Varas ja silmäinpalvelija.
Uudella isännälläni ei ollut ennen ollut omaa hevosta, vaan saatuaan
suuremman praktiikin, osti hän minut, vuokrasi tallin, joka oli eri
talossa kuin hänen oma asuntonsa, ja hankki hevosenhoitajan. Vähän hän
itse hevosenhoitoa ymmärsi, mutta hän oli hyväluontoinen ja tahtoi
että minua hyvin kohdeltaisiin. Minun olisi siis ollut hyvä olla
uudessa paikassani, ellei olisi sattunut seikkoja, joista tohtori ei
tiennyt mitään. Hän antoi, kuten itse kuulin, rengille käskyn ostaa
riittävästi ja hyvää ruokaa, sekä heiniä että kauroja. Muutamain
päiväin aikana olikin kaikki kuten olla piti. Huomasin kohta, että
renki ymmärsi tehtävänsä. Hän piti tallin puhtaana ja ilmavana,
harjasi minut huolellisesti ja oli aina ystävällinen. Ennen oli hän
ollut jonkun hotellin palvelija, mutta sittemmin naimisiin mentyään
asettunut omilleen ja ruvennut kuorma-ajuriksi. Jonkun ajan perästä
huomasin, että minun kaura-annokseni huomattavasti pienenivät, ja
muutamain viikkojen kuluttua rupesi tämä jo voimissa tuntumaan. Heinät
olivat kyllä hyviä, vaan ne eivät yksin riittäneet minua voimissa
pitämään. Mutta enhän voinut kellekään kertoa enkä valittaa ja niin
kului pari kuukautta. Ihmettelin eikö isäntäni huomaisi, että jokin
oli nurin, mutta ei hän nähnyt mitään. Eräänä iltapäivänä syystalvella
lähti isäntäni kumminkin ensi kelillä ajelemaan maalle erään ystävänsä
luo, joka oli tilanomistaja lähellä Helsinkiä. Tämä tunsi hevoshoidon
perinpohjin ja tervehdittyään isäntääni, loi hän katseen minuun ja
virkkoi: "Näyttääpä siltä, kuin ei hevosesi olisi oikein terve. Onko se
ollut sairaana?"
"Ei minun tietääkseni", vastasi tohtori, "mutta sen olen kyllä
huomannut, ettei se enää ole niin virkku, kun ensin ostaessani sen;
mutta renkini sanoo, ettei sitä ole oudoksuttava, koska hevoset ainakin
käyvät heikoiksi ja hitaiksi syyspuoleen".
"Syyspuoleen -- mitä hulluja! Ja jos niin olisikin, niin ei sinun
hevosesi, jolla on siksi vähän ajoa ja epäilemättä hyvä ruoka,
tarvitseisi noin ruveta näivettymään".
Ja hän rupesi koettelemaan minua joka paikasta sekä virkkoi sitten:
"_Sitä en tiedä kuka sinun kaurasi syö, vaan ei sitä hevosesi syö_.
Ajoitko kovin tänne tullessasi?"
"En, päinvastoin ajoin hyvin verkalleen".
"Koetteleppas tästä", virkkoi maanviljelijä, johtaessaan isäntäni käden
tunnustelemaan kaulaani ja lapojani.
"Tämähän on märkä ja hikinen niinkuin hevoset, joita pelkällä heinällä
ruokitaan. Neuvoisin sinua pitämään talliasi vähän lähemmin silmällä.
En epäileisi mielelläni ja omasta puolestani olen ilonen, ett'en
tarvitse sitä tehdä, sillä mulla on luotettavaa väkeä. Mutta ota selko,
miten asianlaita on, sillä löytyy kelvottomia ihmisiä, jotka ovat
sydämmettömiä kyllä riistääkseen mykältä elukkaraukalta sen ravinnon".
Sitten sanoi hän rengilleen: "Anna tälle hevoselle runsas kaura-annos,
valitse parhaita kauroja".
"Mykkiä eläinraukkoja", -- niin, semmoisia me olemme; jos olisinkin
voinut puhua, niin olisinpa ilmottanut isännälleni, mihin hänen
kauransa joutuivat. Renki tuli talliini joka aamu kello kuusi
poikineen, jolla oli kannellinen vasu käsivarrellaan. He menivät
kohastaan kauralaatikolle ja minä näin isän ammentavan poikansa vasuun
koko sievän joukon kauroja, jonka jälkeen poika läksi. Viisi taikka
kuusi päivää sen jälkeen kuin olimme olleet maalla, lennähti, juuri
samassa kuin poika oli lähtemäisillään ulos, tallinovi auki ja sisään
astui poliisi, joka tarttui poikaa käsivarteen. Hän lukitsi oven ja
virkkoi pojalle: "Näytä minulle, mistä isäsi ottaa ne kaurat, joita
sinä joka aamu kannat kotiisi".
Poika hätäysi ja rupesi itkemään, vaan kun hän ei voinut päästä pakoon,
osotti hän kysyjälle kauralaatikkoa. Renki itse oli juuri puhdistamassa
jalkojani eikä ensin huomannutkaan mitä siellä tapahtui, vaan kohta kun
hän näki poliisin ja älysi, mistä oli kysymys, rupesi hän haukkumaan
poliisia. Mutta eihän siitä ollut apua, isä sai poikineen seurata
kuulusteltaviksi ja sittemmin kuulin, että rengille oli tuomittu hyvin
ansaittu rangaistus.
