VIHA

He söivät päivällistä Luodon lasiparvekkeella puhumattomina ja

ikävystyneen näköisinä, kuten tekevät tavallisesti avioparit, jotka

ovat olleet muutaman vuoden naimisissa.

Heillä ei ollut mitään sanottavaa toisilleen.

Heidän kehityksensä oli ollut sama kuin lukemattomien muidenkin.

Tottumus, talttuminen, sopiviin rajoihin hillitty kyllästyminen oli

heidän elämässään jo aikoja sitten korvannut ensi-aikojen uteliaan ja

herkän hermo-ilon. Se on se yleinen sovinto-oikeus, joka astuu voimaan

senjälkeen, kun kaksi ihmistä eivät voi tarjota toisilleen enää mitään

uutta, ei hengen kiihotusta eikä aistien ärsytystä, ei mitään siitä

kaikesta, joka miehen ja naisen ensi-yhtymässä muodostaa tuon

selittämättömän, kaikkivoittavan huumauksen. Yhtä ankara kuin on ollut

syttyvän lemmen ehdottomuuden vaatimus, yhtä ankaraksi tulee jatkuvassa

rakkaudessa sovittelun tarve. Sillä jos nämä kaksi ihmistä ovat

hyvin-kasvatettuja, eivät he syökse itseään turmioon turhasta, ei

tuulentupien tähden ainakaan. He ottavat elämän sellaisena kuin se on.

He vanhettuvat ja viisastuvat vähitellen ja antavat viisaudelleen vielä

varmuuden vuoksi jonkun käytännöllisen, kunnioitusta herättävän

nimen kuten: velvollisuuden-tunto, välttämättömyyden-laki tai

elämän-vakavuus. Ja niin saa kaikki taas tyydyttävän, sopusointuisen

luonteen. Heidän elämänsä muodostuu tuoksi hieman yksitoikkoiseksi,

mutta juuri sentähden niin moitteettomaksi ja mallikelpoiseksi

perhe-elämäksi, jonka me kaikki niin hyvin tunnemme. Mies menee

takaisin, mistä on tullutkin. Hän hukkuu päiviksi virkaansa ja illoiksi

klubeihin tai pienille juomingeille nuoren-miehen aikuisiin

kapakkahuoneustoihin. Ja vaimo hakee esiin sekä vanhat tyttö-ystävänsä

että uudet rouvatuttavansa ja painuu hänkin omaan maailmaansa. Heidän

yhteis-elämänsä, mikäli se vielä tulee kysymykseen, on etupäässä vain

julkista ja edustavaa: päivälliskutsuja, iltamiin ajelua, teattereissa

istumista y.m.s. yhtä miellyttävää kuin viatontakin laatua. Tosin kyllä

voi sattua, että kaikista näistä miellyttävyyksistä huolimatta miehen

ajattelu-tapa on hieman kyynillinen ja naisen tunnepohja vähän katkera,

mutta noin vain salassa, ettei sitä kukaan huomaa, tai jos huomaakin,

on se tietysti luettava yksinkertaisesti ja yksinomaan tämän

nykyaikaisen hermoille käyvän sivistys-elämän syyksi...

Jotenkin tämäntapaisiin ulkonaisiin puitteisiin oli myös järjestynyt

sen pariskunnan elämä, joka eräänä kauniina syyskuun päivänä aterioitsi

Luodon lasiparvekkeella.

Kaikki vuoroliike muiden ihmisten kanssa kävi heiltä verrattain hyvin.

Pahinta oli, kun he joskus vielä sattuivat jäämään kahden kuten nyt.

Silloin eivät tahtoneet muodot kestää sitä sisällisen valheen,

tyhjyyden ja yhteenkuulumattomuuden tunnetta, joka kummankin puolen

yllytti sotaan. Mutta he eivät voineet sallia tälle tyytymättömyydelle

mitään ilmaisumuotoa: se olisi ollut vielä liian suuri rakkauden-näyte,

tunnustus siitä, ett'eivät he olleetkaan niin tuiki välinpitämättömiä

ja toisistaan riippumattomia kuin he tahtoivat uskotella. Ja tätä iloa

he eivät mitenkään voineet suoda toisilleen. Siksi he ylpeästi kätkivät

sisälliset kuohahtelunsa näennäisen kylmyyden ja velttouden varjoon.

