Lapsuuden kotini.
Lahtelan tilalla Satakunnassa olen syntynyt ja kasvanut. Kauniimpia ja
vanhimpia muistojani on vihanta vainio Kaislalammen rannalla; siellä
sain lämpösinä kesäpäivinä seurata emääni, joka tässä aituuksessa
kulki vapaana useiden muiden hevosten seurassa. Kun en vielä ruohoa
kyennyt syömään, imin ravintoni emoni nisistä. Päivät tepastelin hänen
rinnallaan, yöt lepäilin hänen kupeillaan. Sydänkesän yöt olivat
lyhyet, valoisaa päivää sai pitkältä nauttia ja minua huvittaakseen
antautui emoni usein leikkimään kanssani hyppien ja laukaten. Milloin
kovin kuumaksi kävi, kahlasimme loivaa rantaa pitkin veteen taikka
asetuimme seisomaan lehteväin koivujen varjoon, jotka ylempänä
kunnaalla muodostivat sievän lehdon. Sieltä katselimme häntämme taloon
päin, jonka avaran pihan toisessa päässä olivat tilavat talli- ja
navettarakennukset. Mutta kun siksi olin varttunut, että jo ruohoa
rupesin nakertelemaan, oli emälläni tapana lähteä töihin aamusilla ja
palata luokseni vasta illalla.
Laitumella oli paitse minua viisi muuta varsaa, kaikki minua vanhemmat,
muutamat jo melkein rekivetoiset. Niiden kanssa leikin, nelistin
vainion ristiin ja rastiin vallattomana ilossa. Mutta nuo toiset eivät
aina leikissä pysyneet, vaan rupesivat näykkimään hampaillaan ja
tappelemaan.
Kun siten eräänä päivänä olimme pelihtineet tavallista enemmän,
hirnahti emoni, kutsui minut luokseen ja virkkoi:
"Pane mieleesi mitä sulle nyt sanon. Nuo toverisi ovat kyllä kelpo
varsoja, mutta niiden vanhemmat ovat pelkkiä työkoneja, joilla ei ole
ollut tilaisuutta opettaa varsoilleen hienompia tapoja. Sinun laitasi
on toinen. Isälläsi on hyvin arvokas nimi tällä paikkakunnalla ja
isoisäsi on voittanut kaksi palkintoa Hämeenlinnan kilpa-ajoissa.
Isoäidilläsi oli harvinaisen nöyrä luonto etkä ole nähnyt minun koskaan
näykkivän etkä potkivan. Toivon, että sinustakin kasvaa leppeä,
kelpo hevonen, joka ei pidä väliä huonoista esimerkeistä. Tee aina
niskottelematta työsi, nosta nopsasti jalkaasi kun juokset eläkä rupea
tappelemaan eläkä hämmästelemään leikilläsikään."
Näitä emäni neuvoja en ole koskaan unhottanut. Tiedän, että se oli
viisas ja ymmärtäväinen tamma ja että isäntämme piti siitä paljo.
Nimenä sillä oli oikeastaan "Herttuatar" mutta tavallisesti sitä
"Herttaseksi" kutsuttiin.
Isäntämme, Lahtelan isäntä, oli siivo, hyvä mies; antoi ruokaa hyvää ja
riittävästi, piti tallin siivossa ja taputteli meitä ystävällisesti,
puhutellen meitä kuin omia lapsiaan. Hänestä kaikki paljon pidimme,
emäni erittäinkin. Kun se näki isännän portailla, juosta karautti se
aina ilosesti hirnasten hänen luokseen ja silloin hän sitä taputteli ja
mairitteli "herttasekseen" ja kyseli että "mitenkä nyt poikasi, pulska
Musta, jaksaa". Minua hän näet kutsui "pulskaksi Mustaksi", koska olin
kiiltävän musta. Ja silloin hän tavallisesti antoi meille leipäpalan
tai hyppysellisen suoloja. Kävivät toisetkin hevoset hänen luonaan,
vaan luulenpa, että hän enin piti emästäni ja minusta, -- emälläni hän
aina ajoi kepeässä kirkkoreessä kun kaupunkiin läksi.
