Kallioniemessä.
Eräänä kauniina talvipäivänä saapui meille muuan parooni Törnen
lähettämä mies noutamaan minua Kallioniemen kartanoon. Lahtelan
isäntä virkkoi: "Hyvästi nyt, Musta; ole aina hyvä hevonen ja tee
aina paraasi." En voinut hänen jäähyväisiinsä muuten vastata, kuin
pistämällä kuononi hänen kouraansa. Lempeästi hän minua taputti ja
talutti veräjälle asti ja niin jätin syntymäkotini. Kallioniemessä
tulin asumaan moniaita vuosia ja siksi kertonen vähän siitä talosta.
Laaja puisto erotti herraskartanon rautatieasemasta ja sen ympärille
kasvaneesta kylästä. Suuren portin kautta saavuttiin puistoon ja sitten
sai juosta tasasta, leveää tietä pitkin, jonka kahdella puolen kasvoi
korkeita, vanhoja puita, joiden oksia paksu lumi painoi alaspäin. Taas
tuli portti ja sen läpi kuljettua saavuttiin päärakennuksen luo, jonka
molempain sivurakennusten väliin jäi avara pihamaa. Kasvitarha oli
rakennuksen edessä ja sen takana olivat karja- ja tallirakennukset.
Siellä oli tilaa monillekin hevosille, vaan kerronpa ainoastaan siitä
osastosta, johon minut vietiin. Siinä oli ainoastaan neljä pilttuuta,
se oli tilava ja siinä oli suuret ikkunat, joita voitiin avata, ja
siitä kävi huone valoisaksi ja ilmavaksi. Ensi pilttuu oli suuri
neliskulmainen ja sulettava puupuomilla. Toiset olivat pienempiä,
tavallisen kokoisia. Tuossa suuressa pilttuussa seisoi hevonen
irrallaan, miten päin tahtoi, söi heiniä parresta ja kaukalossa oli
kauroja. On suuri etu kun saa oleskella semmoisessa pilttuussa ja
siihen minut ensiksi vietiin enkä ole koskaan sen paremmin viihtynyt.
Seinätkin siinä olivat siksi matalat, että saatoin katsella ympärilleni
joka taholle.
Renki antoi minulle kauroja, taputti ystävällisesti kaulaani ja lähti.
Syötyäni rupesin katselemaan ympärilleni. Lähimmässä pilttuussa seisoi
pieni, lihava harmi, paksu harja ja häntä ja kaunis pää. Nostin
päätäni, katselin häntä väliaidan yli ja virkahdin: "Hyvää päivää,
kuinkas kuuluu? Mikä on nimesi?"
Harmi kääntyi puoleeni ja ojensi päätään mikäli vain marhamintaa riitti
sekä virkkoi: "Olen nimeltäni Virkku, minua pidetään kauniina ja
käytetään ainoastaan herrasväen omissa ajoissa. Väliin neitoset kahden
minulla ajelevat kepeissä turunkärryissä, väliin ratsastavat ja kaikki
minua hyväilevät. Tallirenkikin on suosijani. Tuletko sinä asumaan
tuossa seinän takana?"
"Niin lie tarkoitus", vastasin.
"Hyvä on, toivon vain, että olet siivo naapuri. En pidä sellaisista,
jotka näykkivät".
Samassa pisti toinen hevonen päänsä esiin pilttuun toiselta puolen.
Sillä oli korvat taaksepäin taipuneet ja silmät oikein ilkeän näköiset.
Se oli suurikasvuinen, ruskea tamma, pitkä hoikkanen kaula, --
venäläistä rotua -- ja se katseli minua tuikeasti virkkaen: "Vai sinä
se olet, joka karkotit minut pilttuustani, varsapahanen tuommoinen.
Kaikkien takia sitä sitten täytyykin kodistaan lähteä!"
"Pyydän anteeksi", vastasin minä, "en ole ajanut ulos sinua enkä muita.
Tähän minut ajaja asetti ja täällä olen nyt, ei auta. Mutta mitä siihen
tulee, että olisin varsapahanen, niin suvainnet huomata, että olen
nelivuotias ja siis täysi hevonen. Enkä ole ennen riidellyt kenenkään
kanssa, en oriiden enkä tammojen, ja pyydän nytkin saada olla rauhassa".
"Hyvä, saadaanpa nähdä, rehenteli tamma. Vähän kai minä rupean sinun,
lapsen, kanssa sanasotasille."
Minä en vastannut mitään.
Kun tamma iltapäivällä vietiin ajoihin, kertoi Virkku minulle siitä
yhtä ja toista.
