Tulipalo.
Illan kuluessa toi vanha tallirenki vielä yhden matkustajan hevosen
talliin ja sen mukana tuli muuan nuori mies, joka hevosta harjattaessa
seisoi vieressä ja tupakoi. Hänelle kuulin tallirengin sanovan:
"Käyppäs sinä Heiskanen ylisellä ja heitä heiniä tällekin hevoselle.
_Mutta pane piippu ensiksi pois hampaistasi_!"
Kuulin miehen nousevan yliselle, tallustelevan siellä pääni päällä ja
heittävän alas heiniä. Hiukkaa myöhemmin kävi Ville vielä tallissa
meitä katsomassa ja niin menivät kaikki ulos sulkien oven mennessään.
-- Minä nukahdin ja lienen nukkunut kappaleen aikaa, kun heräsin ja
tunsin voivani pahoin. Nousin seisomaan; ilma tuntui paksulta ja
painostavalta. Kuulin Näykin ryiskelevän ja joku muu hevonen potki
hyvin levottomasti jalkojaan. Pimeä oli, ei voinut nähdä mitään, mutta
talli tuntui olevan savua täynnä, joten tuskin saattoi hengittää.
Savu tuntui tulevan aukosta tallinyliseltä. Kuuntelin ja kuulinkin
sieltä hiljaista humisevaa ääntä, kuulin hienoista räiskinää ja
sihinää. En tiennyt mitä se oli, vaan jotain ylen kummallista siinä
äänessä tuntui olevan, koska minulla koko ruumis rupesi vapisemaan.
Toisetkin hevoset olivat hereillään, kiskoivat marhamintojaan ja
polkivat jalkaa. Vihdoin kuului ulkopuolelta askeleita ja tuo
outo mies, Heiskanen, työntyi juoksujalassa talliin, oli hyvin
hätääntyneenä, koetti irroittaa hevosia, mutta teki sen niin
kömpelösti, että minua rupesi yhä enemmän pelottamaan. Oma hevosensa
ei tahtonut seurata häntä; hän koetti toista ja kolmatta, mutta nekään
eivät liikkuneet. Hän kävi kaikkien pilttuissa, hätäili ja huusi ja
juoksi sitten tallista ulos. Olihan se kummaa ja järjetöntä, ettemme
seuranneet häntä ulos, mutta meillä ei ollut luottamusta häneen,
vaara tuntui uhkaavan joka taholta. Ovesta oli päässyt raitista ilmaa
sisälle, hengittäminen kävi helpommin, mutta tuo roiskiva ääni yliseltä
kiihtyi ja kun katselin sinne häkkini läpi, näin punasen liekin
hohtavan seinää vastaan. Samassa kuulin ulkona huudettavan: "Tuli on
irti!" ja silloin tuli tuo vanha tallirenki sisään, nopeasti, mutta
tyyneesti. Hän sai yhden hevosen ulos ja tuli ottamaan toista, vaan
silloin jo liekit roiskivat häkin partaalla.
Kuulin Villen äänen, joka oli tyyne ja rohkaiseva kuten ainakin.
"Kas niin, poikaseni, tule, nyt lähdetään ulos". Minä seisoin lähempänä
ovea kuin Näykki, joten hän ensiksi tuli minun luokseni ja taputti
minua. "Älä hätäile, Pulska Musta, suitset suuhun vain ja sitten ulos".
Saatuaan suitset suuhuni otti Ville kaulaliinansa, sitoi sillä sievästi
silmäni ja talutti minut ystävällisesti hyväillen ulos tallista.
Pihalle ehdittyämme, päästi hän huivin silmiltäni ja huusi: "Pidelkää
tätä hevosta, että saan toisenkin pelastetuksi".