Samana päivänä tuli uusi renki talliin. Hän oli pitkä, komea mies ja
kohteli minua hyvin ystävällisesti. Ja erittäinkin, kun isäntä oli
saapuvilla, taputteli ja puhutteli hän minua. Harjani ja häntäni suki
hän vedellä ja kavioita voiteli öljyllä, että olisin oikein hienon
näkönen, mutta hän ei katsellut kavioiden alle eikä harjannut minua
huolellisesti. Kuolaimet saivat ruostua, silat olivat aina kosteat ja
hihnat kangistuivat.
Hän nähtävästi itsekin piti itseään hyvin kauniina miehenä, sillä
hän käytti paljo aikaa puhdistaakseen hiuksensa ja partansa sekä
solmitakseen kaulahuivinsa siroon solmuun pienen taskukuvastimen
edessä tallissa. Kun häntä hänen isäntänsä puhutteli, ei hän koskaan
vastannut muuta, kuin että "kyllä, herra tohtori, kyllä, herra tohtori"
kosketellen lakkia joka toisen sanan kohdalla. Kaikkien mielestä hän
oli erittäin siivo mies ja ihmiset onnittelivat tohtoria, että hän oli
sellaisen palvelukseensa saanut. Mutta minä voin vakuuttaa, että se oli
itserakkain ja laiskin vetelys, jota koskaan olen tavannut. Olihan se
hyvä sekin, ettei hän rääkännyt eikä kauroja varastanut. Mutta ei se
hevoselle riitä. Hyvähän mulla olisi ollut seistä pilttuussani, ellei
hän olisi ollut niin laiska, ettei hän viitsinyt puhdistaa tilaani.
Harvoin hän korjasi vanhat roskat altani pois ja seuraus olikin, että
siellä aina haisi pahalta. Ja tuosta kitkerästä katkusta kärsivät
silmäni ja kävivät punasiksi, jotapaitse ruokahaluni huononemistaan
huononi.
Eräänä päivänä tuli isäntäni ja virkkoi rengille: "Kuule, miksi täällä
on ruvennut tuntumaan niin ilkeä haju? Eikö olisi syytä lakasta pilttuu
tarkemmin ja huuhtoa vedellä?"
"Niinkuin herra tohtori käskee", vastasi tämä taas heilauttaen
lakkiaan, "mutta en luule olevan hyödyllistä panna vettä pilttuuseen.
Hevoset vilustuvat helposti ja olisihan vahinko, jos tohtorin hevonen
sairastuisi. Vaan minä teen, kuten herra tohtori käskee."
"Enhän tietysti tahdo, että hevonen vilustuisi, mutta tämä haju
tallissa on minusta outo. Ovatkohan viemäritorvet reilassa?"
"Kun tohtori siitä nyt huomauttaa, niin rupean minäkin sitä epäilemään.
Niistä nousee toisinaan ilkeä haju".
"Käytä täällä mies niitä tarkastamassa".
Viemärinpanija tuli, repi auki laattiat ja pihamaat, mutta torvissa
ei ollut mitään vikaa; hiukan kalkkia pantiin sekaan, kallis lasku
laitettiin tohtorille -- ja haju oli ennallaan. Vaan ei siinä kyllin:
kun minun _myötään täytyi seistä kosteilla pahnoilla_, rupesi
terveyteni ja voimani siitä kärsimään. Kerran sanoi isäntäni: "En voi
käsittää, mikä Mustalle on tullut, se kompastelee myötään ja väliin
pelkään sen kerrassaan kaatuvan".
"Niin, herra tohtori", vastasi renki, "samaa olen itse huomannut, kun
taluttelen hevosta jalottelemassa".
Tosiasia oli, ettei hän koskaan minua käynyt jalottelemassa, vaikka
tohtori toisinaan sattui useita päiviä olemaan matkoilla, vaan täytyi
minun koko ajan seistä liikahtamatta paikoillani samassa likasessa
pilttuussa. Seuraus oli, että tunsin itseni raskaaksi ja haluttomaksi,
jotavastoin toisin ajoin olin levoton ja kärtyisä. Ei koskaan antanut
renki mulle vaihteeksi silppuja eikä jauhojuomaa, hän oli näet yhtä
taitamaton kuin itserakas. Ja mulle syötettiin rohtoja ja lääkkeitä
sen sijaan että olisi pitänyt antaa liikettä ja ravinnon vaihdetta ja
seuraus oli, että minä yhä huononin.
Eräänä päivänä, kun isäntäni lähti ajelemaan, olivat jalkani niin
hellät, että kompastelin tavallista useammin ja koska ajettiin
isännälleni tutun kengittäjän ohi, pyysi hän tätä katsomaan jalkojani.
Tämä nosteli niitä, toista toisensa perästä, ja virkkoi:
"Hevonen potee kaviosyöpää, vieläpä sangen pahan laatuista. Sen jalat
ovat epäilemättä hyvin hellät ja ihme on, ettei se ole aivan kaatunut.
Merkillistä on, jos ei renki ole sitä huomannut. Tällaisia hevosia
näkee usein ja syynä on aina se, ettei vanhoja pahnoja ole korjattu
pilttuusta pois, vaan jätetty sinne happanemaan".
Seuraavana päivänä jouduin eläinlääkärin hoitoon ja hän puhdisti
kavioni perin pohjin ja hautoi niitä jollakin väkevällä liuoksella. Nyt
otettiin aina pahnat tarkoin pilttuustani ja puhdasta pantiin sijalle.
Sillä hoidolla pian paranin. Mutta tohtori oli saanut kyllänsä kahdesta
tallirengistään ja päätti vastaseksi tulla toimeen ilman omaa hevosta
käyttäen vuokrahevosta. Ja siitä syystä hän möi minut.