Selviä sanoja.
Kuta kauemmin asuin Kallioniemessä, sitä paremmin opin panemaan arvoa
isäntäväen hyvyyteen. Paroonin koko perhe nautti kaikkien seudun
asukkaiden kunnioitusta ja rakkautta. Ja he olivatkin ystävällisiä
kaikkia kohtaan, ei ainoastaan ihmisiä, pieniä ja suuria, vaan myöskin
hevosia, koiria, nautaeläimiä ja lintuja kohtaan. Ei ollut koko
tilalla elävätä, jota olisi pahoin pidetty taikka jota he eivät olisi
pitäneet ystävänään. Jos kuultiin, että joku kylän lapsista oli ollut
ilkeä eläimiä kohtaan, niin kohta se joutui paroonin nuhdeltavaksi.
-- Läheisellä rautatieasemalla oli liikettä ja touhua, uusi asematalo
oli rakennettava, koska vanha kasvavan liikkeen vuoksi huomattiin
liian ahtaaksi. Usein ajoi isäntäni minulla asemalle, jossa juuri
maata kaivettiin perustusten laskemista varten. Rakennusmestari, joka
oli ottanut asematalon rakennuttamisen urakalle, käytti töissään ja
vedoissaan vanhoja, kuluneita hevoskaakkeja eikä säästellyt niitä
vähääkään; niitä rasitettiin ja rääkättiin pitkät rupeamat. Isäntäni,
joka tunsi tuon rakennusmestari Tiilisen, joka ennen oli ollut hänenkin
töissään, vaikkei ollut siellä saanut talon hevosia rasittaa, suuttui
pahanpäiväseksi, kun näki miten raskaita töitä noilla hevosraukoilla
teetettiin ilman että niille suotiin tarpeellista lepoa. Kursailematta
otti hän Tiilisen puheilleen ja osotti hänelle, kuinka sydämetöntä
hänen menettelynsä oli; vaan Tiilinen vastasi vain epäkohteliaasti.
"Raa'alla ja sydämettömällä menettelyllänne", niin sanoi silloin
isäntäni, "vahingoitatte te itseänne ja omaa luonnettanne vielä
enemmän kuin hevosia, ja koska ette näy tahtovan kuunnella yksityisen
ihmisen varotusta, niin olkaa varmana, että saatte oikeuden edessä
vastata eläinrääkkäyksestä. Muistakaa, pyydän teitä, sen lisäksi, että
on olemassa vielä korkeampi tuomioistuin, jonka eteen kaikki kerran
joudumme ja jossa meitä tuomitaan sen mukaan, miten täällä olemme
eläneet ja toimineet. Elkää uskoko, että julma ja sydämmetön menettely
luontokappaleita kohtaan jää tuossakaan oikeudessa rankaisematta".
Ja paroonin ilmiannon johdosta syyttikin nimismies rakennusmestaria
eläinrääkkäyksestä ja hän sai maksaa sakkoja, ei tosin niin paljo kuin
olisi ansainnut, mutta häneksi sentään, joka oli ahnas mies, sievosen
summan. Mutta juttu ei pysähtynyt tähän. Kun rakennusmestari ei tehnyt
tehtävätään asianomaisten mieliksi eikä täyttänyt sopimuksen ehtoja,
jätettiin työn jatkaminen eräälle toiselle henkilölle, jolle parooni
oli antanut puoltolauseensa. Nyt ei enää eläinrääkkäystä suvaittu
asemalla. Hevosten työajat lyhenivät ja niille rakennettiin tallit
asuttaviksi. Ja paroonin ehdotuksesta varustettiin hevosten silat vielä
n.s. hevossuojelijoilla, joita kaikkien työhevosten siloissa pitäisi
käyttää, koska ne helpottavat työtä ja varjelevat selkää. Voinpa
omasta kokemuksestanikin vakauttaa, että nämä vietraavat silat isosti
säästävät hevosen voimia.
Ihmisillä on sananlasku, jonka totuuden usein olen tullut huomaamaan,
nim.: "millainen herra, sellainen palvelija". Meidän talon palkollisiin
se ainakin voitiin sovittaa. Tallirengeistä ei kumpanenkaan peljännyt
lausua totuuksia eläinrääkkääjille eikä vetää heitä oikeuteen, jos ei
muu auttanut.
Niin muistan eräänkin päivän, jolloin Ville oli ollut minulla myllyssä.
Paluumatkalla näimme etäämmältä pojan, joka ajoi pienen laihan
konin seljässä ja koetti saada tätä hyppäämään veräjän yli. Vanha
viisas ruuna näki, että veräjä oli sen hypättäväksi liian korkea,
eikä lähtenyt hyppimään. Poika pieksi karahkalla hevosta, vaan tämä
kääntelihe vain syrjin. Silloin nousi poika seljästä ja rupesi oikein
käsivoimalla hevosta pieksämään, löi sitä päähänkin ja sen tehtyään
nousi hän taas selkään ja koetti huutamalla ja pieksämällä saada sitä
menemään veräjän yli. Mutta hevonen ei hypännyt, se rupesi suuttumaan.
