Toverini Näykki.
Kun me kerran kahden seisottiin Näykin kanssa varjossa, jouduimme
pitkänpuoleiseen keskusteluun. Se tahtoi tietää kaikenmoista minun
kasvatuksestani ja opetuksestani ja minä kerroin kernaasti.
"Niin", sanoi se, "jos olisin saanut samanlaisen kasvatuksen, olisi
minusta epäilemättä tullut yhtä siivo hevonen kuin sinusta, mutta nyt
jään kai ijäkseni tällaiseksi".
"Miksi niin?" kysäsin.
"Siksi, että mulle on kaikki ollut niin tuiki erilaista", vastasi
se. "Mulle ei ole kukaan koskaan ollut ystävällinen, ei hevonen eikä
ihminen, eikä ole tehnyt mieleni miellyttää ketään. Tuskin olin
emästäni vierotettu, kun minut riistettiin sen seurasta ja pantiin
muitten hevosten joukkoon, joista ei yksikään välittänyt minusta. Ei
ollut ystävällistä isäntää, joka minusta olisi huolta pitänyt taikka
minua hyväillyt. Mies, jonka tehtävä oli meitä hoitaa, ei koskaan
meitä ystävällisesti puhutellut. Ei meitä tosin rääkätty, mutta
meistä ei välitetty, kunhan vain ruokaa oli. Laitumemme poikki kulki
usein ilkeitä poikia, jotka meitä kivillä pyssysivät ja muutamia
meistä haavoittivatkin. Siitä kävimme me kesyttömiksi ja hurjiksi ja
rupesimme pitämään ihmisiä vihollisinamme. Vapaudessamme elimme muuten
vallattomasti, ajelimme toisiamme ja laukoimme yhtenään ympäri niittyä.
Mutta kun sitten opetuksen aika tuli, niin se oli kahta vaikeampi aika.
Useita miehiä piti olla minua kiiniottamassa ja kun olivat ahtaneet
minut aidan nurkkaan, veti siellä yksi harjasta ja toinen puristi
turvasta, niin että mulla tuskin henki pääsi käymään. Yksi väänsi
väkisin alaleukani kovalla kourallaan auki ja väkisin tukkivat he
kuolaimet suuhuni. Ja sitten rupesi yksi vetämään suitsista ja toinen
hosui takanani; tämä oli ensi kokemukseni ihmisistä, kaikki väkivaltaa.
Ei koskaan koetettu minulle hyvällä opettaa, mitä milloinkin
tahdottiin. Mulla oli vilkas ja tulinen luonto ja olin todella
hurjanlainen, niin että heillä kyllä oli minusta tekemistä; kamalaa oli
seistä yhtämittaa tallissa pääsemättä vapauteen koskaan; minä surin ja
rupesin kuihtumaankin. Tiedäthän kokemuksesta, kuinka vaikea on olla
vapautta vailla, vaikka on hyväkin ja hellä herra, mutta mulla olivat
vielä lisäksi kaikki hoitajat ilkeitä.
"Oli yksi -- talon vanha isäntä, -- joka luullakseni olisi jaksanut
hillitä minua ja saanut minusta kalua, mutta hän oli jättänyt hevosten
hoidon pojalleen ja eräälle rengille, jota pidettiin kokeneena; itse
hän ainoastaan tarkasteli näiden toimia. Poika oli pitkä, vahva,
vallaton mies. Häntä kutsuttiin Simsoniksi ja hän kehahteli, ettei hän
vielä ollut koskaan tavannut hevosta, joka ei olisi nöyrtynyt hänen
edessään. Hän oli ankara ja kova, ankara ääni, ankara katse, ankara
koura. Minä tunsin selvästi, ettei hän tahtonut tehdä minusta mitään
muuta, kuin kappaleen hevoslihaa, niin juuri, _hevoslihaa_", -- Näykki
polki vihasena jalkaa tuota muistellessaan. Tuokion kuluttua se taas
rauhallisempana jatkoi:
"Ellen tehnyt täsmälleen niinkuin hän tahtoi, niin hän kohta kauhtui
ja juoksutti minua piiskan pakolla pihamaalla ympäriinsä, kunnes aivan
kerrassaan väsyin. Luulen, että hän oli juoppo ja kuta enemmän hän joi,
sen raaemmaksi hän kävi. Eräänä päivänä hän oli kiusannut ja uuvuttanut
minua kaikilla pirullisilla ilveillään ja lepoon päästessäni vihdoin
tunsin itseni sekä perin väsyneeksi että katkeroitetuksi. Seuraavana
aamuna hän jo aikasin tuli minua noutamaan ja rääkkäsi minua taas
pitkän ajan nykkimällä ja juoksuttamalla edestakaisin. Ja sen jälkeen
hän valjasti minut kärryjen eteen ja pani suuhuni jonkinlaiset uudet,
merkilliset kuolaimet. Lähdettiin niin matkalle. Pahaa aavistamatta
satuin silloin kääntymään tielle, johon hän ei ollut tarkoittanut
ja hän repäsi tietysti koko voimallaan suitsista. Silloin tunsin
suussani kamalan poltteen, nuo uudet pakkokuolaimet väänsivät kipeästi
kitalakeani ja litistivät suupieliä ja minä hyppäsin kirmasten pystöön.
