Hyvän ajurin luona.
Kuten mainittu, oli uusi isäntäni nimeltään Pehkonen. Hänen vaimonsa
Hanna oli niin hyvä puoliso kuin suinkin saattoi ajatella. Hänellä oli
pieni, pyöreähkö vartalo, tumma, kiiltävä tukka, ruskeat silmät ja
kaunis, hymyilevä suu. Poika Kusti oli reipas, terve ja siivonnäköinen
poika ja tyttö, Miia, sievä kahdeksanvuotias, oli äitinsä kuva.
Erittäin sopusointuinen suhde vallitsi heidän välillään, enpä luule
ennen enkä jälkeen nähneeni sen onnellisempaa perhettä. Pehkonen
itse oli pika-ajuri. Hänellä oli paitse minua toinen hevonen, suuri,
valkoinen, romuluinen hevonen, nyt jo jotenkin vanha, vaan siltä
vielä varsin komean näköinen. Se kantoi päätään pystössä ja esiintyi
arvokkaasti, -- saattoi nähdä, että se oli jaloa rotua. Se kertoi
olleensa aikoinaan sotahevonen, oli ollut mukana Turkin sodassa erään
suomalaisen ajutantin hevosena ja tämä oli sitten moniaita vuosia sodan
päätyttyä ystävyyden kaupalla luovuttanut hevosen Pehkoselle, joka
aliupseerina oli ollut mukana sodassa, vaan sittemmin antautunut ajurin
ammattiin. Hevosta kutsuttiin vanhoilta sotamuistoilta "Kenraaliksi".
Seuraavana aamuna minut vielä tarkoin suittiin ja pestiin ja talon
naiset kävivät vielä päivänvalossa minua ihailemassa, sekä syöttivät
mulle leipää ja sokuria. Minulle tuo kunnianosoitus teki niin hyvää,
että luulin melkein olevani vielä entinen, uhkea "Pulska Musta", jota
kaikki ihailivat ja hyväilivät ja ystävällisesti puhuttelivat. Minä
vuorostani koetin myöskin olla siivo ja ystävällinen. Emäntä sanoi,
että minä olisin ollut aivan liian komea tavalliseksi ajurihevoseksi,
elleivät polveni olisi olleet vahingoittuneet.
"Onpa vaikea käsittää, miten se noin polvensa on loukannut ja missä
vika on ollut, sillä hevosessa ei voi vikaa olla, varmempaa ja
kevyempää kulkua en ole monasti nähnyt", virkkoi ajuri itse. "Minkähän
me sille nimeksi annamme? Myöjä lausui muistaakseni, että sitä ennen
oli kutsuttu 'Pulskaksi Mustaksi'."
"Pitäköön nimensä edelleenkin, sopiihan se", lausui emäntä. Ja
niin sain pitää vanhan nimeni, ja se tuntui sitä hauskemmalta ja
kodikkaammalta.
"Kenraali" oli ajossa koko aamupäivän. Kusti antoi mulle, koulusta
palattuaan, päivällisen aikaan ruokaa ja vettä. Iltapäivällä valjasti
ajuri minut nelipyöräin eteen; hän tarkasteli hyvin huolellisesti,
että silat ja mäkivyöt hyvin sopivat. Ja kun kaikki oli reilassa,
ajettiin lähimmälle ajurinasemalle. Toiset ajurit tulivat nyt minua
tarkastelemaan ja he laskettelivat arvostelujaan, jotka eivät suinkaan
olleet lempeitä.
"Sopii hyvin hautajaissaatossa käytettäväksi", sanoi yksi.
"Liian hieno", tuumi toinen, puistellen päätään. "Saadaanpa nähdä, niin
Pehkonen ennen pitkää keksii siinä jonkun pahan vian".
"Luulenpa siihen aikaa kuluvan, kuluvan siksi kunnes hevonen keksii
vian ajajassa", arveli isäntäni ilosesti ja varmasti.