"Seikka on semmoista, että tuolla tammalla on ilkeä tapa repiä
hampaillaan ja näykkiä ja siitä sille on 'Näykin' nimi annettukin.
Kun sitä pidettiin tuossa sinun pilttuussasi tapaili se myötään
salakähmäisesti milloin ketäkin purrakseen. Kerran se puri tallirengin
käsivarteen verihaavan ja talon neitoset, jotka ennen tavallisesti
pelotta tulivat luokseni tuoden sokeria tai leipää, eivät enää
uskaltaneet tulla koko talliin. Nyt ehkä taas tulevat, jos sinä pysyt
siivolla etkä pureksi".
"Minä en pureksi muuta kuin heiniä ja kauroja taikka mitä muuten saan
ravinnokseni enkä ymmärrä, mikä ilo siinä on näykkiä ihmisiä".
"En usko Näykilläkään siitä iloa olevan", selitti Virkku, "se on sillä
vain vanha paha tapa. Se väittää, ettei sille kukaan koskaan ole ollut
ystävällinen ja miks'ei hänkin siis muka purisi. Se on sillä tosin
hyvin ilkeä tapa, mutta jos kaikki on totta, mitä se puhuu, niin kyllä
sitä on mahdettukin pahoin pidellä ennenkuin se tänne tuotiin. Kuski
Ville on sitä koettanut lepytellä jos millä keinoin ja tallirenki
tekee myöskin parastaan eikä paroonikaan koskaan ruoskaa suotta käytä,
-- mutta sille on ennen isketty paha viha sydämmeen. Näetkös", lisäsi
harmi viisaan näköisenä, "minä olen jo kaksitoistavuotias ja mulla
on paljo kokemusta ja siksi voinkin sulle ilmoittaa, että paremmin
kuin täällä ei hevosia kohdella missään. Ville on siivo, vakava mies,
on palvellut talossa jo neljätoista vuotta ja nuori tallirenkimme on
harvinaisen hevosystävällinen. Näykin on oma vika, kun siltä sinun
pilttuusi vietiin".
Kuski Ville asui perheineen pienessä tuvassa tallin vieressä. Aamulla
hän tuli ja vei minut pihalle, jossa huolellisesti suki karvani. Ja
juuri kun puhtaana ja mustan kiiltävänä taas olin menossa talliin,
tuli parooni ja katseli minua ilmeisellä mielihyvällä. "Ajattelin nyt
aamupäivällä lähteä tällä ajelemaan", puhui hän Villelle, "mutta en
joutunutkaan. Valjasta siis sinä Musta kilpa-ajoreen eteen ja ajele
kappaleen matkaa. On kylmänpuoleinen ilma tänään, joten hiero kuolaimet
villavaatteella, ennenkuin panet hevoselle suuhun. Aja tuosta kierros
myllyn ja metsäpalstan kautta, jotta näet miten se kulkee".
Ville valjasti minut ja kun palasimme puiston kautta, tuli parooni
rouvineen vastaan. He pysähtyivät ja Ville nousi reestä.
"No, kuinka se kulkee?"
"Vallan mainiosti, herra parooni", vastasi Ville. "Ja kun tulimme
metsäpalstalle, niin siellä juuri tien vieressä joku laukasi pyssynsä.
Mutt'ei Pulska Musta siitä muuta välittänyt kuin hiukan luimisti
korviaan, ei kääntynyt oikealle eikä vasemmalle, vaan jatkoi matkaa
eteenpäin. Sillankorvassa tuli mustalaisjoukko vastaan ajaen lapsineen
ja kirjavine kampsuineen korkeaa kuormaa, jonka päältä huusivat ja
pelihtivät kuten tavallisesti. Sellaisista vastaantulijoista eivät
hevoset tavallisesti pidä, mutta Musta vain katsahti niihin ja meni
tyyneesti ohi. Eikä se säikkynyt myllynkään pauhua. Luulenpa, että
sitä on varsana varovasti ja järkevästi hoidettu. Suustaan se on hyvin
herkkä, joten ei tarvitse kuin aivan keveästi pidellä suitsia".
Seuraavana päivänä kävi parooni minulla ratsastamassa, ensin verkemmin,
sitten vinhemmin. Hän ratsasti hyvin eikä rasittanut hevosta. Kun
tulimme kotiin, puhutteli häntä rouvansa portailta.
"No miltä tuntui?" kysyi hän.
"Erinomainen, aivan niinkuin Ville sanoi."
