Jäähyväiset.
Kauanko sairastin, sitä en tiedä, mutta vähitellen rupesin kostumaan ja
sain vanhat voimani takasin.
Kolme vuotta olin nyt elänyt tässä minulle suopeassa paikassa,
mutta silloin meitä Kallioniemen hevosia odottivatkin surulliset
kohtalonvaiheet.
Kuulimme aina tavantakaa, että talon emännän terveys huononemistaan
huononi. Usein haettiin lääkäriä, isäntä oli totisen ja levottoman
näköinen. Kerran kuulimme sitten, että rouvan täytyi lähteä
kotimaastaan muutamiksi vuosiksi ulkomaille kostumaan. Kaikki koko
talossa surivat tuota tuomiota. Isäntä, joka oli päättänyt lähteä
mukaan, rupesi valmistamaan talouden supistamista ja muuttaa pois
maatilaltaan, -- muustapa ei puhuttu tallissakaan eikä pihamailla.
Ville kulki synkkänä ja allapäin toimissaan eikä renkipoikakaan enää
vihellellyt entiseen iloiseen tapaansa. Kuormia kuljetettiin, ajettiin
aseman väliä edestakaisia -- meillä hevosilla oli ajoa myötään. Ensiksi
lähtivät talon nuoret neitoset kotikartanostaan. Kävivät sanomassa
meillekin jäähyväiset. Virkkua syleilivät kuin vanhaa ystävää --
vanha se jo olikin -- ja meille syöttivät jäähyväisiksi sokuria.
Pian kuulimme, mikä kohtalo meille ajohevosille oli määrätty. Näykin
ja minun, vaunuhevoset, möi parooni eräälle tuttavalleen, kapteeni
Hjelmille, Uudellemaalle -- vakuutettiin että siellä meille tulisi
hyvä olinpaikka. Virkun luovutti parooni pitäjän papille puolittain
ilmaiseksi sillä ehdolla, että tämä ei sitä koskaan möisi, se kun
jo oli vanha ja kankea. Renkipoika siirtyi samaan taloon ja sai
sen hoitoonsa. Villelle oli tarjottu useita edullisia isäntärengin
paikkoja, vaan hän ei vielä ottanut yhtään, sanoi odottavansa ja
katsovansa.
Iltaa ennen lähtöään tuli isäntä tallissa käymään, antamaan siellä
muutamia määräyksiä ja jäähyväisiksi meitä hyväilemään. Kuulin hänen
äänestään, että hän oli hyvin surullisella tuulella, -- luulenkin
hevosten huomaavan sen paljo paremmin kuin ihmiset.
"Noo", kysyi hän Villeltä, "joko olet päättänyt ruveta johonkin niistä
palveluspaikoista, joita sinulle on tarjottu?"
"En ole", vastasi Ville verkalleen. "Minulla on ollut vähän tuumaa
lähteä tästä kaupunkiin, käydä siellä vielä vanhoilla päivillä
kengityskoulussa ja sitten ruveta maalla kengittämään; minusta on niin
surkeaa, kun hevosia taidotta kengitetään".
"Oikea tuuma", arveli paroonikin. "Sittenhän olet tilaisuudessa
muutenkin hevoshoitoa opettamaan, johon sinulla on ilmeinen taipumus.
Jos yrityksiisi apua tarvitset, niin käänny vain minun puoleeni".
Ja hän kiitti Villeä pitkällisestä ja uskollisesta palveluksesta. Ville
puolestaan kiitteli liikutettuna isäntäväkeään, toivotti onnea matkalle
ja rouvalle terveyttä takasin. Lämpösesti puristaen renkinsä kättä
lähti isäntä tallista.
Lähtöpäivä oli käsissä. Tavarat olivat jo lähetetyt edeltä asemalle,
isäntä nousi viimeksi rouvan kera vaunuihin, joita me Näykin kanssa
vedimme. Palvelijattaret peittivät sairaan rouvan patjoilla ja
seisoivat itkien vaunun ympärillä, kun nämä lähtivät liikkeelle.
Asemalla kuulin vielä isäntäväen hellästi hyvästelevän sekä Villeä että
renkipoikaa, joka oli tavaroita sinne tuonut, ja kyyneleet silmissä nuo
miehiset miehet seisoivat asemasillalla, kun juna lähti sihittämään
poispäin, tupruuttaen veturinpiipusta mustaa savua.
Paluumatkalle hankkiutuessaan lausui Ville renkipojalle: "Rouvaa me
emme enää koskaan näe, nähnemmekö isäntääkään". Allapäin ajelivat
miehet sitten verkalleen kotiin, -- joka ei enää ollut meidän yhdenkään
koti.