Ensi viikkoni ollessani ajurihevosena oli sangen rasittava, vaan pian
huomasin, että saatoin täydellisesti luottaa ajajaani, ja se helpotti
työtäni. Pehkonen ajoi taiten ja ymmärryksellä, ja _osotti yhtä suurta
huolenpitoa minua kuin itseäänkin kohtaan_. Hän älysi kohta, että
minä kernaasti tein tehtäväni eikä hän kertaakaan minua ruoskalla
kiirehtinyt, lepposasti vain löi suitsiperillä selkääni, kun tahtoi
vauhtia lisätä, mutta tuon hänen tahtonsa tunsin tavallisesti jo hänen
tavastaan pidellä suitsia ja kulin sen mukaan.
Ennen pitkää ymmärsimme isäntäni ja minä toisemme niin hyvin, kuin
hevonen ja ajaja voivat ymmärtää toisiaan. Tallissa järjesti hän
kaikki mahdolliset seikat minun mukavuudekseni. Pilttuut olivat
vanhanaikaiset, sillat isosti taappäin kaltevat, joka on sopimatonta,
koska hevonen siten turhanpäiten tulee rasittumaan pilttuussa
seisoessaankin, mutta ne olivat tilavat ja öisin pantiin puomi
pilttuun eteen, päitset päästettiin irti, joten sai kääntyä miten päin
tahtoi. Pehkonen piti meitä aina puhtaina ja antoi meille riittävästi
ja hyvää ravintoa, vaihdellen sitä niin paljo kuin voi. Hän piti
huolta, että meillä _aina oli edessämme raikasta vettä, joten saimme
juoda, milloin janotti_, On ihmisiä, jotka väittävät, että hevonen ei
tarvitse juoda milloin se tahtoo, mutta minä tiedän, että jos me saamme
juotavaa milloin haluamme, juomme ainoastaan vähän kerrassaan, ja
siitä meillä on enemmän hyötyä, kuin että meille annetaan korvollinen
kerrassaan, kun olemme niin kauan saaneet olla ilman vettä, että
janomme on käynyt vallan sietämättömäksi. Toiset ajajat syöttävät
meille kauroja ja silppuja kuiviltaan ja jos silloin me lisäksi olemme
hyvin hikiset, kun vihdoinkin saamme vettä, juomme liian paljo, ja
se on hyvin vahingollista, varsinkin jos vesi on hyvin kylmää. Mutta
parasta Pehkosen luona oli kumminkin se, että _saimme pitää sunnuntain
lepopäivänä_, jolloin ainoastaan poikkeustapauksissa oltiin työssä.
Parempaa ihmistä tuskin lienen tuntenut, kuin uusi isäntämme oli.
Aina oli hän iloinen ja ystävällinen, aina valmis puolustamaan sitä,
mikä oli hyvää ja oikeaa, ja niin hyvänluontoinen hän oli, että oli
vaikea joutua hänen kanssaan riitaan. Hän päinvastoin sai usein rauhan
rakennetuksi kun, kuten väliin sattui, ajurien kesken odotuspaikoilla
syntyi riita.
Kuten mainitsin, ei sunnuntaityö tullut kysymykseen muuta kuin
poikkeustiloissa. Kerron erään sellaisen tapauksen. Muuanna
sunnuntaiaamuna pesi Pehkonen minua parhaillaan pihalla, kun hänen
vaimonsa tuli ulos ja näytti haluavan sanoa jotakin.
"No, mitä nyt, Hanna?" kysyi mies.
"Kas, asianlaita on semmoista, että Liina, muistathan, hän, joka
palvelee katurakennuksessa ja aina on niin ystävällinen lapsiamme
kohtaan, äsken kävi luonani ja kertoi, että hänen äitinsä, joka asuu
Helsingin pitäjässä, matkaa lähes kaksi peninkulmaa, on hyvin sairaana
ja tytön tekisi mieli tänään käydä häntä tervehtimässä. Siksi hän
kysyi, mahtaisitko sinä lähteä kyytiin sinne, lupasi hän maksaakin..."
