Minua totutetaan valjaisiin.
Sanottiin yleisesti, että minusta kasvoi kaunis hevonen, joten hyvin
ansaitsinkin "Pulskan Mustan" nimeni. Karvani oli hieno ja pehmeä ja
väri kimaltavan musta. Yksi jalka oli mulla valkea ja sitä sanottiin
sukaksi, ja valkonen tähti oli otsassani. Isäntäni aikoi myödä minut,
mutta ei ennenkuin olin ehtinyt nelivuotiseksi; "sillä", sanoi hän,
"lasten ei pidä tehdä työtä niinkuin miesten eikä varsahevosten
niinkuin täysikasvuisten". Kun olin kolmivuotias, elin neljättä
talveani, tuli Kallioniemen parooni eräänä päivänä minua katsomaan. Hän
tutki silmäni, rintani ja jalkani, hän koetteli minua joka paikasta,
harjasta kavioon saakka. Sitten minua juoksutettiin hänen nähdensä ja
hän virkkoi: "Se kun opetetaan, niin siitä tulee erinomainen hevonen".
Isäntäni sanoi, että hän itse aikoi opettaa minut, sillä hän ei
tahtonut, että minua säikytettäisiin tai pilattaisiin. Ja jo seuraavana
päivänä koulunkäyntini alkoi.
Eivätpä kaikki voi aavistaa, minkälainen on työ varsan valjaisiin
totuttamisessa ja siksi siitä kerron. Se on totutettava lankiin ja
luokkiin, pujotettava aisojen väliin, opetettava vetämään perässään
rekeä ja kulkemaan juuri sitä tietä, jota ajaja tahtoo ja kulkemaan
siivosti. Kesällä sen ruumiin ympäri ovat kiinnitettävät silat ja
mäkivyöt ja sen on juostava, perässään rämisevät rattaat tai vaunut,
juostava tai käveltävä, miten milloinkin käsketään. Varsa ei saa
arastella esineitä, joita se tien vierellä näkee, ei saa pysähdellä
hirnahtelemaan toisille hevosille eikä leikkimään niiden kanssa, ei
saa purra eikä potkia, ei yleensä saa olla omaa tahtoa ollenkaan,
isännän tahtoa vain pitää noudattaa olipa sitten väsymys tai nälkä. Ja
pahinta on, ettei valjaissa ollessaan koskaan saa ilosta hyppiä eikä
uupumuksesta viskautua levolle. Se on varsalle kova koulun aika.
Päitsiin ja marhamintaan olin jo kauan sitten tottunut ja minua oli
talutettu pitkin teitä ja ketoja, vaan nyt mulle laitettiin suitset ja
ohjakset. Isäntäni antoi mulle kuten tavallisesti vähän kauroja, ja
hyväiltyään minua kauan aikaa pisti hän kuolaimet suuhuni ja kiinnitti
kaularihman. Se tuntui hyvin ilkeältä. Kellä ei koskaan ole ollut
kuolaimia suussa, se ei voi kuvitellakaan, miltä se tuntuu. Suuhun
pistetään kylmä, kova sormenpaksuinen rautapalanen, painetaan kielen
päälle ja päät ovat ulkopuolella suupieliä, jossa niihin yhtyvät päätä
kiertävät hihnat, jotka ympäröivät kuonon ja kaulan; tuosta ilkeästä
kahleesta ei millään ilveellä pääse vapaaksi, -- se on todellakin
tukalaa! Niin minusta ainakin tuntui; vaan kun näin, että emälläni ja
kaikilla muilla täyskasvuisilla hevosilla oli liikkeelle lähtiessään
samanlaiset kahleet, niin saipa isäntä minutkin, osaksi kauroja
syöttämällä, osaksi ystävällisesti puhuttelemalla, kärsivällisesti
sietämään suitsia.
Opetettiin väliaikoina satulaakin käyttämään. Varovaisesti nosti
isäntä sen selkääni, sillävälin kuin Taneli päätäni piteli, kiinnitti
satulavyöt, talutti minua niinikään muutamia kierroksia ja jo hän
vihdoin eräänä päivänä nousi selkäänikin ja ajeli pikkuisen matkaa.
Tuntui se sangen kummalliselta, vaan olin samalla ylpeäkin kun jaksoin
kantaa isäntääni ja vähitellen totuin siihenkin.
Seuraava vaikeus kouluaikanani oli se, kun mulle piti laitettaman
rautaset kengät, sekin tuntui aluksi aivan mahdottomalta. Isäntä
seurasi minua itse pajaan ollakseen varmana, ettei minua turmeltaisi
eikä rääkättäisi. Seppä nosti hiljaa ja varovasti jalkaani, ensin yhtä
ja sitten toista, otti kavioni kouraansa, leikkasi pois siitä pieniä
viipaleita siksi verran vain, että kenkä hyvin sopi. Se ei koskenut
ensinkään kipeästi, seisoskelin aivan hiljaa kolmella jalalla sillaikaa
kun hän koetteli ja vuoleskeli kutakin kaviota. Sen jälkeen otti hän
rautapalasen, joka oli kavioni alapinnan muotoinen, sovitti sen tarkoin
jalkaani, löi sen kiini muutamilla litteillä nauloilla ja taivutti
naulainkäret alaspäin; sen hän teki niin taitavasti, ettei hän minua
ollenkaan vahingoittanut. Tuntuivathan jalkani sen jälkeen jotenkin
kankeilta ja raskailta, mutta pian siihen totuin eikä kengät minua
sittemmin ensinkään haitanneet.