Ville olikin oikein ylpeä puolestani. Hän suki harjani ja häntäni,
jotta ne olivat tasaset ja kiiltävät kuin naisten hiukset ja aina
hänellä oli yhtä ja toista mulle sanottavana. Luonnollisesti en kaikkia
ymmärtänyt, vaan opin kumminkin yhä selvemmin käsittämään, mitä hän
_tarkoitti_ ja mitä hän tahtoi. Miellyin häneen suuresti, sillä hän oli
lempeä ja hyvä. Hän näytti käsittävän kuinka hevonen tuntee ja kun hän
harjasi minua, kosketteli hän hyvin varovaisesti arkoja paikkoja; kun
hän päätä suki, vältti hän niin varovasti silmiä, kuin jos ne olisivat
omansa olleet, eikä hän koskaan minua kiukkuseksi ärsyttänyt.
Neljäskin hevonen oli tallissa ja sen nimi oli "Majuri". Se oli vanha
ja jo oikeastaan virkaheitto, mutta se oli paroonin suuri suosikki ja
se sai suvisin enimmäkseen kulkea vapaasti puistossa. Joskus sillä
tehtiin joitakin kepeämpiä pihatöitä ja annettiin lasten sen selässä
ajaa, sillä se oli hyvin siivo. Tämän Majurin sekä Virkun kanssa olin
kohta hyvä ystävä, eikä kulunut paljoa aikaa, ennenkuin saavutin
Näykinkin luottamuksen.
Hyvin oli minun siis hyvä olla uudessa paikassani ja jos jotakin
kaipasin, niin en siitä surrut. Kaikki kohtelivat minua hellyydellä.
Talli oli puhdas ja ilmava ja hyvää ruokaa annettiin. Mitäpä siis enää
kaipasin?
Niin, vielä kaipasin vapautta!
Puolenneljättä vuoden kuluessa olin kesäiseen aikaan saanut olla
täydessä vapaudessani, nyt täytyi minun kuukauden toisensa perästä
seistä yöt päivät tallissa, muuta liikettäkään ei minulla ollut kuin
milloin minulla ajettiin; ja kumminkin täytyi olla vakavan ja tyyneen
näköinen niinkuin vanhan, tallissa ikänsä eläneen hevosen. Aina
marhaminta, milloin ei ollut suitsia! No, enhän voi sitä valittaakaan,
sehän kuuluu asiaan. Mutta totta se on, että nuoren, voimakkaan ja
virkun hevosen, joka on tottunut elämään avaralla kedolla, jossa oli
vapaus hyppiä ja ojentaida ja viilettää täyttä laukkaa kentän poikki
ja pitkin, -- sen on vaikea olla, kun ei se koskaan saa tehdä, mitä
itse tahtoo. Väliin, kun olin tavallista kauemmin seissyt tallissa,
tunsin itseni niin elinvoimaiseksi ja hyppyhaluiseksi, että minun oli
vaikea pysyä siivolla, kun Ville minut silloin vei ulos. Tuli mikä
tuli, niin minusta tuntui, mutta nyt _täytyy_ saada kimpasta pikkuisen.
Olen varmaankin usein tuimasti heilautellut Villeä, joka minua talutti,
mutta ei hän siitä suuttunut, tyyneesti hän sen kärsi.
"So, so poikani", oli hänen tapa sanoa. "Nyt lähdetään jalottelemaan,
niin ei kutku noin pahasti kavioitasi". Kun silloin oli tielle päästy,
antoi hän minun pyyhkästä menemään täyttä ravia virstan tai pari ja
sitten palasin takasin talttuneena ja tervennä, rauhattomuus oli
poissa. _Vilkkaita hevosia, joilla ei ole kylliksi liikettä, sanotaan
usein vikureiksi_, mutta ne vain leikkivät; useat rengit niitä siitä
rankaisevat, mutta Ville ei sitä tehnyt koskaan, hän kyllä tunsi
syyn. Ja omituisen hyvin hän opetti minua ymmärtämään äänenpainonsa
vivahduksia ja suitsien pienimpiäkin liikkeitä. Huomasin aina hänen
äänestään, milloin hän oli vakava ja oli tosi kysymyksessä, sillä hän
minuun vaikutti paremmin kuin millään muulla.
Mainittava vielä on, että meidät joskus Kallioniemessäkin laskettiin
vapaaksi, nimittäin sunnuntaisin iltapäivällä kesillä. Silloin ei
ajopelejä vedetty esiin, me saimme irrallaan juoksennella tallipihassa.
Siellä oli nurmi pehmyt, ilma lepposa ja vapaasti sai tehdä mitä
tahtoi, laukata, piehtaroida ja jyrsiä kasvavaa ruohoa. Ja siellä
ennätti myöskin tutustua lähemmin toisiinsa, kun seisottiin ja
levättiin kalveen puolella.