"Maksun vuoksi en lähde, mutta mietitään asiaa. Nyt on sunnuntai ja
hevoset ovat väsyneitä, samoin olen itsekin, se se mietityttää".
"Ikävätähän se minustakin olisi, jos sinä näin sunnuntaiksi lähtisit
kotoa pois, mutta pitäisihän toisakseen auttaa pulassa sellaista,
joka aina on avulias meitä kohtaan. Ajatellappa, että joku meidän
vanhuksista olisi sairaana, -- ei se ainakaan olisi sapatinrikos, jos
lähtisitkin kyytiin".
"Puhutpa kuin pappi, Hannaseni; voithan siis käydä sanomassa Liinalle,
että kello 10:ltä voin lähteä. Mutta etköhän samalla kävisi pyytämässä
tuolta naapuritalosta lainaan heidän keveitä kärryjään, se _olisi
hevoselle niin paljo heveämpää_, kuin vetää näitä raskaita nelipyöriä".
Hanna palasi kohta, toi kiitokset Liinalta ja kärryt hän myös oli
saanut lainata.
"Hyvä on", sanoi Pehkonen, "pistä nyt hiukan voitaleipää laukkuun
mulle, tulen kotiin niin aikusin iltapäivällä kuin ehdin".
"Kyllä minä pidän päivällisruoan lämminnä kunnes tulet, vaikka menisi
myöhäsempäänkin".
Kymmenen tienoissa lähdettiin ajamaan, minä olin kärryjä vetämässä,
jotka tuntuivat äärettömän kepeiltä nelipyöriin verraten. Oli kaunis
toukokuun päivä, kaupungin ulkopuolella tuntui ilma kepeältä, heinä
haiskahti tuoreelta, tie oli tasanen ja pehmyt, joten minä siinä
ajettaessa muistoissani nautin kuluneita, onnellisia maaseutupäiviäni.
Liinan äiti asui pienessä torpassa, joka punaseksi maalattuna ja
sievän näköisenä oli metsän rinnassa. Viereisessä haassa kulki kaksi
lehmää laitumella. Tytön veli kysyi, saisiko hän panna hevosen
navettarakennukseen, vaan isäntäni pyysi sen sijaan, että minä
saisin kulkea irrallani haassa, hän vakuutti, etten pelottaisi enkä
häiritseisi lehmiä. Siihen suostuttiin heti, minut riisuttiin irti
ja pääsin vapaana juoksemaan mättäikössä. Sekös tuntui ihanalta!
Aluksi en tiennyt mihin ryhtyisin, vihantaa nurmeako syömään vaiko
piehtaroimaan kentällä vaiko vapaana karauttelemaan haan päästä
toiseen. Koettelin kohta ne kaikki konstit ja olin mieleltäni iloinen.
Isäntääni kutsuttiin sisälle, vaan hän jäi mieluummin luokseni hakaan.
Istui siellä puun juurelle, pureskeli eväitään, lauleli ja vihelteli,
kuunteli lintujen laulua ja käveli pienen haan läpi porisevan puron
luo, jossa hän poimi kevään ensi kukkasia viedäkseen kotiinsa
Miialleen. Aika kului nopeasti, -- minä en ollut näin vapaana ollutkaan
lähemmäs vuoteen.
Hyvissä ajoin iltapäivällä tulimme kotiin ja minä kuulin isännän
kertovan vaimolleen, ettei hänen sunnuntainsa ollut ensinkään mennyt
pilaan, sillä virkistävää oli hengittää luonnon ilmaa ja kuunnella
lintujen laulua. "Ja Musta se oli iloinen kuin varsa", lisäsi hän.
Jonkun ajan perästä kuulin, että Liinan käynti oli niin virkistävästi
vaikuttanut hänen äitiinsä, että hän siitään rupesi kostumaan ja aivan
parani.