Tahallisia tapaturmia.
Eräänä päivänä tuli armollinen rouva tavallista myöhemmin ulos
ajelemaan ja hän näytti tavallista kiukkuisemmalta.
"Mitäs tuo tuommoinen on", tiuski hän heti Anterolle. "Pystömpään päät
hevosille. Vedä heti pääkohottimet kiinteämmälle".
Antero rupesi, vaikka vastahakoisesti, tekemään työtä käskettyä. Hän
kiinnitti ensiksi minun pääni niin korkealle, niin luonnottomaan
asemaan, että sitä jo yhdessä kohden seistäessä oli miltei mahdoton
sietää. Sitten hän meni Näykin luo, joka siinä kärsimättömästi viskeli
päätään edestakaisin niinkuin sen tapana oli. Tämä arvasi heti, mistä
oli kysymys ja juuri kun Antero hellitti suitset solesta vetääkseen
ne taas kireämmälle, nykäsi Näykki päätään niin voimakkaasti, että
Antero sai aika tellin nenäänsä ja renkipoika heilahti kumoon. Samassa
nämä molemmat ryntäsivät Näykin päähän kiini, mutta tämä rupesi
hyppimään ja potkimaan niin ettei sitä voinut pidellä. Vihdoin se
heitti takajalkojaan niin rajusti, että sai ne vaunutangon päälle ja
siitä se heilahti kumoon potkasten pahasti minua pudotessaan. Siinä
riuhtomalla se pian olisi voinut pahanpäiväisesti särkeä itsensä,
mutta sukkelana viskausi Antero makaamaan sen kaulalle, jotta se ei
voinut liikahtaakaan ja huusi siitä samalla: "Riisukaa Musta valjaista,
päästäkää vaunutanko irti ja leikatkaa hihnat poikki, ellette saa niitä
solista auki!"
Kohta olikin toinen renki minua riisumassa ja toinen toi puukon.
Minut renkipoika talutti talliin ja jätti minut sinne. Kiihoittunut
oli minunkin mieleni, teki jo mieli viskata renkipoika nurkkaan ja
laukata ulos maantielle, vaan kun en ollut sitä ennen tehnyt, jäin
nytkin paikoilleni. Hetken kuluttua tuotiin talliin Näykkikin, joka
oli repinyt nahkansa ja loukannut jalkansa. Anterokin tuli talliin,
vapautti minut pakkosuitsista ja kiroili niitä synkästi. "Siinä oli
vähällä käydä hullusti. Kai nyt isäntä suuttuu, mutta semmoista se on,
että jos ei mies voi vaimoaan opettaa, niin ei sitä voi palvelijakaan.
Minä pesen käteni".
Sitten hän hoiteli meitä hevosia, minäkin olin saanut sellaisen tellin,
että lapani oli aivan ajetuksissaan ja sitä hän hauteli. Kapteeni
oli hyvin vihassa, kun sai kuulla mitä oli tapahtunut, torui Anteroa
ja lupasi taas puhua rouvalleen, vaan puhumatta se luullakseni jäi.
Mutta Näykki pääsi olemasta vaunuhevosena, siitä tehtiin tavallinen
ajohevonen; minun vain täytyi vielä vastaseksi kärsiä samaa kidutusta,
kunnes syksy tuli ja "armollinen rouva" suvaitsi matkustaa pois
kaupunkiin.
Myöhemmin syksyllä muutti kapteeni itsekin sekä muu perhe kaupunkiin,
ainoastaan nuori herra sisarineen jäi vielä joksikin ajaksi maalle
Sariolaan. Hevoset, niiden joukossa me Näykin kanssa, jäivät myös
maalle ja nuo nuoret käyttivät nyt tilaisuutta ollakseen usein ulkona
ajelemassa ja ratsastelemassa. Nuori neiti Anna rakasti yksin ajella
minulla kepeissä turunkärryissä; hän piti minusta, kohteli minua
hyvästi ja siksi juoksinkin hänen ohjaksissa ollessa kiltisti ja
kernaasti, Nuori herra oli usein ratsastaen mukana ja hän ratsasti
kernaimmin muutamalla Poku nimisellä raudikolla, joka oli ulkomaan
rotua, suurikokoinen, vilkas ja tulinen. Mutta me toiset hevoset olimme
kyllä tallissa oppineet tuntemaan sen tuittupäiseksi ja vikuriksi.
Kerran pisti neiti Annalle päähän valjastuttaa Poku kärryjensä eteen ja
lähteä sillä ajamaan, jättäen minut veljelleen. Nuori herra oli tuosta
vaihdoksesta sangen huolissaan, hän tiesi kyllä, että piti olla miehen
koura hillitsemään raudikkoa, jos se jotakin pääsi säikähtämään. Ja hän
kysyi ihmeissään sisareltaan:
"Oletko suuttunut Mustaan, vai miksi sen minulle jätät?"
