Sananvienti lääkärille.
Loppupuoli matkasta meni onnellisesti, ja kun olimme saapuneet siihen
herraskartanoon, jossa isäntäni ystävä asui, pääsimme tilavaan,
hauskaan talliin. Talon renki toimitti meille kaikkea mitä tarvitsimme
ja kun hän sai kuulla Villen käytöksestä tulipalossa, sanoi hän: "Senpä
näkee, että teidän hevosenne tietävät keneen voivat luottaa: onpa mitä
vaikein temppu saada hevosia pois tallista kun on joko tulipalo tai
tulva. En tiedä miksi ne eivät silloin tahdo lähteä ulos, mutta ne
eivät _tahdo_, ei yksi kymmenestä".
Viivyimme tässä talossa kolme, neljä päivää ja sitten ajettiin kotiin.
Olimme iloisia kun taas päästiin oman tallin tutuille tiloille. Eräänä
yönä vähää myöhemmin, kun olin ilta-appeeni syönyt ja jo ehtinyt
nukkumaan, heräsin siitä, että kuulin jonkun juoksevan tallipihalla.
Joku meni Villen huoneeseen, tämä juoksi kiireesti ylös kartanoon,
mutta palasi pian takasin ja työntyi talliin. "Nyt Musta, nyt sinun
kerran pitää koetella miten koipesi oikeavat", virkkoi hän ja työnsi
samalla suitset suuhuni ja silat selkääni. Kepeimmät rattaat hän
tempasi esiin ja ajaa karautti pihalle. Portailla seisoi parooni lyhty
kädessä ja puhui:
"Aja nyt Ville minkä kaviosta lähtee, -- emäntäsi henki on
kysymyksessä, ei ole hetkeäkään varaa hukata. Jätä tämä kirje
tohtorille, anna hevosen hetkisen huoata, mutta aja takasin minkä
ehdit".
Seuraavassa tuokiossa oli Ville jo rattailla, portin hän jätti auki
ja ajaa karautti kylän läpi ja huusi jo kaukaa vastaantulijoille että
syrjäyttäisivät. Kuljettiin tasaista tietä jokiahdetta myöten. "Kas
niin, Musta, nyt koeta parastasi". Ei repinyt hän suitsista eikä
ruoskaa käyttänyt, sillä minä ravasin niin että puut vilisi ohi, --
tuskinpa lie isäni, joka kilpa-ajoissa otti palkinnon, sen nopeammin
juossut. Parin virstan päässä pysäyttikin Ville minut, käski hölkätä
verkemmin. Mutta minäpä en malttanut, nyt olin juoksutuulella. Ilma
oli viileä, kuunvalossa näki hyvästi juosta; mäkeä ylös, toista alas
annoin mennä yhteen pohteeseen eikä ollut kulunut kuin vähän toista
tuntia, ennenkuin oltiin tohtorin asunnon luona. Siellä ei kuulunut
minkäänlaista elonmerkkiä, kaikki nukkuivat. Ville koputti ovelle,
tuokion kuluttua aukesi eräs ikkuna ja tohtori pisti päänsä ulos
kysyen, mikä on hätänä.
"Kallioniemen rouva on sairaana; parooni käski kysyä, voisiko tohtori
heti saapua sinne, hän pelkää että henki on vaarassa. Tässä on kirje".
"Odota, minä tulen".
Hetken kuluttua oli tohtori jo pihalla.
"Pahinta on", sanoi hän, "että hevoseni on äsken palannut matkalta ja
on aivan väsyksissään. Jaksaako teidän hevosenne?"
"Rasittunut se on, ajattelin antaa sen hetkisen huokasta. Mutta jos
tarvitaan, niin kyllä se hetikin juoksee. Siinä tapauksessa voin
minä, painoa keventääkseni, jäädä pois, luulen että se on isännälleni
mieluisinta".
"Hyvä, sitten lähden yksin heti".
Tuokion kuluttua nousikin jo tohtori kärryihin ottaen ruoskan mukaansa.
Ville huomautti hänelle, että se on tarpeeton kapine, Musta juoksee
kyllä kernaasti minkä jaksaa, juoksee kunnes kaatuu. "Varokaa vain
hevosta, ettei sille tapaturmaa satu". Tohtori lupasi tehdä parastaan
ja seuraavassa tuokiossa olimme jo matkalla, kaukana Villestä.
Ja hyvin se paluumatka menikin. Tohtori piteli tosin suitsia
tarpeettoman kiinteällä, joten minä yritin joskus tuskastumaan, vaan
hillitsin itseni ja juoksin siivosti. Erään mäen alla tohtori pysäytti
vauhdin, antoi minun kävellä ja henkästä ja onneksi se oli, sillä
kovin olinkin hengästynyt ja väsynyt. Siitä virkistyneenä juoksin taas
reippaammin ja ennen pitkää oltiin kotona. Isäntä seisoi portailla
vastassa, hän oli näet kuullut meidän tulevan; tohtori hyppäsi
kärryistä ja meni isännän kera sisälle. Renkipoika talutti minut
tallipihalle, riisui valjaista ja vei talliin ja sepä vasta hyvältä
tuntui. Olin aivan likomärkä, ei kuivaa karvaa ruumiissani ja hiki
juoksi yhä vieläkin. Mutta renkipoika pesi ja suki minut, antoi mulle
vettä juoda, jota pitkän ajan imin sisääni; vesi oli kylmää ja tuntui
hyvältä. Sitten antoi hän minulle kauroja ja heiniä ja meni tiehensä.
Mutta hän oli unhottanut viskata loimen selkääni ja ennen pitkää aloin
väristä vilusta, ruumistani kylmi, jalkoja kolotti, lanteita pakotti ja
rintaa tuntui ahdistavan. Kaipasin niin äärettömästi lämpöstä lointani,
vaan en voinut sitä saada joten viskausin maata ja koetin nukkua!
Muutamien tuntien perästä kuulin Villen tulevan kotiin ja silloin
ääneensä valitin, sillä minun oli hyvin paha olla. Kohta tulikin
Ville talliin, tutki minua, viskasi päälleni monet lämpöset loimet ja
toi keittiöstä lämmintä vettä, teki siitä hyvän jauhojuoman ja antoi
juotavakseni. Sen juotuani nukahdin.
Renkipoika kävi hyvin pahalle mielelle kuullessaan, minkä tuhmuuden
hän oli tehnyt antaessaan mulle ajon jälestä niin kylmää vettä ja
jättäessään minut peittämättä; ei hän voinut itsekään käsittää,
kuinka hän oli unimielissään voinut olla niin ajattelematon. Minä
sairastuin pahaksi, keuhkoni olivat tulehtuneet, oli vaikea hengittää.
Mutta huolellisesti minua hoidettiin, renkipoika kävi öisinkin
minua katsomassa ja Ville neuvoi järkiperäisesti, kuinka minua oli
hoidettava. Tulipa isäntäkin minua katsomaan, taputti kaulalle ja
virkkoi: "Musta parka, kärsiä sinun nyt täytyy, mutta emäntäsi hengen
sinä pelastit". Se minua ilahdutti kun kuulin tohtorin sanoneen, että
emäntäni loppu olisi ollut varma, ellemme olisi niin pian joutuneet.
Ville vakuuttikin isännälle, ettei hän koskaan ollut nähnyt hevosen
juoksevan tuota nopeammin, oli aivan kuin Musta olisi tiennyt, mistä
oli kysymys. Tietystihän sen tiesinkin, vaikkei Ville sitä uskonut, --
ainakin tiesin sen verran, että meidän oli jouduttava niin pian kuin
suinkin ja että se kiire oli emännän takia.