Ville juoksi takasin talliin. Outo mies piteli minua kiini ja kimakasti
minä hirnahdin. Sittemmin kertoi Näykki, että tuo hirnahdus oli
suureksi onneksi hänelle, sillä ellei se sitä olisi ulkoa kuullut, ei
se millään ilveellä olisi uskaltanut lähteä ulos. Pihalla oli suuri
sekamelska, hevosia kuljetettiin ulos toisestakin tallista, vaunuja
ja kärryjä vedettiin vaunuliiteristä. Rakennuksen puolella avattiin
ikkunoita, huutoja kuului, en tiedä mitä huusivat. Tallin ovesta
tunkeutui ulos paksu savu, joka hetkellä yhä paksumpi, ja jo leimahti
liekkikin sen keskeltä. Metelin keskeltä kuulin huudettavan talliin:
"Ville, oletko siellä, tule ulos". Ei kuulunut vastausta.
Mutta sitten kuului rymäys tallista ja minä näin ilokseni Villen
tulevan ulos savun keskeltä ja taluttavan ulos Näykkiä, joka öhki ja
ryki. Villekään ei voinut puhua pitkään aikaan.
Paroonikin oli ehtinyt pihalle, hän taputti Villeä olkapäälle lausuen:
"Hyvin tehty, Ville! Vaan oletko vahingoittunut?"
Ville puisti päätään ja ryki, -- ääni ei lähtenyt. Vaan isäntä tarttui
itse kiini minuun, Ville tuli jälestä ja nopeasti me riennettiin
pihalta kadulle. Täällä kuului huutoja, nelistäväin hevosten kaviot
paukahtivat katukiviä vastaan ja rattaat rämisivät. "Ruisku tulee,
ruisku tulee, pois tieltä", karjuivat tulijat ja karauttivat ohitsemme
täyttä ravia portin läpi pihalle, jossa palomiehet nopeasti kävivät
letkoja oikomaan ja ohjaamaan vesisäettä tulta kohden.
Mutta meidät talutti parooni ja Ville torin toiselle puolelle, erästä
porttia kohden. Oli pimeää ja äänetöntä, vain kuului huutoja. Isäntä
vei meidät ison talon pihalle ja sanoi Villelle: "Minun täytyy rientää
vaimoni luo. Hevoset jätän sinun hoitoosi, laita ne täällä talliin ja
pyydä talonväeltä mitä tarvitset". Ja sitten palasi hän takasin, ei
juossut, mutta käveli kiireisesti. Ennenkuin Ville ehti saada meidät
uuteen talliin, kuului hotellin taholta kamalaa karjuntaa: ne hevoset,
jotka olivat siellä jääneet talliin, huusivat tuskasta, -- kamalaa oli
se kuulla, meidätkin, Näykin ja minun, valtasi tuska. Mutta Ville hoiti
meitä hellästi. Aamulla tuli parooni meitä katsomaan ja puhuttelemaan
Villeä. En kuullut mitä he siellä puhuivat, vaan iloisen näköinen oli
Ville, luulenpa että isäntä oli hänet hyvin palkinnut.
Paroonitar oli säikähdyksestä vähän sairastunut, joten matkan
jatkaminen jäi iltapäivään. Ville kävi sillävälin palopaikalla
perustelemassa vaunua ja siloja ja kuulemassa lähemmin tulipalosta. Hän
kertoi sitten siitä talon rengille. Ensiksi ei oltu voitu käsittää,
mistä tuli oli päässyt irti, vaan sitten saatiin selville, että
Heiskasella oli talliin mennessään ollut piippu hampaissa, mutta sieltä
palatessaan hänellä sitä ei ollutkaan. Vanha nilkku tallirenki oli
kieltänyt häntä nousemasta piippu hampaissa yliselle, vaan luultavana
pidettiin, että hän oli sittenkin palavan piipun kanssa sinne mennyt ja
siellä laskenut sen hampaistaan. Muistin silloin sen jyrkän kiellon,
jonka jo ensi kotitalossani olin kuullut, _ettei kenenkään koskaan
ollut lupa mennä piippu taikka sikaari hampaissa talliin_. Sitä neuvoa
olisi täälläkin pitänyt noudattaa.
Ville kertoi, että tallin katto oli palanut, sisustus kokonaan ja
seinäin sisäpuoletkin. Ne hevosraukat, joita ei oltu saatu ulos, olivat
hiiltyneinä raatoina romahtaneiden, puolipalaneiden kattohirsien alla.