He olivat lopettaneet päivällisen ja odottelivat kahvia. Koko ajalla ei

kumpikaan ollut puhunut sanaakaan. Lähistöllä ei istunut ketään

tuttuja, joiden vuoksi olisi täytynyt ylläpitää sopivia muotoja.

Kuitenkin alkoi tämän liika-luonnollisen asenteen kaameus hermostuttaa.

Mies, joka oli katsellut merelle, vilkaisi kuin ohimennen vaimoonsa.

Ikäänkuin sattumalta käänsi tämä juuri sillä hetkellä päänsä toisaalle.

Miestä kiusasi aina hänen tyyni ja hapan naamansa, mutta tällä kertaa

se häntä todenteolla suututti. Miksi ei pitänyt hänkin huolta omasta

virastaan! Tällaista ei saanut sattua enää. Jäädä kotona ilman

päivällistä ja sitten päällepäätteeksi lähteä saareen kahden kuin

rakastavat... Mikä järjetön päähänpisto häneltä itseltäänkin suostua

tällaiseen. Hän sytytti sikaarin ja kaivoi taskustaan esiin aamullisen

sanomalehden, vaikka olikin sen jo lukenut, ja alkoi näön vuoksi tutkia

sitä uudestaan.

Nyt katsahti vaimokin mieheensä. Hän oli vielä nuori, mutta hänen

kasvonsa olivat kalpeat ja lakastuneet ja yhteenpuristetuissa, ohuissa

huulissa oli vanhan naisen kova ja katkera ilme. Se oli tullut

avioliiton aikana. Hänen ulkomuotonsa oli vioittunut yht'aikaa kuin

hänen sielunsakin. Sen saattoi nähdä jokainen; ainakin hän sitä

pelkäsi. Hän tiesi olevansa huono näyttelijätär ja sentähden hän aivan

epätoivon vimmalla koetti onnistua, sentähden hän seurassa lakkaamatta

hymyili. Ja jokainen hymy syvensi vain pakotettua ilmettä suun

ympärillä, hymykuoppien kohdalle syntyi ilkeä, ilmi-antava viiva...

Mutta sittenkään ei hän voinut heittää otettaan eikä antautua

luonnolliseksi, sillä hän ei tahtonut päästää ketään liian lähelle. Hän

oli yhä vielä niin äärettömän arka, aivan kuin lapsena, aivan kuin

heidän avioliittonsa ensi-aikoina. Tosin oli hän jo oppinut jonkin

verran peittämään tätä arkatuntoisuuttaan, mutta sisimmässään ei hän

ollut siitä vähääkään parantunut, vaikka oli koettanut. Yhä vaan oli se

hänen suuri salainen määrääjänsä kaikessa, vaikka hän kyllä aavisti,

että sen määräykset olivat järjettömät ja että se juuri oli syynä

kaikkeen pahaan hänen elämässään, koko siihen yhteis-onnettomuuteen,

jossa he molemmat nyt elivät ja jota hän tahtoi salata keinolla millä

tahansa.

Hän katsahti uudelleen mieheensä, käytännölliseen ja selväpäiseen

mieheensä... Ja tässä mykässä hiljaisuudessa alkoi häntä taas

sydän-alasta niin kummallisesti puristaa...

Samassa tuli tarjoilija tuoden kahvin. Nopeasti käänsi vaimo kasvonsa

merelle päin peljäten kyynelten nousevan silmiinsä.

Aurinko oli jo laskemassa. Meri välkähteli suurina väripintoina ja

valkeita purjeveneitä liukui lakkaamatta ohitse kadoten toinen toisensa

jälkeen saarten lomiin tummeneville vesille. Mutta satama loimotti

vielä väkevässä purppuran-keltaisessa ruskotuksessa. Rantatalojen

ikkunat iskivät kipinöitä ja ankkuroituneiden laivojen pitkät, punaiset

vesirajat paistoivat kuin tulenlieskat pimenevän kaupungin juurella...

