Hevosmarkkinat.
Hevosmarkkinat voivat olla varsin hauskat sille, jolla ei niissä ole
mitään menetettävää. Ainakin niissä on sangen paljo näkemistä.
Ne markkinat, joissa minä olin mukana, pidettiin syksyllä Kampin
torilla. Siellä oli paljo hevosia koolla: nuoria, terveitä hevosia,
joita oli suoraan maalta tuotu: vanhoja, ikäkulu hevosia, jotka
jo kauan olivat kierrelleet toisen hevoshuijarin käsistä toisen
käsiin; oli hevosia, jotka olivat pilaantuneet pika-ajuri- taikka
raitiotie-hevosina; oli lihavia, virkkuja hevosia, jotka pitivät
päätään pystössä ja reippaasti viskasivat siromuotoiset etujalkansa
korkealle, kun ajaja antoi niiden näyttää juoksutaitoaan; oli hevosia,
joiden katse oli raukea ja alahuuli lerpallaan, korvat taappäin
taipuneet ja kylkiluut nahkan läpi näkyvissä; hevosia ilottomia ja
toivottomia, surullisia toisten nähdä, jotka, kuten minä, vielä olivat
nuoria ja voimakkaita, mutta jotka siitä satunnaisten vahinkojen
vuoksi olivat toisen luokan hevosten joukkoon joutuneet ja jotka eivät
tienneet, eikö nekin ennen pitkää olisi samassa surkeassa asemassa kuin
nuo mainitut.
Siellä tarjoiltiin ja tingittiin ehtimiseen. Jos hevosen sallittaisiin
lausua mielipiteensä, niin tahtosinpa väittää että _hevosmarkkinoilla
lausutaan useampia valheita, ja tehdään enemmän petoksia, kuin mitä
rehellinen ihminen kernaasti voisi uskoa_. Seisoin samassa joukossa
muutamain muiden hevosten kanssa, jotka olivat voimakkaan ja vankan
näköiset ja moni mies kävi meitä katsomassa; mutta minusta he aina
kääntyivät pois, heti kun olivat huomanneet vian polvissani, vaikka
myöjäni vannoi ja vakuutti, että olin ainoastaan tallissa luiskahtanut
ja langennut.
Aina kun joku minua lähemmin tutki, katsoi hän ensiksi suuhuni, sitten
silmiäni, sitten tunnusteli hän jalkojani ja kupeitani ja koetti
sen jälkeen käyntiäni. Oli merkillistä huomata, miten eri tavalla
he sen tekivät. Muutamat raastoivat ja nykkivät kovakouraisesti ja
huolettomasti, kuin jos olisin ollut mikäkin puukappale, toiset
hivelivät kädellään pehmeästi ruumistani taputellen silloin tällöin,
ikäänkuin jos olisivat tahtoneet sanoa: "sinun suostumuksellasi".
Saatoin siten varsin hyvin arvostella ostajia siitä tavasta, miten he
minua kohtaan käyttäytyivät.
Heidän joukossaan oli erittäinkin yksi, jonka olisin suonut ostaneen
minut, sillä jo kohta alkujaan aavistelin, että hän tulisi minua hyvin
pitelemään. Hän oli pienenläntä, solakka, sukkelaliikkeinen mies;
hänen käytöksestään huomasin kohta, että hän oli tottunut hevosia
pitelemään. Hänen äänensä oli lempeä ja hänen harmajissa silmissään
oli ystävällinen ja lauhkea katse. Kuulostanee omituiselta, kun sen
sanon, vaan totta se on, että hänen hajunsakin jo minua miellytti;
_ei oluen eikä tupakan kitkerää katkua hänestä lehahtanut_, vaan
puhdas heinän tuoksu, aivan kuin hän juuri olisi laskeutunut tallin
yliseltä. Hän tarjosi minusta kolmesataa markkaa, vaan kun ei se
riittänyt, meni hän tiehensä. Katselin kauan hänen jälkiään. Vaan kun
hän oli mennyt, tuli luokseni kovaääninen mies, ankaran ja ilkeän
näköinen. Rupesin jo pelkäämään, että hän ostaisi minut, vaan hän
kulki edelleen. Pari muuta miestä tuli vielä minua katsomaan, vaan
kauppaa ei syntynyt. Silloin palasi tuo ankaran ja ilkeän näköinen
mies takasin ja tarjosi kolmesataa. Alkoi kiivas kaupustelu; myöjäni
oli ruvennut pelkäämään, ettei hän saisikaan minusta sitä summaa, jota
oli aikonut ja oli epäröivän näköinen. Samassa saapui siihen kumminkin
taas tuo harmaasilmäinen mies. En voinut olla ojentamatta päätäni hänen
puoleensa. Hän siveli ystävällisesti turpaani.
"No, pokuni", virkkoi hän, "etkö luule, että me toisillemme
sovittaisiin?"
En voinut muuta kuin hirnahtaa vastaukseksi.
"Annan siitä 325 markkaa", jatkoi mies kääntyen myöjän puoleen.
"Sanokaa 350, -- hevonen on teidän".
"Kolmesataa kolmekymmentä viisi, en penniäkään enempää. Otatteko vai
ettekö?"
"No olkoon menneeksi", virkkoi myöjä. "Ja sen saatte kokea, että huonoa
kauppaa ette ole tehneet".
Oli jo iltahämärä käsissä, kun uusi omistajani talutti minua monia
katuja pitkin, torien ja vilkkaiden liikepaikkain ohi. Muutaman
ajuriaseman ohi kuljettaessa huudahti eräs ajuri taluttajalleni:
"Kas Pehkosta; oletko saanut hyvän hevosen?"
"Luulenpa saaneeni".
"Onneksesi olkoon".
"Kiitos vain". Vielä kappaleen talutti isäntäni minua, kunnes erään
syrjäkadun varrella vei minut portista sisään pihalle. Portailla seisoi
nuori vaimo ja pari lasta, poika ja tyttö, ja nämä tervehtivät iloisina
tulijaa.
"Kusti, mene avaamaan tallin ovea, minä tuon sinne kohta lyhdyn".
Talliin päästyä ja sinne valoa tuotua seisoivat kaikki ympärilläni
tarkastellen minua.
"Onko se siivo hevonen, isä?" kysyi pikku Miia.
"On tyttöni, siivo se on, ei pure eikä potki. Tule taputtamaan sitä".
Kohta taputtikin pieni käsi minun kaulaani. Se tuntui niin pehmeältä ja
hyvältä.
"Ja nyt laitan sille apetta, eikö niin, sillaikaa kun sinä suit sen",
virkkoi poika isälleen.
"Se on oikea tuuma. Pane hyvästi jauhoja joukkoon".
Talli, johon minut vietiin, oli mukava ja puhdas ja hyvän iltaruoan
sain siellä eteeni. Sen syötyäni paneusin tyytyväisenä levolle
tuoreille heinille ja toivoin kaikkea hyvää tulevaisuudelta.