Lähemmäs tultuamme näimme hevosen painavan päätään maata vastaan ja
viskaavan takapuoltaan, jossa leikissä poika lensi selästä pois ojaan.
Ohjakset vapaina lähti hevonen laukkaamaan kotitaloaan kohden. Villeä
nauratti tämä juttu: "kutti parahiksi pojalle", puheli hän.
Poika makasi ojassa pajupehkojen välissä, potki ja koetti turhaan
päästä sieltä ylös. "Tulkaa auttamaan" vikisi hän.
"Auttamaan!" vastasi Ville pilkallisesti, "juuri siellä sinun paikkasi
onkin, muistat ehkä siitä toisella kertaa, ettet pakota hevosta mies
seljässä hyppäämään korkean veräjän yli". Ja Ville ajoi edelleen.
Mutta hetken kuluttua hän käänsi minut oikealle ja kuulin hänen
itsekseen puhuvan: "kenties se kanalja osaa valehdella yhtä hyvin
kuin hevosta rääkätä. Pistetäänpä, Musta, pieni matka hänen kotinsa
kautta ja kerrotaan, jos joku kysyy." Ja niin ajoimme lautamiehen talon
ohi. Portilla juoksi lautamies vastaamme ja hänen vaimonsa seisoi
säikähtyneenä ovella.
"Oletteko nähneet poikaani?" kysyi lautamies. "Hän lähti äsken viemään
hevosta hakaan, mutta hevonen palasi juurikaan kotiin ilman miestä".
"Minä luulen että hevosen onkin parempi olla ilman miestä, jos mies
niin ilkeästi ajaa", vastasi Ville.
"Miten ilkeästi?"
"Näinpä poikanne lyövän ja rääkkäävän hevosta kun ei se hypännyt
veräjän yli, joka oli liian korkea. Hevonen käyttäytyi aluksi siivosti,
vaan viskasi sitten pojan ojaan. Jätin hänet sinne makaamaan, sillä
vahinkoa hänelle ei tullut, mutta pieni muistutus tekee hyvää."
Emäntä rupesi silloin itkeä uikuttamaan ja teki lähtöä hakemaan "Pekka
raukkaansa". Vaan lautamies vastasi vakavasti: "Pysy kotona sinä, Pekka
tarvitsee pienen kurituksen, ei hän ensi kertaa nyt hevosta rääkännyt.
Mutta tähän se tapa saa loppua. Kiitos, Ville, ilmoituksistanne".
Me jatkoimme matkaa kotiin päin ja minä kuulin Villen itsekseen
myhähtelevän ja kotona hän kertoi koko jutun renkipojalle. Ja tämänkin
mielestä oli Pekalle sattunut parahiksi. "Tunnen hänet, käytiin
yksissä koulua, jossa hän aina sillä rehenteli, että hänen isänsä
oli lautamies ja oli ylpeä niitä kohtaan, joille uskalsi. Muistanpa
miten hän kerrankin koulun akkunalta pyyti kärpäsiä ja sitten noppi
niiltä siivet. Minä tulin takaapäin ja iskin häntä silloin korvalle.
Hän rupesi ulisemaan ja huutamaan, ja siihen keräysivät sekä opettaja
että oppilaat. Minä kerroin suoraan mitä oli tapahtunut ja näytin
opettajalle siivittömiksi nypityt kärpäset. Opettajakin suuttui
silloin ja ainoastaan sattuma pelasti lautamiehen Pekan sillä kertaa
selkäsaunasta. Mutta häpeämässä hän sai seistä nurkassa tuntimäärän
ja sitäpaitsi sai hän olla kotiarestissa. Ja opettaja puhui hyvin
vakavasti pojille ilkeydestä luontokappaleita kohtaan ja kuvasi
meille, kuinka raukkamaista ja sydämmetöntä on rääkätä avuttomia
eläimiä; muistuu erittäin mieleeni hänen sanansa, että julmuus elukoita
kohtaan on 'pirun merkki', joka ilmestyy kaikissa häijyissä ihmisissä.
Sitävastoin voisimme ihmisissä, jotka rakastavat lähimmäistään ja ovat
ystävällisiä ihmisiä ja eläimiä kohtaan, nähdä jumalanmerkin, sillä
Jumala on rakkaus".
"Siinä puhui opettajanne toden sanan", virkkoi Ville, "sillä ei ole
uskontoa ilman rakkautta; ihmiset väittävät usein pitävänsä uskontoaan
suuressa arvossa, mutta ellei se opeta heitä hyviksi ja ystävällisiksi
ihmisiä ja eläimiä kohtaan, niin on se kaikki lorua, -- paljasta
lorua, ja se usko löytään kyllä köykäiseksi silloin, kuin kaikki näkyy
oikeassa karvassaan ja oikeassa arvossaan".