Myrskyinen päivä.
Muuanna päivänä syysmyöhällä täytyi isäntäni lähteä pitkänpuoleiselle
asioimismatkalle. Ville valjasti minut matkakiessien eteen ja nousi
itse taka-istuimelle. Nämä kiessit olivat mukavat vetää, suuripyöräiset
ja kepeät. Oli satanut vankasti pitemmän ajan kuluessa, vaan nyt
sateen jälestä oli ruvennut tuulemaan. Tuuli, joka ajeli ja pyöritteli
kuivuneita lehtiä pitkin maita, kävi yhä rajummaksi. Meidän oli
kuljettava erään sillan yli; joessa oli vesi sateiden ja tuulen
vaikutuksesta noussut niin korkealle, että aallot jo huuhtelivat
siltahirsiä. Siinä tuumittiin ylimenoa hyvän aikaa sillankorvassa, vaan
pidettiin kumminkin siltaa siksi vahvana, että uskallettiin ajaa yli
ja hyvin päästiinkin. Joen toisella puolella olivat useat niityt veden
vallassa ja muutamassa paikassa oli tulva jo noussut maantiellekin,
niin että minä sain kahlata polviani myöten. Mutta tie oli kova, isäntä
ajoi varovasti ja onnellisesti suoriuduttiin siitäkin. Perille tultua
annettiin minulle hyvä hoito ja ruoka. Mutta isännän täytyi asioittensa
takia viipyä siellä niin kauan, että ilta jo oli käynyt varsin
myöhäseksi, kun lähdettiin paluumatkalle. Tuuli oli kiihtynyt ja minä
kuulin isännän lausuvan Villelle, ettei hän sellaisessa ilmassa ollut
ennen koskaan ajellut. Tie kävi metsän rintaa pitkin ja pelottavalta
tuntui minustakin, kun siellä metsä ryski ja oksia ja runkoja kaatuili
tielle.
"Soisinpa että oltaisiin jo kotona", kuulin isännän lausuvan.
"Niin", vastasi Ville, "tässä on kulku kylläkin hengenvaarallista".
Melkein siinä samassa kuului kamala ryske, metsä kumisi ja maa tuntui
jyskyvän. Korkea honka kaatui, taittaen pienempiä puita alleen,
juurineen tien poikki ihan hiukkasen meidän edellämme. Minä säikähdin
pahanpäiväiseksi, pysähdyin kuin ammuttuna, vapisin, ja ellei minua
ennakolta olisi hyvin opetettu, olisin epäilemättä pyörähtänyt takasin
ja lähtenyt nelistämään. Ville hyppäsi sukkelana kiesseistä ja asettui
pääni luo.
"Siitäpä pelastuttiin kuin ihmeen kautta", virkkoi isäntäni. "Mutta
mitä tehdään nyt?"
"Puun yli emme pääse", selitti Ville, "eikä sitä kiertääkään voi. Ei
auta muu kuin ajaa takasin tienristeykseen ja sieltä pyrkiä kyläteitä
pitkin sillalle. Siinä kuluu kyllä tunnin aika hukkaan ja myöhäksi käy,
mutta Musta jaksaa kyllä, se ei ole väsynyt".
Tienristeykseen päästiin, vaan ennenkuin kiertoteitä oli saavuttu
sillan luo, oli jo aivan pimeä. Tuskin saatoimme erottaa, että vesi oli
sillan yläpuolella. Vaan kun silta siltä näytti vahvalta, ajoi isäntä
hiljaa sillalle. Mutta samassa kuin astuin ensimmäiselle siltapalkille,
tunsin, että nyt ei ole kaikki niinkuin olla pitäisi, nyt on jokin
vaara tarjona ja minä seisahduin paikalleni hievahtamatta eteenpäin.
"No, astu pois, Musta", kehotti isäntä ja löi minua kepeästi ruoskalla.
Mutta minä en paikaltani päkähtänyt. "Astu, astu!" komensi isäntä
tiukemmin ja löi minua kovanlaisesti ruoskalla. Minä hypähdin, mutta
eteenpäin en kulkenut.
"Tässä on jokin este", huudahti Ville, hyppäsi kiesseistä ja lähti
edelleni tutkimaan siltaa. Se tuntui ehyeltä ja hän koetti taluttaa
minua eteenpäin. Hyvin haluttomasti seurasin pari askelta, tunsin
selvästi, että silta oli rikki ja pysähdyin taas. Ja samassa kuului
huutoja toiselta puolen siltaa. Joku sieltä puolen yli pyrkijä oli
kuullut äänemme ja huusi nyt varottaakseen meitä.
"Hoi, pysähtykää, palatkaa takasin," huusi hän minkä kulkusta lähti.
"Mikä on sitten hätänä?" kysyi isäntäni.
"Silta on keskeltä rikki, tulva on vienyt siitä suuren kappaleen. Te
ajatte jokeen jos ajatte".
Jo tuntui isäntä kiesseissä siunailevan ja Ville peräytti minut
varovasti maantielle ja lähdettiin verkalleen ajamaan tietä jokivartta
ylöspäin. Ajettiin varovasti yötä myöten meidän omaa myllysiltaa
kohden, joka oli korkea, kivestä rakennettu ja joka siis kesti. Yö
oli pimeä, mutta tuuli taukosi vähitellen ja kulku oli verrattain
rauhallista. Sekä isäntä että Ville istuivat ääneti. Vaan kun
suuren mutkan kierrettyämme aamun sarastaessa onnellisesti olimme
saapuneet kivisillan yli, kuulin kiesseissä istuvain rupeavan puhumaan
matalalla, vakavalla äänellä. Kaikkea en ymmärtänyt, vaan sen isäntäni
puheista käsitin, että jos olisin hänen tahtonsa mukaisesti kulkenut
edelleen puusillan poikki, olisi sekä hevonen että kiessit, isäntä ja
renki, joutuneet jokeen, ja kun talvivirta oli kova, olisi kaikilla
epäilemättä ollut auttamaton hukkuminen edessä. Isäntä lausui, että
Jumala on antanut _ihmisille ymmärryksen, jotta he voisivat ajatella;
eläimille on hän antanut vaiston, joka ei riipu ajatuksesta, mutta
joka kumminkin usein on paljo nopeampi ja varmempi, ja sen avulla ovat
eläimet usein pelastaneet ihmistenkin hengen_.
Pitkän kierroksen tehtyämme saavuimme vihdoin kotiportille. Tallipoika
oli siellä meitä vastassa ja kertoi, että paroonitar oli yökauden
ollut meidän takia suuressa tuskassa, peljäten meille jonkun vahingon
tapahtuneen. Ja kun portaitten eteen saavuttiin juoksi paroonitar itse
ulos ja virkkoi:
"Oletko vihdoinkin täällä, rakas ukkoni! Tiedätkö, kuinka olen
peljännyt. Eihän ole toki mitään onnettomuutta tapahtunut".
"Ei, lemmittyni, vaan jos ei Pulska Musta olisi ollut viisaampi kuin
me, niin joessa me kaikki nyt olisimme".
Enempää en kuullut, sillä he astuivat sisälle. Vaan Ville vei minut
talliin, antoi minulle tavallista makeamman appeen, antoi kauroja ja
levitti tuoretta heinää vuoteekseni. Ihana siinä oli maata, sillä
olinpa todellakin sangen väsynyt.