Renki Martti.
Nyt minun täytyy kertoa vähän Marttirengistä, hänestä, jonka Anteron
poissaollessa tuli hoitaa hevosia. Eikä kukaan sitä tehnytkään
paremmin kuin hän ja niin kauan kuin hän oli reiluna miesnä, ei
uskollisempaa eikä luotettavampaa palvelijaa voinut tavatakaan. Hän oli
lempeäluonteinen ja taitava hevosia käyttelemään; jos joku hevosista
oli sairaana, osasi hän hoitaa sitä yhtä hyvin kuin jokin hevostohtori,
hän oli näet aikoinaan ollut eläinlääkärillä palveluksessa. Ja
taitava ajaja hän myöskin oli ja huolellinen eikä häneltä puuttunut
tietojakaan, jotapaitse hän osasi hyvin käyttäytyä ja oli varsin
siistin näköinenkin. Luulenpa, että kaikki pitivät hänestä -- hevoset
pitivät ainakin. Voisi ihmetellä, että näillä avuilla varustettu mies
oli verrattain ala-arvosessa asemassa, mutta asianlaita oli se, että
hänellä oli _yksi_ suuri vika: hän joi. Ei niin kuin toiset juopot,
jotka myötään juovat, hän osasi pysyä raittiina viikkoja ja kuukausia,
mutta sitten hänet äkkiä himo tapasi, hän joutui hummaamaan ja kävi
silloin häpeäksi itselleen, rasitukseksi vaimolleen ja vaivaksi
jokaiselle, jolla oli hänen kanssaan tekemistä. Selvänä ollessa oli
hänestä kumminkin niin paljo hyötyä, että Antero pari kertaa oli
antanut hairahdusten mennä kaikessa hiljaisuudessa, ettei kapteeni
saisi siitä vihiä.
Mutta eräänä yönä, kun Martin joistakin pidoista oli ajettava
isäntäväkensä kotiin, oli hän juonut itsensä niin humalaan, että
hänestä ei ollut enää suitsien pitelijäksi. Piti jättää mies pois
kokonaan ja isännän itsensä täytyi nousta ajamaan. Ja silloin sai
Martti eron palveluksestaan. Hänen täytyi muuttaa pois talosta
perheineen, joka sai hakea kattoa päänsä päälle mistä löysi. Tämä oli
jo tapahtunut pari vuotta sitten. Mutta vähää ennen kuin me Näykin
kanssa tultiin taloon, oli Martti taas otettu armoihin. Antero,
hyväsydämminen mies, oli puhunut kapteenille Martin puolesta, ja
juhlallisesti oli Martti luvannut, ettei hän nauttisi pisaraakaan
väkeviä, niin kauan kuin hän siinä talossa asui. Näihin asti hän olikin
pitänyt tuon lupauksensa jopa niin järkähtämättä, että Antero uskoi
Martin hoitoon koko tallin siksi ajaksi, kun hän itse oli poissa, sillä
siihen toimeen olikin Martti muita taitavampi.
Jo teki kevättä, toukokuu oli käsissä ja perhettä voitiin ruveta
odottelemaan kotiin kaupungista. Vaunut olivat syksyseltään korjauksen
tarpeessa, joten päätettiin lähettää Martti viemään niitä läheiseen
kauppalaan korjattaviksi; sieltä oli hänen ratsastamalla tultava
takasin. Sitä varten otti hän satulan mukaan ja minut otettiin tälle
retkelle. Hiukan rahoja annettiin Martille mukaan kaikenmoisia
pikkuostoksia varten.
Kohta kauppalaan tultuamme ajoimme vaunuseppään, johon vaunut jätettiin
ja sieltä talutti Martti minut kievariin, pani minut talliin ja käski
kievarin rengin ruokkia minua. Itse hän lupasi tulla asioiltaan kello
neljä. Mutta hän ei tullut ennenkuin kello viisi ja sanoi lähtevänsä
paluumatkalle vasta kuudelta, hän oli näet tavannut pari vanhaa
tuttavaa. Kievarin renki ilmoitti hänelle silloin, että kenkä toisessa
etujalassani vähän löksötti ja kysyi, olisiko se kiinnitettävä.
"Eikö mitä", väitti Martti, "kyllä se kestää kunnes kotiin saavutaan".
Hän oli nyt hyvin isoääninen ja puhui räyhäten ja minusta hän tuntui
menettelevän kovin vasten tapojaan, kun ei tahtonut ottaa tarkempaa
selkoa kengästäni, muuten hän aina oli hyvin huolellinen tämmöisissä
asioissa. Eikä hän saapunut kello kuusi, ei kello seitsemän eikä
kahdeksan, vasta lähempänä yhdeksää hän saapui ja komensi silloin hyvin
karkealla äänellä kievarin rengin tuomaan minut esiin. Hyvin pahalla
tuulella hän näytti olevan, haukkui renkiä, en tiedä mistä syystä.
Kievarin isäntä itse seisoi pihalla, kun me lähdettiin ja huomautti,
että "aja varovasti, Martti", mutta tämä vain kirasten vastasi ja
karautti kadulle. Ja kun päästiin ulkopuolelle kauppalaa, kannusti hän
minut nelistämään ja löi usein piiskalla, vaikka minä menin, minkä
suinkin jaksoin. Taivas oli pilvessä, joten oli melkein pilkkopimeässä
kulku. Äsken oli vedetty someroa maantielle ja siinä oli siis paljo
mukulakiviä. Siinä nelistäessäni irtausi minulta kenkä jalastani yhä
enemmän ja vihdoin se putosi. Jos Martti nyt olisi ollut selvällä
päällä, olisi hän heti huomannut, että jokin seikka oli hullusti,
mutta hän oli siksi juovuksissaan, ettei huomannut mitään. Hän ajaa
karautteli vain teräviä kiviä pitkin, myötään kiroillen ja hosuen
piiskalla. Jalkaani koski tietysti hirveän kipeästi; kengätön kavio
halkesi ennen pitkää ja repeysi pahasti kivikossa.
Pitkälti en voinut niin ollen jatkaa. Ei mikään hevonen voi juosta
särkyneellä kaviolla. Tuska kävi liian suureksi, minä kompastelin ja
hytkähdin vihdoin hervotonna polvilleni. Martti lensi selästäni ja kun
vauhti oli ollut sangen kova, lienee hän pudonnut hyvin voimakkaasti.
Minä pääsin ennen pitkää taas jaloilleni ja nilkutin tiepuoleen, jossa
ei ollut kiviä. Kuu oli juurikään noussut ja sen valossa saatoin nähdä
Martin makaavan kappaleen matkan päässä maantiellä. Hän ei noussut
jaloilleen, teki ainoastaan pari yritystä kohotakseen ryntäilleen,
vaan vaipui taas valitellen maahan. Syytä olisi ollut minullakin
valitella, sillä jalkaani ja polviani pakotti äärettömästi, mutta
hevoset ovat tottuneet valittamatta kärsimään tuskiaan. En siis ääntä
päästänyt, seisoin vain ja kuuntelin, eikö kuuluisi kavioiden kopinaa
taikka jalkamiehen astuntaa maantieltä. Ei kuulunut; vähän tätä tietä
kuljettiin, öiseen aikaan hyvin harvoin. Keväinen yö oli tyyni ja
kaunis. Ruisrääkkä vain kuului räkättävän loitommalla aidan takana ja
huuhkaja suhahti joskus pääni päällitse lepikön läpi. Minä seisoin
siinä ja ajattelin kaipauksella niitä kuluneita kesäöitä, jolloin
varsana ollessani seisoin laitumella emäni vieressä ja sen hoidossa.