"En ole suuttunut, vaan ajahan sinä kerran sillä, niin saan minäkin
opetella tätä Pokua hallitsemaan".
"Etköhän luopuisi siitä aikeesta, Anna, Poku on kovin epäluotettava
hevonen".
"Mutta veli hyvä", sanoi nuori neito pisteliäästi, "älä nyt turhia
huolehdi, olenhan pienestä tytöstä saakka tottunut hevosta ajamaan
ja mihinkäpä se pääsee Pokukaan sileältä maantieltä. Seuraa Mustalla
mukana jos tahdot, minä lähden nyt tällä".
Hän istui jo kärryissä ja ajoi reippaasti portin kautta maantielle,
jota myöten lähti hyvää vauhtia laskettelemaan. Nuorella herralla
oli kirje vietävä postiin ja arvatenkin huolehtien sisarestaan
satuloitsi hän minut ja tapasi pian sisarensa, jonka kanssa he yhtä
matkaa onnellisesti ajoivat postiasemalle saakka. Täällä hyppäsi nuori
herra selästä, pani minut kiini veräjäpatsaaseen ja pyysi sisartaan
odottamaan siinä, kunnes hän pistäisi kirjeensä postiin.
"Viiden minuutin perästä tulen takasin".
"Elä kiirehdi, eihän mulla ole tässä hätää odotellessani".
Poku seisoikin rauhallisesti rinnallani maantiellä ja neiti laski
suitset irralleen hyräillen siinä itsekseen. Nuori herra kuului menevän
sisälle taloon, neiti katseli sinne hänen jälkeensä. Mutta maantien
toisella puolella olevalla niityllä oli hevosia laitumella ja veräjä
maantielle oli sieltä auki. Ja neiden huomaamatta tuli hevosparvi
sieltä maantielle ja yksi nuori hevonen laukkoi vallattomasti Pokun
pään ohi töykästen sitä kylkeen. Tämä säikähti, nykäsi valjaitaan ja
lähti hirnasten nelistämään edelleen. Se kävi niin nopeasti, että neiti
Anna oli vähällä lennähtää kärryistä. Minä näin hänen päättäväisesti
tarttuvan ohjaksiin, mutta samalla he jo hävisivät näkymättömiin tien
käänteestä. Hirnahdin kimakasti, olin rauhaton ja koetin repiytyä
irti päästäkseni. Mutta jo tuokion kuluttua tuli nuori herra, näki
irtonaisten hevosten laukkaavan maantiellä ja tajusi kohta mitä oli
tapahtunut. Tuossa tuokiossa hypähti hän satulaan ja käskemättä,
kiirehtimättä nelistin minä minkä kaviostani lähti Pokun jälestä, --
ratsastaja antoi minun vapaasti mennä. Tultiin kohta tien mutkaan,
josta oli virstan verran aivan oikosta maantietä, mutta nelistävää
Pokua ei näkynyt siinä. Tie haarausi siinä vielä kahtaalle, oli vaikea
tietää kummalle tielle Poku oli kääntynyt. Muuan eukko seisoi mökkinsä
ovella ja kun nuori herra siinä vähän pysähteli, osotti hän kädellään
oikealle. Laskettiin sinne ja hetken kuluttua näimmekin vilahdukselta
kärryjä, jotka yhä huimaavaa vauhtia riensivät eteenpäin. Mutta
ennen pitkää olivat ne taas kateessa, ne katosivat aivan silmäimme
edestä. Kappaleen ajettuamme näimme muutaman miehen peljästyneenä
seisovan tien varrella, ja hän osotti kädellään erästä kylätietä,
joka kappaleen etempää kääntyi maantieltä. Sinne oli Poku poikennut,
epätasaselle, raivaamattomalle kivikkotielle. Oikasimme sinne kankaan
poikki ja näimmekin pian kärryjen vaarallisesti hoippuvan kivien ja
puunjuurien yli. Neideltä oli hattu pudonnut päästä ja tukka hulmusi
valloillaan siinä vauhdissa. Hän nojautui taaksepäin, koetti nähtävästi
yhä vielä pidättää pillastunutta hevosta. Näytti jo siltä kuin pian
tapaisimme kärryt; minä ponnistin parhaani mukaan ja nuori herra istui
etukumarassa seljässäni antaen minun nelistää. Olimme jo aivan lähellä
kärryjä.
