Keskusteluja tallipihalla.
Meitä käytettiin Näykin kanssa parihevosina vaunun edessä, vaan meitä
käytettiin myöskin muuhun; kuulinkin paroonin toisinaan sanovan,
ettei hän pitänyt sellaisista, ihmisistä taikka eläimistä, jotka
eivät osaa kuin yhtä asiaa ja siksi hän oli tyytyväinen meihin,
jotka kelpasimme myöskin ratsuhevosiksi. Aina toisinaan viileinä
kesäiltoina satuloittiin kaikki neljä hevosta tallista ja lähdettiin
ratsastusmatkalle, johon isäntäväkemme olivat hyvin innostuneet.
Minulla ratsasti rouva, joka oli keveä ja lempeä, ja minulla oli
siis paras olla. Näykkiä ajoi parooni itse ja talon nuoret neitoset
ratsastivat Virkulla ja Majurilla. Olipa meistä hevosistakin suurinta
huvitusta juosta noinikään ajopeleittä ja toisinaan pistää pieneksi
laukaksi, ja ratsastajat nauttivat siitä myöskin. Parooni opetti
naisiaan, kuinka heidän tuli hevosta ohjata: varmalla kädellä, mutta
repimättä ja nyhtämättä, se on suuri helpotus hevoselle sanoi hän.
Hevosen suu on, ellei sitä taitamattomalla ja raa'alla ajolla ole
turmeltu, niin tunteellinen, että se tuntee ajajan käden pienimmänkin
liikkeen ja voi jo kohta sen mukaan mukautua. Minun suutani ei oltu
koskaan huonolla ajolla pilattu ja siksi naisetkin mielellään minulla
ajelivat, ja Näykki sanoi monasti kadehtivansa minua sen johdosta.
Kun me kaikki hevoset yksissä olimme ulkona, ihmettelin aina, miksi
Majurilla oli niin omituisen lyhyt typykkä häntä. Kerran kysäsinkin
siltä, kun seistiin vapaina tallipihalla, oliko se jonkun tapaturman
kautta menettänyt häntänsä. "Tapaturman," naurahti tämä katkerasti,
"kaunis tapaturma! Se ei johdu tapaturmasta, vaan ihmisten ilkeästä,
julmasta muodista. Pidettiin mukamas kauniina, että ratsuhevosella on
lyhyt tupsuhäntä ja sen vuoksi on häntäni aikoinaan typistetty. Sitä
on aina pidetty sellaisena ja pidetään vieläkin. Eikä se pahinta ole,
että minulta siten paras koristukseni riistettiin, vaan eipä ajateltu,
että minun näin ollen on mahdoton karkottaa kärpäsiä kupeiltani, ei
muistettu, minkälainen kamala kärsimys siitä on, kun tuntee kärpäsen
alinomaa istuvan yhdessä kohden, purevan ja imevän eikä voi sitä
huiskauttaa siitä pois. Se oli se kirottu _muoti_, joka tähän oli
syypäänä ja se oli aikoinaan niin mahtava hallitsija tässä maailmassa,
että esim. kaikissa ratsuväissä olivat hevosten hännät typistetyt,
lienevät vieläkin. En käsitä, kuinka ihmiset, joita pidetään niin
viisaina, eivät voi ymmärtää, mikä tehtävä hevosen hännällä on".
Tuo muuten niin tyyni Majuri innostui tuosta kertoessaan siihen
määrään, että se polki jalkaa vihasta. Ja se kertoi meille elämänsä
kokemuksen ajalta kamaloita juttuja, kuinka ihmiset leikkelivät
koiriltakin hännät poikki melkein juuria myöten ja vielä typistivät
niiden korviakin, jotta muka olisivat rohkeamman ja reippaamman
näköiset. Pieninä pentuina ollessaan niitä jo tuolla tavoin silvotaan
ja se on tietysti ei ainoastaan eläinrääkkäystä vaan vielä julmempaa
sen vuoksi, että koirainkin korvalehdillä ja hännällä on vissi
luonnon määräämä tarkoituksensa. Nuo seikat, joista Majuri oikein
lämmöllä kertoi, olivat mulle aivan outoja uuteloita ja melkein jo
rupesin minäkin ihmisiä kammoksumaan. Näykki, jolla oli paljo vanhaa
katkeruutta, sanoikin, että ihmiset ovat eläimiä tuhmemmat. Mutta
siihen pani Virkku, joka tallin nurkkaan hieroi selkäänsä, jyrkän
vastalauseensa.
"Tuhmemmatko, sitäpä ei olisi tässä talossa syytä sanoa. Meitä kohtaan
ovat sekä isäntä että rengit ystävällisiä ja järkeviä eikä ole sen
vuoksi sopivaa, että tällaisessa talossa puhutaan pahaa ihmisestä. Ja
on hyviä ihmisiä muuallakin, sen tiedän".
