Kuoli toimipaikalleen.
Pehkonen oli eräänä päivänä "Kenraalilla" vienyt muutamia matkustajia
asemalle. Kun hän sieltä palasi, ajoi muuan juopunut panimokuski
suurta, raskasta vaunuaan vastaan; hän heilutti myötään ruoskaa ja
hänen hevosensa paransi vauhtia, kunnes se pillastuneena, silmittömänä
ja hurjana hyökkäsi eteenpäin. Isäntä ei ehtinyt ohjata "Kenraalia"
syrjään, olutvankkurit jysähtivät nelipyöriä vastaan, rattaat
särkyivät ja aisat taittuivat ja katkenneen aisan pää tunkeutui
"Kenraalin" kupeeseen. Kuinka Pehkonen pääsi hengissä pelastumaan,
sitä ei hän käsittänyt itsekään; kaikkien saapuvilla olevain mielestä
se oli varsinainen ihme. Ainoastaan muutamia mustelmia jäi häneen
merkiksi. Mutta "Kenraali" paran laita oli pahempi. Vaivalla saatiin
se nostetuksi jaloilleen ja silloin näkyi verta tirskuvan sen lavasta
ja kupeesta; hiljalleen ja varovasti taluttamalla sai isäntä sen
viedyksi kotiin. Helposti saatiin todistetuksi, että panimorenki oli
ollut humalassa ja syynä tapaturmaan ja sakkoja hän siitä sai; panimo
sai maksaa isännällemme vahingonkorvausta, mutta ei kukaan maksanut
"Kenraali" raukalle sen kivusta eikä tuskasta.
Eläinlääkäri ja isäntä tekivät minkä voivat huojentaakseen sen
kärsimyksiä. Ajopelit olivat perinpohjin korjautettavat ja sillävälin
sain minäkin levätä, kun ei ollut tilaisuutta työhön. Kun me sitten
taas tapaturman jälkeen ensi kerta oltiin ajuriasemalla, tuli muuan
Pehkosen tovereista kysymään miten "Kenraalin" laita oli.
"Tuskin vain se siitä paranee", vastasi Pehkonen, "ainakaan se ei
entiselleen kostu eikä tule kelpaamaan ajurihevoseksi. Soisinpa että
kaikki tuollaiset juopporentut pidettäisiin sairashuoneessa eikä
laskettaisi heitä turmelemaan ihmisiä eikä eläimiä. Jospa tyytyisivät
taittamaan _omia_ jalkojaan ja särkemään _omia_ vaunujaan ja
turmelemaan _omia_ hevosiaan, -- se saisi olla heidän oma surullinen
asiansa, mutta tavallisesti joutuu siinä syytön kärsimään. Ja sitten ne
puhuvat vahingonkorvauksesta! Kaunista korvausta, -- kuka korvaa kaiken
tämän ajanhukan ja harmin, kuka korvaa niin hyvän, kelpo hevosen,
joka jo oli muuttunut hyväksi ystäväksi! Jos voisin toivoa jonkun
paheen ennen muita haudattavaksi syvimpään kuolemaan, niin toivoisinpa
juoppouspaheen sinne".
"So, so Pehkonen", virkkoi eräs toinen ajuri, johon kalikka koski,
"johan sinä rupeat kovin ankaraksi".
"Niin, mikset luovu sinäkin tuosta turmiollisesta tavasta? Oletpa liian
kunnon mies ollaksesi tuon tavan orja".
"Onhan siinä ainakin vähän perää, mitä puhut. Olen pari kolme kertaa
itsekin päättänyt heittää viinan pois, mutta se on kovin ikävää ja
vaikeaa".
"Sitä olen itsekin kokenut", selitti Pehkonen, "ikävää ja vaikeaa se
oli ensi viikkoina, vaikken koskaan ollut varsinainen juoppo ollut,
ryypiskellyt vain kohtuullisesti. Mutta minä huomasin, etten ollut
oma herrani, en voinut kieltää, kun viettelys olisi ollut voitettava.
Rupesin käsittämään, että joko toisen tai toisen, juoppouden taikka
Pehkosen, täytyi tässä kukistua ja minä päätin, että Pehkonen se ei
saa olla. Mutta kova siinä oli ottelu enkä olisi uskonut tuota tapaa
itseeni niin syöpyneeksi, ennenkuin rupesin sitä voittamaan. Mutta
eukkoni auttoi minua, laittoi aina hyvän ja ravitsevan ruoan, kotona
oli aina siistit paikat ja hauska olo, joten en siitä syystä kaivannut
kapakkaa. Ja kun tunsin tarvitsevani jotain virkistävää, keitti hän
hyvän, vahvan kahvin. Mutta sittenkin täytyi minun ankarasti taistella
ja vihdoin ajan oloon pääsinkin voitolle; nyt olen vapaa mies,
kymmeneen vuoteen en ole viinan tilkkaakaan maistanut enkä tunne sitä
tarvitsevanikaan".
"Tekisipä mieleni vielä kerran minunkin koettaa", tuumi mies
miettiväisenä.