Sillaikaa kun olimme sepän luona, tuli sinne eräs talonpoika
kengityttämään hevostaan. Mutta se oli hyvin vaikea tehtävä, täytyi
lopuksi asettaa hevonen tukalaan asemaan n.s. pakkopilttuuseen.
Kengittäjä arveli sen johtuvan siitä, että hevosta ennen oli kengitetty
taitamattomilla sepillä, jotka olivat huonosti vuolleet kavion taikka
lyöneet naulat lihaan, josta hevonen kovasti kärsii. Samasta syystä
olivat sen kaviot käyneet litteiksi ja rumiksi. Vasta nyt kun kengässä
olin, alkoivat varsinaiset raskaammat harjoitukset aisoissa. Länget
painoivat olkaluita ja silmälippaat estivät näkemästä muuta kuin eteen
suoraan; mäkivyöt hännän alle pujoteltavine hihnoineen vaivasivat minua
myös suuressa määrin eikä ole koskaan niinkuin silloin tehnyt mieleni
viskata takajalkojani. Mutta kun tunsin, että se oli hyvä isäntäni,
joka noita kahleita laitteli, en tietysti tahtonut sitä tehdä. Ja
vähitellen niihin kaikkiin totuin ja rupesin tekemään työtä niinkuin
emäni ja muut hevoset.
Kertoessani kasvatuksestani en saa unhottaa yhtä puolta siinä, jota
aina olen pitänyt erittäin edullisena. Jo edellisenä kesänä oli
isäntäni pitänyt minua pari viikkoa erään naapurin laitumella, joka
on rautatielinjan vieressä. Se oli jokin vasikkahaka ja siellä piti
minunkin olla. En unhota koskaan, kun ensimmäinen juna siitä huristi
ohi. Nakertelin nurmea kaikessa rauhassa rautatien viereisen aidan
kupeella, kun yhtäkkiä etäältä rupesi kuulumaan outoa ääntä; vaan enpä
kauan ehtinyt ihmetellä mistä se tuli, ennenkuin näin -- näin kamalan
esineen, puuhkuvan ja rämisevän, sakeaa savua tupruuttavan. Sitä tuli
pitkä, musta jono, mulla yritti pelosta henki kurkkuun tyrehtymään.
Tein äkin käänteen ja laukkasin minkä kaviostani lähti niityn toiseen
päähän, johon pysähdyin pelon valtaamana huokasemaan. Saman päivän
kuluessa kulki siitä vielä monta muuta junaa ohi, toiset nopeammin,
toiset verkemmin; asema oli jotenkin lähellä ja sinne tullessaan ne
vinkuivat ja rytisivät. Kammo täytti mieleni koko ajan enkä voinut
käsittää, miten vasikat saattoivat pysyä niin rauhallisina, kuin jos
ei mitään olisi tapahtunut, -- tuskin viitsivät koko tuota mustaa,
savuavaa kummitusta katsoakaan. Minä en voinut moneen päivään rauhassa
syödä. Mutta kun sitten rupesin huomaamaan, ettei hirviö koskaan
laskeutunut aidan yli laitumellemme, aloin minäkin vähitellen tottua
siihen ja saatoin kohta yhtä tyyneesti kuin vasikat katsella sen menoa.
Sen jälkeen olen nähnyt monen hevosen säikähtävän ja pillastuvan
nähdessään ja kuullessaan junan tulevan, mutta itse olen, isäntäni
huolenpidon vuoksi rautatieasemilla yhtä tyyni kuin koskaan omassa
tallissani.
Siitä saapi opetuksen jokainen, joka tahtoo hyvin kasvattaa nuoren
hevosen.
Usein kuljin yhtä matkaa emäni kanssa, väliin valjastettiin minut
kaksivaljakkoonkin hänen rinnalleen, sillä hän osasi juosta niin
tyyneesti ja varmasti. Ja emä neuvoi mulle, että kuta kiltimmästi
kuljen, sitä paremmin minua opetetaan ja että aina on viisainta
noudattaa ajajan tahtoa. "Mutta", lisäsi hän, "ihmisiä on monenlaisia,
on hyviä ja ajattelevia, kuten Lahtelan isäntä, joita minkä hevosen
tahansa on helppo palvella, vaan on myöskin ilkeitä ja julmia, jotka
eivät olisi sen arvoisia, että heidän hoitoonsa luontokappaletta
uskottaisiin. Sitäpaitse on olemassa suuri joukko tuhmia, turhamaisia
ja taitamattomia ihmisiä, jotka eivät koskaan viitsi ajatella. Nämä
turmelevat useampia hevosia kuin muut, eikä minkään muun kuin terveen
ymmärryksen puutteen takia. Eivät tarkota pahaa, mutta tekevät
kumminkin. Toivon, että pääset hyvään hoitoon, mutta ei sitä hevonen
koskaan tiedä, kuka hänet ostaa ja kuka hänellä ajaa. Sattumuksesta se
kaikki meille riippuu. Mutta sen sulle kumminkin sanon: Tee parastasi
mihin joutunetkin, ole aina huolekas hyvästä nimestäsi".