Nämä Virkun ymmärtävät sanat meitä rauhoittivat ja Majurikin, joka
erittäin paljo piti isännästään, tyyntyi ja käänsi puheen muihin
asioihin. Mutta keskustelun taas tauottua kysäsin minä:
"Voiko joku teistä sanoa, mikä hyöty on silmäsuojista, kaihtimista?"
"Ei, sitä en voi sanoa", vakuutti Majuri, "sillä niistä ei ole
minkäänlaista hyötyä".
"Yleinen luulo on", selitti Virkku, "että kun hevoset eivät voi
nähdä sivuilleen eikä siten myöskään säikähtää, niin välttyy useita
tapaturmia".
"Mutta ratsuhevosilla ei yleensä käytetä kaihtimia; miksi ei?"
"No se on taas se muoti. Sitäpaitsi väitetään, että silmäsuojaton
ajohevonen voisi säikähtää oman kärrynsä rattaitakin; mutta tosiasiahan
on, että hevonen kaduilla ja vilkkailla liikepaikoilla sittenkin näkee
lukemattoman määrän pyöriviä rattaita, eipähän se siitä säikähdä.
Onhan totta, että rattaat toisinaan tuntuvat pyörivän meitä liian
lähellä, mutta me olemme tottuneet siihen eikä meitä siinä suhteessa
nuo nahkaliuskat auta. Parempi olisi, jos näkisimme kaikki ympärillämme
ja oppisimme tietämään, mitä mikin on; silloin säikähtäisimme paljo
vähemmin kuin nyt, jolloin vain vilaukselta saamme nähdä joitakin
outoja esineitä. On kyllä olemassa arkojakin hevosia, joita nuorina on
pilattu ja säikytelty ja niille voivat nuo silmäliput olla hyviäkin,
mutta minä ainakaan en olisi niitä koskaan tarvinnut".
"Minun luullakseni", virkkoi Majuri, "ovat kaihtimet varsinkin öiseen
aikaan vaaralliset; me hevoset näemme nimittäin pimeässä paremmin
kuin ihmiset ja luulisinpa monen vahingon välttyneen, jos hevonen
olisi vapaasti saanut käyttää silmiään. Muistanpa selvästi, kuinka
eräänä pimeänä yönä muuan ajaja palasi asemalta savikaivoksen ohi,
joka silloin oli vettä täynnä. Kun ajaja saapui sen kohdalle, tuli
hevonen kulkeneeksi liian läheltä haudan reunaa, ratas luiskahti
syvänteeseen ja veti hevosen perässään. Hevonen hukkui ja hädintuskin
pelasti ajaja henkensä. Tämän jälkeen rakennettiin kaivannon reunalle
heti vankat kaidepuut, mutta varmaa on, että ellei hevosen näkemiskyky
osaksi olisi ollut kaihtimien kautta sokaistu, olisi se tiennyt pysyä
loitommalla reunalta ja vahinko olisi välttynyt. Kerran kaatuivat
asemalta palattaessa tämän talon isännän vaunut ja silloin syytettiin
syvää pimeyttä, joka esti Villeä näkemästä tiellä olevaa suurta
kuoppaa. Mutta jos ei talon vanhalla viisaalla Ruskolla olisi ollut
silmälippuja, niin olisi _se_ kyllä nähnyt kuopan ja väistänyt sitä.
Nyt särkyivät vaunut, Rusko loukkautui ja Ville pelasti vaivoin
nahkansa".
"Minun mielestäni olisi parasta" tuumi Näykki, nyrpistellen kuonoaan,
"että ihmiset, jotka ovat niin viisaita, määräisivät, että varsoilla
syntyessään pitäisi olla silmät keskellä otsaa eikä sivuilla. Hehän
aina luulevat voivansa korjata luontoa".
Taas yritti keskustelu livahtamaan katkeralle alalle, vaan Virkku
kohotti silloin pienen viisaan päänsä ja kertoi: "Voinpa mainita
teille pienen salaisuuden, jonka sattumalta sain kuulla ja joka
osottaa, että isäntämme ei hyväksy kaihtimia. Kuulin näet hänen kerran
sanovan Villelle: Hyvä olisi, jos hevosia aina opetettaisiin ajoihin
ilman silmäsuojuksia, niinkuin jo onkin tapana useissa paikoin sekä
ulkomailla että meilläkin; mutta kun hevoset kerran ovat niihin
tottuneet, voi joskus olla vaarallista jättää ne pois. -- Mutta
heretkäämme jo pitkistä, ikävistä puheista, laukataanpa iloisina tuonne
kujan päähän, siellä on ojan partaalla runsaammin tuoretta nurmea".
Virkku lähti karahuttamaan edellä, me seurasimme perässä ja hetken
temmellettyämme laskeusimme ojan partaalta syömään tuoretta nurmea.