkosen kouraan ja
virkkoi: "Tässä on viitonen lapsillenne kummallekin. Hanna tietää kyllä
miten ne parhaiten tulevat käytetyiksi".
Sydämmellisesti kiitti Pehkonen ja käänsi iloisena minut asemalta pois;
ennen pitkää meitä jo kotona tervehdittiin.
Talliin päästyäni rupesin juttelemaan uuden toverini kanssa, jota en
näihin saakka ollut paljo tavannut. Se kertoi ennen olleensa ylhäisen
herran palveluksessa ja sanoi nimensä olleen "Hurjapää", sitä oli näet
ennen pidetty kovin virkkuna. "Mutta minua seisotettiin tallissa liian
paljo", selitti se, "eikäpä siis ihme jos harvoin ulos päästessäni
olinkin ilosta hiukan huima. Eikä minua ihmiset ystävällisesti
puhutelleet. Suitset lujille ja piiskalla selkään jos vähänkään
intoilin. Sattui sitten eräänä päivänä, kun isäntä itse oli ajelemassa,
että vaunut törmäsivät toisia ajopelejä vastaan, kaatuivat ja isäntä
putosi pois loukaten itseään hieman; minä säikähdin, lähdin laukkaamaan
ja sen kerran jälkeen minuun ei enää luotettu, vaan myötiin pois
ajurille. Vaan iloinen olen, että olen päässyt näin ymmärtävän isännän
hoitoon, häntä aijon palvella nöyrästi ja tottelevasti".
Heti alusta pääsin siten hyvälle kannalle uuden toverini kanssa,
"Hurjapää" ja minä olimme ystävykset niin kauan kuin olimme yksissä.