Hakamme aidan takana oli perunamaa, jossa punatukkaisen Ollin,
laiskansitkeän poikaviikarin, olisi pitänyt mullata taimia, mutta
usein hän jätti työnsä kesken ja tuli aitaviereltä vaaraimia syömään.
Mutta eipä hän siihenkään tyytynyt, monesti rupesi hän sieltä aidan
takaa pelihtimään varsojen kanssa, viskeli niitä kivillä ja kartuilla
saadakseen niitä laukkaamaan. Paljo emme tuosta välittäneet, juoksimme
tavallisesti syrjään, vaan joskus sattui kivi kipeämminkin koskemaan.
Monasti olimme kuulleet isännän toruvan Ollia tuosta; mutta kun hän
taas eräänä päivänä meitä pyssyili ja isäntä sattui sen näkemään, niin
tämä suuttui, juoksi aidan luo ja antoi Ollille aika tukkapöllyn. Me
laukoimme viereen katsomaan ja kuulimme silloin isännän toruvan:
-- Vai sinä poikavekara hevosia laukkuutat! Sen olet tehnyt jo
ennenkin, vaan nyt se jo riittää, -- saat mennä, minun leipääni et
tarvitse enää syödä.
Sen koommin emme Ollia nähneet. Vaan vanha Taneli, joka hevosia hoiti,
oli meille yhtä hyvä kuin isäntä ja vaali meitä hellästi.
Kun olin pääsemässä kahden vuoden ikäiseksi, sattui tapaus, jota en
koskaan unhota. Oli kevätkesä, yöllä oli kylmännyt ja sumu peitti
laitumen ja metsänrinnan, jossa me varsahevoset kesän ensi ruohoa
nakertelimme. Tämä puoli oli rajakkain Kallioniemen herrastalon tilojen
kanssa, ei ollut tilojen välillä kuin kapea puro, joka jyrkänlaisten
rantojen lävitse vieri järveen.
Parooni Törne, Kallioniemen isäntä, oli samoin kuin meidän
isäntämme, hyvin hellä hevosia kohtaan eikä hän hyväksynyt niitä
hurjia ratsastuksia, joihin hänen poikansa, nuori luutnantti, oli
hyvin ihastunut ja joita hän kotona oleskellessaan aina harjoitti
ystäviensä seurassa. He panivat usein metsissäkin toimeen tuimia
kilparatsastuksia, yksi ajoi edellä ja toiset karauttivat huimaavaa
kyytiä perästä saadakseen hänet kiini, kannustivat vain hevosiaan ja
laskivat menemään katsomatta mitä edessä oli. Monta hevosta olivat he
tällä tavoin ajaneet aivan pilalle elinkaudeksi ja että suurempiakin
onnettomuuksia saattoi sattua, siitä oli juuri mainittu tapaus selvä
esimerkki.
Niin, me astelimme mainittuna kevätpäivänä kaikessa rauhassa laitumella
pureskellen nuorta nurmea ja silloin me äkkiä kuulimme ryminää ja
huutoja metsästä. Vanhin varsoista korotti päänsä, luimisti korviaan
ja lähti huudahtaen että "sieltä tulee ratsastajia" aika vauhtia
laukkaamaan vainiolle. Me muut perässä. Koivulehdon kunnaalle
pysähdyimme ja katselimme siitä tantereen poikki tulijoita. Emäni ja
isäntämme vanha työhevonen näyttivät tietävän mistä oli kysymys.
"Nyt niillä on taas kilpa-ajot", virkkoi emäni. "Jos ne tämän kautta
ajavat, niin saamme nähdä koko lystin." Samassa sieltä tulikin
ratsastaja ajaen täyttä karkua puroon viettävää niittyä pitkin.
Sellaista meteliä en ollut eläissäni vielä koskaan kuullut. Huutaen
ja täyttä nelistä lasketellen tuli sieltä ensimmäisen jälessä joukko
herroja, jotka kumminkin puron äyrästä lähetessään hiljensivät vauhdin.
"Nyt ne saavat hänet kiini", virkkoi emäni.
"Kiini, miksi kiini?" kysyin minä.
