Vanha tallirenki.
Muuatta viikkoa tämän tapauksen jälkeen lähti isäntäväkeni vierailemaan
erään sukulaisen luo Turun rannikolla; matkalla sinne viivyttiin yö
Turussa, jossa ajettiin erääseen hotelliin. Isäntäväkeni nousi komeaan
päärakennukseen, vaan Näykin ja minun, jotka vaunuja vedimme, vei Ville
portin kautta pihalle, jossa oli useita talleja ja vaunuliitereitä.
Hotellin tallirenki tuli ottamaan meitä vastaan; hän oli
vanhanpuoleinen, pieni, liikkuva mies, takkuinen tukka, toinen jalka
koukussa. En ole eläissäni nähnyt kenenkään valjastavan enkä riisuvan
aisoista hevosta niin nopeasti kuin hän sen teki. Minua hän taputti
kaulaan ja talutti pitkään talliin, jossa oli kymmenen tai kaksitoista
pilttuuta ja neljä tai viisi hevosta. Ville toi Näykin sisälle ja jäi
katsomaan, kuinka vanhus meitä pesi ja harjasi. Se kävi arvaamattoman
kevyesti ja nopeasti ja kun hän oli lopettanut, tuli Ville minua joka
paikasta lähemmin katsomaan ja tunnustelemaan, ikäänkuin epäillen, että
tuosta nyt ei saattanut syntyä hyvää jälkeä. Mutta karva oli puhdas ja
tasanen kuin silkki.
"Olenpa luullut itsekin käytteleväni harjaa koko nopeasti", virkkoi
ihmeissään Ville, "mutta te sutasette sen tuossa tuokiossa, nopeasti ja
hyvin yhtaikaa. En ole moista ennen nähnyt".
"Kas, se on tottumuksen voima", virkkoi vanha nilkku tallirenki.
"Turhaanpa olisinkin tässä ammatissa ollut neljäkymmentä vuotta,
ellen jo olisi käteväksi oppinut. Mitä nopeuteenkin tulee, niin
riippuu se aivan tottumuksesta, voihan yhtä helposti tottua nopeaksi
kuin hitaaksikin. Ja helpommin, tahtoisin sanoa; minulle todellakin
tekee oikein pahaa, kun näen jonkun verkalleen kuhnustelevan ja
siirtelevän laiskasti jalkojaan, niin että häneltä tehtäväänsä menee
kaksi vertaa enemmän aikaa kuin toiselta vikkelämmältä. Jos multa
työ tuohon tapaan sujuisi, niin en olisi iloissani koskaan, nyt
olen aina. Olenpa nähkääs hoitanut hevosia aina siitä kuin olin 15
vuoden ikäinen, ajohevosia, vaunuhevosia, työhevosia, milloin mitäkin
ja olen aina ollut hevosten ystävä. Kerran yksi minua potkasikin,
potkasipa polveen niin pahasti, että olen siitä ikäni ontunut, mutta
siltä olen aina hevosista pitänyt. Hotellipalvelijana saan nähdä ja
hoitaa monenlaisia hevosia, vaan sen sulle sanon, että oikein hyvää
mulle tekee joka kerta kuin saan hoitaa tällaista, siivoa ja hyvin
hoidettua hevosta. _Voin aina jo kohta näkemisestä päättää, miten
hevosta on kohdeltu; en tarvitse kuin parikymmentä minuuttia aikaa,
niin voin jo sanoa minkälainen sen hoitajakin on_. Katsos tätä, näin
tyyni, näin tottelevainen. Kääntyy tingatta mille puolelle hoitaja
tahtoo, nostaa nöyrästi kavionsa puhdistettavaksi, tottelee yleensä
joka asiassa. Toinen hevonen voi olla juonikko ja vihainen, ei käänny
pilttuussa, kohottaa päänsä uhkaavaan asentoon, kun sitä lähestyy ja on
arka nostamaan takakavioitaan. Hevosraukka! minä tiedän miten sitä on
kohdeltu. Se on ollut luonteeltaan tunteellinen ja muuttunut araksi;
se on ollut rohkea, mutta on muuttunut ilkeäksi ja salakavalaksi. Nämä
luonteenomaisuudet tarttuvat hevoseen sen nuorena ollessa. _Hevonen on
kuin, lapsi. Minkä nuorena oppii sen vanhana taitaa_."
"Te puhutte viisaasti", myönsi Ville. "Se on ollut mielipide meidänkin
talossa."
"Kuka on isäntäsi? Hän mahtaa olla ymmärtäväinen ja hyvänluontoinen
herra".
"Hän on parooni Törne Kallioniemeltä."
"Vai hän", vastasi vanhus vilkastuneena, "olen jo kuullut hänestä
puhuttavan, parhaita hevosmiehiä koko läänissä".
"On hän kyllä, vaikka on hänellä ollut hevosistaan suruakin. Hänen
poikansa sai surmansa ratsastusmatkalla".
"Niin, muistanpa siitäkin kuulleeni, mahtoi se koskea isään. Mutta
ajaja oli varomaton, -- aita edessä ja mäenrinne. Hevosen on
sellaisessa paikassa mahdoton nähdä eteensä ja ajajan pitäisi aina
muistaa, että yksin hevosen henki jo on kallis ja että sen yhteydessä
voi helposti mieskin mennä".
Nyt olimme me vaunuhevoset jo saaneet kaurojakin eteemme ja molemmat
hyväntahtoiset hevosenhoitajat lähtivät tallista.