Sariola.
Seuraavana päivänä valjasti renkipoika vanhan Virkun vanhain
nelipyöräin eteen ja lähti ajamaan pappilaan, johon hevonen oli ostettu
ja johon hän itsekin nyt siirtyi palvelukseen. Ennen lähtöään kävi
poika meitäkin hyvästelemässä ja Virkku hirnahti vielä maantieltä
hyvästiksi. Vaan Ville valjasti Näykin muutamain työkärryjen eteen,
talutti minua ohjaksista irrallaan perästä ja niin lähdettiin
kulkemaan asemalle. Meidät lähetettiin sitten junavaunussa kauas
Uudellemaalle, Sariolan tilalle. Ville matkusti mukana hevosvaunussa
hoidellen meitä. Oudolta tuntui aluksi ajella junassa ja olimmepa
siitä syystä alkutaipaleella hiukan levottomia, mutta väleen me siitä
Villen seurassa tyynnyimme ja tasaannuimme; ruokaa ja juomaa oli
kylliksi, eikä meillä ollut vaunuissamme mitään hätää. Seuraavana
päivänä saavuimme jo määräasemalle ja Ville vei meidät kapteeni Hjelmin
suureen, komeaan herraskartanoon. Kuski, Antero niminen, keski-ikäinen
mies, ankaran näköinen, otti meidät vastaan, käski kovalla äänellä
toisen rengin tulla meitä talliin laittamaan ja kutsui sitten Villen
sisälle taloon. Talli, johon meidät vietiin, oli suuri ja valoisa ja
meidän pilttuut olivat vierekkäin. Renki harjasi meidät ja ruokki ja
noin puolen tunnin perästä tuli Antero Villen seurassa taas meitä
katsomaan. He puhelivat keskenään ja Antero lausui Villelle, meitä
kotvasen kaikin puolin tarkastettuaan:
"Näenpä jo kohta, ettei näissä hevosissa mitään vikaa ole. Mutta
se on tiettyä, että kaikilla hevosilla kuten ihmisilläkin on omat
omituisuutensa ja että niitä sen mukaan on eri tavalla kohdeltava.
Kerroppas nyt mitä minun erityisesti on näiden suhteen tiedettävä".
"Nämä ovat hevosia", vastasi silloin Ville, "joita parempia tuskin
luulen löytyvän, minun on oikein vaikea niistä erota. Mutta hyvin
erilaisia ne ovat. Musta tässä on siivoin ja nöyrin, jonka koskaan
olen tuntenut. Sitä ei ole koskaan ankaroilla sanoilla puhuteltu
eikä kovasti kohdeltu -- ei ainakaan meillä, mutta nähtävästi ei
varsanakaan -- ja kernaasti se tekee, mitä ajaja tahtoo. Mutta tätä
raudikkotammaa on aikoinaan huonosti hoidettu. Kun se meille tuotiin,
oli se epäluuloinen ja vihainen, mutta vähitellen se on sentään meillä
talttunut ja kesyttynyt. Vaan arempi se on vielä luonnostaan kuin
Musta. Se ei kärsi kärpäsiä ja jos valjaissa on jokin vika niin se jo
kohta rupee levottomaksi. Jos sitä taitamattomasti kohdeltaisiin, niin
luulenpa, että siitä taas pian tulisi juonikko ja vikuri".
"Kyllä ymmärrän", vastasi Antero, "mutta vaikea on tällaisessa talossa,
jossa on paljo renkejä, saada kaikkia järjellä kohtelemaan hevosta.
Panenpa kumminkin mieleeni mitä olette sanoneet tammasta".
He olivat juuri lähtemässä tallista, kun Ville vielä pysähtyi ja
virkkoi: "Vielä minun on mainittava, ettei meillä koskaan ole
kummallekaan hevoselle käytetty pakkokuolaimia. Olenpa kuullutkin, että
aikusemmin juuri niiden kautta pilattiin tamma".
"Täällä niiden valitettavasti täytyy sellaisia käyttää, sitä pidetään
komeampana, vaikka turmioksi se minustakin hevoselle on", virkkoi
Antero.
Ville kävi vielä meidän kumpaisenkin luona hyvästelemässä meitä
viimeisen kerran. Hänen äänensä soi surulliselta; minä käänsin pääni
aivan hänen päänsä viereen, muutahan en osannut tehdä. Ja niin hän meni
enkä ole häntä sen koommin koskaan nähnyt.
Seuraavana päivänä tuli kapteeni itse talliin meitä katselemaan; hän
näytti tyytyväiseltä meidän ulkonäköön.
"Olenpa varma, että nämä ovat kelpo hevosia, sillä ystäväni, parooni
Törne, on niin vakuuttanut ja hyvin kuuluvat parihevosiksikin sopivan.
Semmoisina niitä nyt ainakin aluksi käytetään".
Antero kertoi nyt kapteenille jutun Näykin vastenmielisyydestä
pakkokuolaimia kohtaan.
"Niin, mutta rouvani tuskin suostuu niitä jättämään pois", sanoi
kapteeni. "Vaan elä kiinnitä niitä liian tiukalle, anna aluksi vapautta
ja totuta vähitellen".
Samana päivänä iltapuoleen meidät jo valjastettiin vaunujen eteen ja
ajettiin pääportaiden edustalle. Se oli muhkea, komea rakennus, vaan ei
siellä tuntunut niin kodikkaalta kuin Kallioniemessä. Tuokion kuluttua
astui pitkä, ylpeännäköinen, vanhanpuoleinen nainen ulos rakennuksesta.
Hän ei minua miellyttänyt ja kohta huomasinkin, että se oli juuri hän,
joka reistaili hevostenkin kanssa ja pakotti meitä käyttämään noita
vihattavia pakkosuitsia, joita ei varsinkaan Näykki voinut sietää.
Nytkin hän toraili Anterolle ja moitti, ettei "kankisuitsia" oltu
vedetty tarpeeksi kiinteälle ja ettemme me muka siis kantaneet päätä
tarpeeksi pystyssä. Antero selitti kohteliaasti kuinka asian laita oli,
että me olimme siihen tottumattomat ja täytyi vähitellen totuttaa,
mutta hän käski vain kiinnittää remmejä.
Vaikea se sen päivän ajo oli, vaikeampi kuin koskaan. Varsinkin
ylämäkeä kuljettaessa tuntui siltä, ettei henki juossut ollenkaan.
Näykki oli rauhaton koko ajon ajan ja vihasena se vihdoin kotiin
palattuamme tuli talliin. "Jos semmoista peliä rupeavat pitämään, jos
suitsia noin kiinteälle revitään, niin saatpa nähdä, että tästä tulee
toinen leikki, -- minä en kärsi sitä", uhitteli se.
Mutta samaa peliä jatkettiin, lujalle kiinnitettyjen kankisuitsien
kautta vedettiin meidän pää ja kaula yhä enemmän luonnottomaan
asentoon. Näykki kävi yhä rauhattomammaksi, mutta ei puhunut mitään.
Luulin siten jo senkin vähitellen talttuneen, eikä oltukaan nyt moneen
päivään suitsia enää kiinnitetty. Minä puolestani päätin tyytyä
kohtalooni, vaikka se ylen vaikeata olikin. Mutta pahin koettelemus
olikin vielä kokematta.