Mutta siinä juuri oli suuri, luisuva kivi, jota ei oltu tieltä raivattu
pois, vaan jonka kylän miehet kuormaa vetäessään aina kiersivät. Mutta
Poku ryntäsi suoraan eteenpäin, kärryt heilahtivat, toinen ratas pyöri
ilmassa ja rymähtäen kaatuivat kärryt viskaten neiden kauas kankaalle
Poku veti vielä pari syltä kohona kaatuneita kärryjä, joiden valjaat
osaksi olivat särkyneet, vaan suitsiperät tarttuivat murrokkoon ja sen
täytyi pysähtyä.
Me olimme samassa paikalla. Nuori herra hyppäsi sisartaan katsomaan.
Hän makasi siinä kanervikossa liikkumattomana, kasvot maata vasten.
Veli heittäysi polvilleen hänen viereensä ja mainitsi hänen nimensä. Ei
vastausta; hän kohotti varovasti tytön päätä: kasvot olivat kalpeat ja
silmät ummessa. Tuskan valtaamana avasi nuori herra sisarensa vaatteet
ja hellitti kaulaliinan, tunnusti valtimoa sekä rupesi katselemaan,
mistä apua olisi odotettavissa. Mies, jonka maantiellä äsken olimme
sivuuttaneet läheni juuri kylätietä pitkin. Häntä nuori herra kutsui
avukseen ja viipymättä hän saapuikin, säikähtyneenä ja huolestuneena
hänkin, kun näki nuoren neiden aivan hengetönnä makaavan kankaalla.
"Osaatko selästä ajaa?" kysyi häneltä nuori herra.
"En ole noin satulassa vielä koskaan istunut, vaan ehkä tuo mahtaisi
luonnistaa sekin. Parastani tahdon koettaa. Mihin sitä pitäisi ajaa?"
"Aja tohtorin luo ja kutsu hänet heti tänne. Hevonen on hyvin siivo,
ei se viskaa sinua mihinkään. Ja sitten aja meille kotiin Sariolaan ja
kerro mitä on tapahtunut sekä toimita tänne joku rengeistä vaunujen
kanssa. Mutta koeta kiirehtiä, minä odotan tässä."
"Heti herrani; tuossa taitaa todellakin olla neiden henki vaarassa."
Vielä neuvoi hän nuorelle herralle missä vettä oli saatavissa ensi
hätään ja rupesi sitten selkääni kiikkumaan. Kömpelösti hän siinä
istui etukumarassa ja jalat roikkuilivat kupeillani, mutta minä lähdin
tasasesti juoksemaan ja maantielle päästyä lisäsin vauhtia. Tekemistä
hänellä tuntui olevan satulassa pysyessään. Mutta tohtorin talon
kohdalle pian jouduttiin ja viipymättä ratsastaja siellä toimitti
asiansa. Ja yhteen pohteeseen hän sieltä ajoi kapteenin kartanoon,
jossa vaunua kohta ruvettiin valjastamaan. Ja niin oli mies innostunut,
että itse kohta lähti oikotietä juoksemaan takasin tapaturmapaikalle.
Suuri hälinä vallitsi talossa, kun tuo tieto saapui. Minut talutti
renki tuota pikaa talliin, viskasi satulan selästä, heitti loimen
ylleni ja jätti minut siihen seisomaan. Näykki vietiin valjaisiin
vaunun eteen. Minusta tuntui aika kovin pitkältä, ennenkuin tämä palasi
takasin ja silloin se kertoi mulle, mitä se oli nähnyt.
"Paljoahan en tiedä", kertoi se. "Yhtä vauhtia ajettiin koko matkan
ja saavuttiin perille melkein samassa kuin tohtori. Nuori herra
piteli neiden päätä sylissään ja tohtori kaatoi hänen suuhunsa
jotakin nestettä, ja vakuutti että hän elää. Paluumatkalla kuulin
vielä tohtorin sanovan, että neiti luultavasti ei ole aivan pahasti
loukkautunut, mutta itse tämä ei koko matkalla puhunut mitään."
Rasittunut oli Näykki tällä matkalla, vaunut olivat sangen raskaat
ja kuulin sen pari kertaa pahasti rykäsevän, mutta kunniantunto esti
sitä enemmän valittamasta. Illemmalla tuli nuori herra talliin minua
tervehtimään. Hän taputti lanteitani ja kehui minua paljo, sekä kertoi
Anterolle luulevansa, että minä olin käsittänyt neidon hengenvaaran
yhtä hyvin kuin hän itse. "En olisi sillä kertaa voinut Mustaa
pidättää, jos olisin tahtonutkin". Vielä ymmärsin miesten puheesta,
että neiti jo oli isosti parantunut ja että hengenvaarasta ei enään
ollut pelkoa. Se oli minusta niin hauska uutinen, että ilostani
hirnahdin pilttuussani.