Hän suuttui, kiskoi suitsista ja pieksi ruoskalla. Siitä nousi koko
luontoni kapinaan, minä potkin takajaloilla kärryä, hypin ja laukkasin
huimaa vauhtia. Hän pysyi kärryissä, kiinnitti suitsia ja huusi, vaan
minä nelistin vain, en välittänyt mistään, halusin päästä hänestä
erilleni. Ja pääsinkin vihdoin, kärryt kaatuivat ojaan, hän jäi alle,
rahkeet katkesivat ja minä nelistin vapaana virstamääriä eteenpäin,
kunnes tulin aavikolle, poikkesin metsään ja jäin sinne siimekseen
huokasemaan.
"Siinä sain seistä monta tuntia. Ohjasvarret olivat tarttuneet erääseen
katajapehkoon, päivä paistoi kuumasti, jano oli ja nälkä, mutta ei
vettä ollut missään enkä ohjaksilta yltänyt ruohoakaan syömään. Teki
mieleni paneutua maata, vaan mäkivyöt ja länget olivat päälläni ja
ohjasvarret olivat kiinteällä. Siinä sain seistä yksinään ja ajatella,
että nyt toisia hevosia syötetään, nyt niitä juotetaan, mulle ei
anneta mitään. Vasta iltapäivällä kuulin tieltä päin tutun äänen,
joka leppeästi kutsui minua, -- se oli vanhan isännän ääni, jonka
tuhannen joukosta olisin tuntenut. Hirnahdin vähän ja jo astui hän
luokseni, kädessään leipä, josta hän kohta taittoi mulle kappaleita.
Hänen käytöksensä oli ystävällinen, vaan samalla varma ja kun hän
antoi käskyn, teki hän sen sellaisella arvokkaalla tavalla, että
sitä täytyi totella sekä hevosten että ihmisten. Nytkin hän leipää
mulle syöttäessään leppeästi puhutteli: 'Kas niin, piika parka, nyt
lähdetään kotiin, talliin.' Eikä minua enää pelottanut ollenkaan, söin
rauhallisesti seisoen paikoillani. Hän irrotti ohjakset ja kun hän
katsoi suutani, jonka kuolaimet olivat verihaavoihin repineet, oli hän
hyvin pahastuneen näkönen. 'Sepä oli ikävä juttu, puhui hän, kerrassaan
ikävä juttu.'
