Alaspäin.
Kohta kun jalkani haavat olivat ummessa, laskettiin minut pienelle
niitylle, jossa irtaallaan sain kulkea viisi, kuusi viikkoa. Muita
eläimiä siellä ei ollut ja vaikka nautinkin vapaudestani ja runsaasta
ruohosta, olin kumminkin siksi kauan ollut seuraan tottunut, että
nyt tuntui oloni hyvin yksinäiseltä. Meistä oli Näykin kanssa tullut
erittäin hyvät ystävät ja häntä siis varsinkin kaipasin. Usein
hirnahdin, kun kuulin hevosten kulkevan läheisellä tiellä, mutta
harvoin sain vastausta. Vaan eräänä aamuna avattiin veräjä ja vanhaa
ystävääni Näykkiä näin siitä hakaan talutettavan. Renki päästi päitset
päästä ja laski Näykin irroilleen. Iloisena juoksin sen luo, ja
mielihyvä oli yhtä suuri molemmin puolin. Vaan pian huomasin, että
Näykkiä ei oltu huvikseen laskettu laitumelle. Sitäkin oli tapaturma
kohdannut. Tämä oli oikeastaan pitkä juttu, vaan pääasia oli, että se
hurjalla ratsastuksella oli pilattu ja nyt laskettu laitumelle, jotta
saataisiin nähdä, vieläkö siitä tulisi kalua. Nuori herra oli vähän sen
jälkeen, kuin minut saatettiin pois tallista, ollut huviratsastuksella.
Hän oli valinnut Näykin ratsukseen. Ja siellä oli kerran ajettu
kilpaa, Näykki oli kunnianhimoinen, se oli tahtonut panna parastaan,
ja eellimmäisten joukossa se oli ollutkin. Vaan rinta ei ollutkaan
kestänyt; ratsastaja oli sitäpaitse ollut liian raskas, joten siltä
selkäkin oli venähtänyt.
"Näin olemme nyt täällä molemmat", lausui Näykki surunvoittoisesti,
"taittuneina parhaissa voimissamme, sinä juopottelijan, minä nuoren
hurjastelijan varomattomuuden kautta. On tämä kohtalomme todellakin
surullista".
Ja me tunsimme molemmat, ettemme enää olleet entisellämme. Mutta
hauska meillä siltä oli toistemme seurassa. Emme tosin enää laukkoneet
ympäriinsä, kuten ennen varsoina, vaan me söimme yksissä ja lepäsimme
rinnakkain ja koivujen siimeksessä seisoimme usein pitkät ajat päät
vastakkain. Ja niin kului kesää alkupuoli.
Eräänä päivänä näimme kapteenin tulevan Anteron seurassa hakaan.
Kun heidät näimme, seisoimme paikallamme, ja annoimme heidän astua
luoksemme. Tarkoin he meitä tutkivat. Kapteeni oli hyvin alakuloisen
näköinen.
"Tässä on nyt parituhatta markkaa turhaan viskattuna", sanoi hän;
"mutta enin surettaa minua kumminkin näiden hevosten kohtalo, joille
vanha ystäväni oli hankkivinaan niin hyvän kodin: täällä ovat ne nyt
molemmat turmellut. Tamma saakoon vuosikauden lepäillä, jotta saadaan
nähdä, kostuuko se, mutta Musta on myötävä. Vahinko se on, mutta mitäpä
meidän talossa näin rumaksi runnellulla hevosella tehtäisiin".
"Totta se on, herra kapteeni", toisti Antero, "mutta sellaisessa
paikassa, missä ei niin tarkoin karvoihin katsota, voi Musta vielä
hevosen viran hoitaa, jos sitä taiten kohdellaan".
Ja niin he jättivät meidät.
Noin viikkoa myöhemmin tuli muudan rengeistä päitset käsivarrella
hakaan, pujotti ne minun päähäni ja lähti taluttamaan minua pois.
Ei siinä jäänyt jäähyväisiin aikaa. Me hirnahdimme molemmat, Näykki
ja minä, kun minua veräjälle vietiin, Näykki juoksi aidan kuvetta
hirnahdelien jälkeeni, niin kauan kuin kavioni kopse kuului.
Rautatiellä vei Antero minut sitten Helsinkiin, jossa eräs lääkäri oli
ostanut minut ajohevosekseen.