"Tee se, et tule sitä katumaan. Ja esimerkilläsi tulet auttamaan monta
toveriasi samaan päätökseen, kun he näkevät, että sinä olet voinut
voittaa himosi. Tunnen heidän joukossaan monta, joiden tekisi mieli
luopua kapakkaelämästä pois". --
"Kenraali" näytti sittenkin toipuvan vammoistaan, mutta se oli jo
vanha ja sen voimat olivat murtuneet. Eläinlääkäri arveli, että
kyllä siitä vielä myötäessä voisi saada jonkun seitsemänkymmentä
markkaa, vaan silloin sanoi Pehkonen: ei. Ei siitä mitään siunausta
lähtisi, jos möisi vanhan uskollisen palvelijan kovaan työhön ja
kurjuuteen ja kun ei hän mielestään saanut "Kenraalia" kylliksi hyvään
hoitoon, päätti hän itse ampua luodin sen päähän. Hevonen sai kuolla
vanhassa palveluspaikassaan ja tavalla, joka oli kunniakkain vanhalle
sotahevoselle.
Jo seuraavana päivänä tämän päätöksen tehtyään, talutti Kusti minut
pajaan, jossa mulle pantiin uudet kengät ja kun sieltä palasin, ei
"Kenraalia" enää ollut tallissa.
Minä surin toveriani ja koko perhe näytti sitä kaipaavan. Sillaikaa
kun Pehkonen nyt katseli itselleen uutta hevosta, oli mulla tietysti
tavallista enemmän työtä, mutta kun sain hyvän hoidon oli asemani
kumminkin siedettävissä.
Mutta valitettava oli erään entisen ystäväni kohtalo, parhaimman
ystäväni, jonka sattumalta sain nähdä hyvin kurjassa tilassa.
Sattui näet kerran, että isäntäni, joka hieroskeli muutaman miehen
kanssa uuden hevosen kauppaa, pysäytti minut eräälle pihalle
Sörnäisissä.
Siellä näin joukon kurjia, kituvia maalaishevosia ja niistä varsinkin
yksi veti huomioni puoleensa. Seisoin siinä ja pureskelin heiniä, tuo
toinen hevonen seisoi myöskin paikallaan; ja kun tuulen puuska vei
heinätukun minun edestäni sen luo, tavotteli se sitä ahnaasti ja söi
nälkäisenä suuhunsa, katsellen minun puoleeni saadakseen lisää. Sen
silmästä kuvastui epätoivo, joka sitä enemmän kiinnitti huomiotani, kun
luulin tuntevani tuon hevosen. Samassa kuulinkin sen huudahtavan: "Etkö
olekin sinä Pulska Musta?"
Se oli Näykki, -- mutta kuinka muuttuneena! Ennen kimalteleva ja
ylpeästi kaareutuva kaula oli nyt laihan pitkulainen ja eteenpäin
vaipunut, sen hienot jalat turvonneet ja pahkoissa, lapaluut korkealla,
kylkiluut näkyvissä, sivut puhki, ennen niin vilkkaat silmät raukeina,
kärsimystä kertovina; hengitys läähätti ja tuontuostaankin se
sairaantapaisesti rykäsi.
Kävin lähemmäksi kuullakseni mitä sillä olisi kerrottavana ja
surullisen tarinan se todellakin kertoi.
Mainitsen ainoastaan lyhyesti, että Näykkiä, sittenkuin se, kuten ennen
kerrottu, oli pilattu ja rasitettu varomattomalla ajolla, oli pidetty
pitemmän aikaa työttömänä; arveltiin sen sillävälin kostuneen ja taas
olevan työkuntoisen ja niin se myötiin jollekin herralle, joka sitä
taas rasitti ja möi sen kivuloisena, sitten se kulki useampain käsien
kautta ja nyt se oli joutunut sellaiselle huijarille, jotka ostavat
muutamilla kymmenillä markoilla hevoskaakkeja vedättääkseen niillä
vielä rahteja niin kauan kuin ne pystössä pysyvät.
Semmoiseen tilaan oli nyt Näykki joutunut.
Se sanoi nyt vain toivovansa kuolemaa. Oli se kumminkin ilonen, että
oli kerran vielä minut tavannut ja virkkoi: "Sinä olet ainoa ystävä,
mikä mulla on koskaan ollut. Oi, jospa kurjuuteni päättyisi pian.
Olen nähnyt kuolleita hevosia, ja ne luullakseni eivät enää tunne
mitään kärsimystä. Toivoisin vain saavani kaatua työssäni, ettei minua
teurastajalle vietäisi".
Jonkun aikaa sen perästä kuljin saman talon portin ohi. Sieltä tuotiin
juuri silloin kärryillä hevosen raatoa, ja minä tunsin, että se oli
Näykki. Sen toive oli siis toteutunut, se oli kaatunut työssään.
Voi jospa ihmiset olisivat niin armeliaita, että raskisivat ampua
vanhalle hevoselle luodin otsaan, ennenkuin se noin pilalle väsähtää.