"Ja sitten hän talutti minut kotiin. Tallin ovella seisoi Simson; hänen
ohimennessäni painoin korvani alas ja tapasin häntä hampaillani. 'Pois
tieltä ja pysy syrjemmässä', komensi häntä silloin isä, 'ei sinusta
ole hevosmieheksi'. Poika murisi jotakin 'tottelemattomasta konista',
vaan ukko jatkoi: 'Tiedä sinä, että häijyllä miehellä ei ole koskaan
hyvää hevosta; ennenkuin sen opit, ei sulle hevosia uskota'. Vietyään
minut pilttuuseeni toi ukko ämpärillisen vettä, pesi ja harjasi
minut huolellisesti. Koko ajan hän minua ystävällisesti puhutteli,
ja _yksin hänen äänensäkin teki mulle hyvää_. Suuni oli niin pahasti
haavoittunut, etten voinut syödä heiniä. Ukko tutki tarkoin haavat,
pudisti päätään ja laittoi mulle aluksi makean jauhojuoman. Sepä
maistui makealta ja hyvää teki, kun hän koko ajan seisoi vieressäni
ja puhui rengille: 'Tulisesta eläimestä, sellaisesta kuin tästä, ei
koskaan tule kalua, ellei sitä hyvyydellä opeteta'.
"Usein ukko senkin jälkeen minua kävi katsomassa ja kun suuni oli terve,
uskoi hän minut tuon vanhemman rengin hoitoon. Hän oli vakava ja
pitkämielinen mies ja pian opin käsittämään mitä hän tahtoi".
"Kun oppiaikani oli kulunut" -- jatkoi tamma kertomustaan -- "osti
eräs kauppias minut, opetti minua vetämään parivaunua toisen rinnalla
ja möi meidät molemmat sitten muutamalle rikkaalle herralle Turussa.
Siellä piti tottua kaksinkertaisiin pakko-ohjaksiin, joita minä vihasin
ja piti aina kulkea suitset kiinteällä ja pää pystyssä. Se oli muka
komean näköistä, kun oltiin Ruissalossa taikka muualla ajelemassa,
mutta se oli hirveän vaivaloista, kaulaa ja niskaa pakotti. Sellaisessa
varustuksessa ja asennossa piti usein tuntikausia seistä ja odottaa
herrasväkeä, kun he olivat pidoissa taikka huveissa ja jos silloin
satuin polkemaan jalkaa ja olemaan rauhaton, niin kohta piiskalla
selkään. Siinä saattoi tulla hulluksi".
"No eikö isäntä pitänyt hevosten puolta?" kysäsin.
"Ei koskaan, hän ei välittänyt muusta, kuin että hevoset olivat
olemassa. Arvelenpa, ettei hän hevosenhoidosta ymmärtänyt hölynpölyä,
rengillä oli kaikki valta ja hänen kuulin kerran selittävän isännälle,
että mulla oli ilkeä luonto ja että minua oli huonosti opetettu. Hänen
olisi nyt pitänyt opettaa minut paremmaksi, mutta siihen ei _hän_
kyennyt, sillä hän oli aina tallissa äkänen ja epäystävällinen, torui
ja töykki, ei koskaan koettanut hyvyydellä lepytellä. Jos hän edes
olisi joskus ollut siivo, niin olisinhan ehkä talttunut minäkin. Olin
halukas tekemään työtä ja kovaakin työtä, mutta minua suututti, kun
koreilemisoikkujen takia täytyi rääkkäytyä. Suuni oli aina ruvissa
ja niskaani kolotti ja sitäpaitsi henkitorvenikin tuntui kipeältä,
usein en voinut hengittää. Siitä syystä kävin yhä levottomammaksi
ja kärtysemmäksi, purin ja potkin jokaista, joka pilttuuseeni tuli.
Tallirenki löi minua, mutta eräänä päivänä, kun minua valjastettiin
vaunujen eteen ja taas ruvettiin pakkokuolaimia ja suitsia suuhuni
tukkimaan, silloin heittäysin kerrassaan äkäiseksi, hypin ja potkin
enkä asettunut millään. Silat särkyivät -- ja sen jälkeen minua ei enää
niiden vaunujen eteen valjastettukaan. Isäntä lähetti näet renkinsä
myömään minut Hämeenlinnan markkinoille; minussa katsottiin olevan
pahoja vikoja, vaan komea ryhtini ja karvani vaikutti, että eräs
hevoskauppias osti minut. Hän tutki vikojani ja niiden syitä, koetti
erilaisia suitsia ja keksi pian, minkälaisia minä en voinut kärsiä.