"Miksi, siinäpä se juuri kysymys onkin. Ei he tiedä sitä itsekään,
mutta tuo on heistä hauskuutta".
Mutta taas vauhti jatkui, eturatsastaja kannusti hevostaan ja lasketti
jyrkkää puronrinnettä kohden ja rannalla olevan aidan yli, puron poikki
ja meitä kohden.
"Nyt saamme nähdä jotain hauskaa", virkkoi emäni ja samassa työntyi
koko ratsastajajoukko rinnettä alas puroon. Toisten hevoset hyppäsivät
aidan ja puron yli, toisten peljästyivät, peräytyivät ja juoksivat
syrjään, vaan ajajat pakottivat niitä eteenpäin.
Katselin tuota niin hämmästyneenä, etten ensiksi oikein tajunnutkaan,
mitä puron luona tapahtui. Mutta kun sinne tarkemmin katsahdin, kohtasi
silmääni surullinen näky: kaksi kauniinta hevosta oli suistunut. Toinen
makasi selällään purossa ja siristi jalkojaan, toinen voihki aidan
kupeella nurmikolla. Ratsastajista nousi toinen märkänä ja savisena
purosta, toinen makasi rantakivillä aivan liikahtamattomana.
"Siltä on niskat poikki", sanoi emäni. "Se on oikein hänelle",
arvelivat toiset varsat ja niin tuntui minustakin, mutta emäni pani
vastaan.
"Niin ei saa ajatella", sanoi hän. "Mutta vaikka olenkin vanha hevonen
ja olen nähnyt ja kuullut paljo, en ole kumminkaan koskaan voinut
käsittää, miksi tuollainen ajo on ihmisistä hauskaa. Usein särkevät he
itsensä, turmelevat hyvät hevoset, polkevat pellot ja niityt ja ilman
mitään hyötyä. Mutta kuinkapa sitä me ymmärtäisimmekään, mehän olemme
pelkkiä hevosia".
Emäni puhuessa seisoimme ja katselimme ratsastajia. Nämä olivat
laskeuneet hevostensa seljästä ja kiirehtineet maassa makaavan
nuorukaisen luo. Mutta minun isäntäni, joka myös oli nähnyt pika-ajon,
oli ensimmäinen, joka koetti nuorukaista auttaa. Pää retkahti kumminkin
alas kun häntä koetettiin nostaa pystyyn ja käsivarret riippuivat
hervottomina. Kaikki olivat hyvin vakavan näköisiä, ei nyt temmelletty
eikä torvilla soitettu, vaan nostettiin kaatunut maasta ja kannettiin
isäntäni huoneeseen. Sittemmin sain kuulla että tuo oli ollut nuori
parooni, Kallioniemen paroonin ainoa poika. Nyt ajoi ratsastajia joka
suunnalle hakemaan lääkäriä ja eläinlääkäriä ja arvattavasti myöskin
vanhaa paroonia, jonka piti saada tieto poikansa tapaturmasta. Kun
eläinlääkäri saapui puron partaalle, meni hän tuon komean mustan
hevosen luo, joka siinä ähkien makasi, koetteli sitä joka paikasta
ja pudisti päätään. Joku juoksi isäntämme taloon, toi sieltä pyssyn;
laukaus kuului eikä tuo musta hevonen sen koommin liikkunut.
Emäni oli hyvin alakuloisen näköinen ja kertoi monta vuotta sitten
hyvin tunteneensa tuon hevosen, joka oli ollut vireä ja virheetön. Eikä
hän tahtonut enää mennä koko laitumen siihen päähän.
Moniaita päiviä myöhemmin kuulimme kirkonkellojen soivan pitkään
ja maantiellä näimme mustain hevosten vetävän pitkää, omituista
mustapukuista vaunua. Ja jälestä tuli toiset vaunut ja sitten kärryt ja
niitä pitkä rivi; kaikki ajajat olivat mustiin puetut, ja kellot soivat
lakkaamatta.
Nuoren paroonin ei tarvinnut sen jälkeen enää koskaan ratsastaa. Hänet
vietiin kirkkomaalle ja laskettiin siellä hautaan. Siihen vei hänet
hänen hurja huvituksensa.