Ja ennen pitkää saattoi hän myödä minut aivan tervennä, sävyisänä
hevosena ja eräs maalaisvirkamies osti minut. Se oli kunnon ukko,
mutta pahaksi onneksi hänen vanha renkinsä juuri niihin aikoihin
muutti pois ja se, joka tuli sijaan, oli kuten Simson kovakourainen
ja raaka, puhutteli hevosia aina kiroilemalla ja räyhäämällä ja jos
en pilttuussa käännähtänyt juuri sillä hetkellä, kuin hän tahtoi, löi
hän minua luudanvarrella polviin taikka kylkeen. Kaikki mitä hän teki,
oli raakaa ja siksi rupesin vihaamaan häntä. Hän koetti säikyttää
minua nöyremmäksi, vaan minäpä olinkin liian ylpeä ja eräänä päivänä
kun hän oli minua tavallista enemmän kiusannut, purin häntä. Hän
suuttui silmittömäksi, löi minua ratsupiiskalla päähän, mutta eipä
uskaltanutkaan sen koommin tulla pilttuuseeni, hän tiesi että minä
käytin joko kavioita tai hampaita. Isännälleen hän valitti pahoista
tavoistani ja vaikka tämä ei ollut niitä koskaan huomannut, niin
minut piti taas myötämän. Eräs hevoskauppias sai siitä vihiä, osti
minut ja lähti kaupoille ja niin jouduin sattumalta tänne vähän ennen
sinun tuloasi; mutta silloin minussa olikin jo varmaksi vakaantunut
käsitys, että ihmiset olivat ainaisia vihollisiani ja että; minun oli
puolustauduttava heitä vastaan. Täällä ovat tietysti olot toiset, vaan
kukapa tietää, kuinka kauan. Toivosinpa voivani ajatella asioista kuten
sinä, mutta sitä en voi".
"Mutta", virkahdin minäkin, "olisi minusta sentään häpeä jos sinä
rupeaisit potkiskelemaan taikka puremaan Villeä ja tallipoikaa".
"Sitäpä en teekään niinkauan kuin ovat siivoja minua kohtaan. Kerran
jo poikaa purasin ja tämä uhkasi lyödä, vaan Ville kehotti: Koetetaan
ensiksi lempeydellä! ja niin poika tulikin, antoi mulle suurusta ja
taputti minua. Sen koommin en ole häntä purrut enkä pure".
Olin suutuksissani Näykin puolesta, mutta kokemukseni ei silloin vielä
ollut suuri ja luulin että se liioittelee. Mutta sen minä huomasin,
että kuta enemmän aika kului, sen lempeämmäksi ja ilosemmaksi se kävi,
sen katseessa ei enää ollut tuota epäluuloista ilmettä, kun sitä
ihminen läheni. Kerran jo renkipoikakin Villelle virkkoi: "Luulenpa
että meistä tulee Näykin kanssa hyvin hyvät ystävät. Nyt se jo
hirnahtelee, kun minä talliin tulen".
"Niin, Näykki talttuu, siitä tulee kyllä vielä yhtä siivo hevonen kuin
Pulskasta Mustasta; hyvä kohtelu on sille paras lääke".
Isäntäkin huomasi tuon muutoksen ja kun hän eräänä päivänä nousi
vaunuista ja tuli meitä hevosia puhuttelemaan, taputti hän Näykin
kaunista kaulaa ja virkkoi: "Kas niin, piijuni, johan nyt olet aivan
toinen hevonen kuin taloon tullessasi".
Ikäänkuin hyväksyen paroonin puheen nosti Näykki turpansa pystöön,
paroonin sitä hyväillessä.
"Ville, me olemme hyvin hoitaneet sitä", sanoi pakooni.
"Niin, Kallioniemen hevoslääkkeet ovat aina varmat ja tepsivät. Siitä
on tullut toinen hevonen".
Ville puhui usein leikillään Kallioniemen hevoslääkkeistä ja sanoi
niiden voivan parantaa minkä hevosen tahansa; lääkkeet olivat
kokoonpannut kärsivällisyydestä ja lempeydestä ja niihin oli
lisätty varmuutta ja tasasuutta, puoleksi kumpastakin; sekotettuina
tarpeellisella määrällä tervettä järkeä oli näitä lääkkeitä joka päivä
annettava hevosille nautittavaksi.