Vaimo jäi katselemaan auringonlaskua -- näön vuoksi kuten mieskin

sanomalehteään -- ilman että sen iloinen kauneus jaksoi herättää

hänessä minkäänlaista vastakaikua. Päinvastoin kävi hänen mielensä vain

synkemmäksi. Tuo kammottava kaksin-vaikeneminen oli kerrassaan

järkyttänyt hänen tasapainonsa. Hänestä tuntui kuin olisi hänen arin

itsensä taas ikäänkuin revähtänyt, ja yhä uudelleen ja uudelleen täytyi

hänen painaa sormi siihen haavaan... Kuinka oli tämä kaikki

mahdollista? Kuinka oli elämästä voinut tulla kuolema, niin suuresta

onnesta niin suuri onnettomuus? Kuinka oli se tapahtunut? Ja

ymmärtääkseen täytyi hänen taas kerrata mielessään kaikki...

Hän oli uneksinut kaikkea niin toisenlaiseksi silloin alussa, jolloin

hän oli astunut elämään tai ainakin tahtonut astua, silloin, jolloin

hän meni naimisiin. Ja silloin oli ollutkin toisin. Hän itse oli

lapsellinen ja kokematon ja todenperästä rakastunut nykyiseen

mieheensä, syvästi ja ihailevasti niinkuin nuoret tytöt ainakin, silmät

täynnä näkymättömiä pilvilinnoja ja sydän tulvillaan hellyyttä ja

ymmärtämyksen ja antautumisen tarvetta. Mies oli häntä koko

joukon vanhempi ja tämän etuennätyksen perusteella myös aivan

itse-oikeutetusti viisaampi, voimakkaampi ja hallitsevampi. Mutta mitä

enemmän se tuli näkyviin, sitä enemmän ylpeili hän miehestään, sitä

enemmän nautti hän vain oman alemmuutensa ja heikkoutensa hivuttavasta

tunteesta, seuraten siinä rakastavan naisen pohjimmaisia vaistoja.

Alussa oli kaikki hyvin, kunnes miehen aistit väsyivät. Silloin lakkasi

hän kerrassaan hemmoittelemasta, ymmärtämästä ja ohjaamasta. Ja kun

vaimo ihmeissään kyseli siihen syytä, sai hän vastaukseksi, että

hänenkin jo oli aika tulla täysikasvuiseksi ihmiseksi ja toimeen

omillaan. Ja kun vaimo valitti yksinäisiä iltojaan ja ikäväänsä, puhui

mies työkiireistään ja tärkeistä kokouksistaan. Mutta kun vaimo

sittenkin yhä vielä itsepintaisesti pysyi hiljaisissa syytteissään

verraten aina entistä nykyiseen ja muistuttaen, miten hän ennen oli

ollut tärkeämpi kuin kaikki kokoukset, niin silloin suuttui mies. Ja

silloin piti hän vaimolleen ensi kerran vakavan puheen, jossa hän

selitti, ettei elämä voinut olla pelkkää sunnuntaita eikä suitsutusta,

vaan että sillä oli myöskin arkipäivänsä ja arkityönsä ja että sitä

juuri tarkoitti avioliitto. Senjälkeen seurasi kolaus kolausta ja

loukkaus loukkausta kahden puolen, heidän tietämättään ja

tahtomattaankin. Jokainen sana, silmäys, ajatuksen käänne, pienin teko

oli toisen mielestä tahallisesti tarkoitettu tähtäys. Ja vaimo itki ja

koetti puhua, puolustaa ja selittää, jott'ei vain jäisi mitään

väärin-ymmärrystä heidän välilleen, sillä hänellä oli yhä vielä tarve

olla kuin avonainen kirja rakastetulleen. Mutta tämä vain pahensi

asiaa. Miestä se rasitti ja ikävystytti eikä hän nähnyt siinä mitään

järkeä. Hän selitti sen pelkäksi naiselliseksi oikuttelun-haluksi,

jolle ajoissa oli pantava tiukat rajat, jott'ei se pääsisi nielemään

hänen aikaansa ja voimiaan. Siksi alkoi hän opettaa vaimolleen järkeä:

mitä oikea rakkaus oli ja miten sen tuli esiintyä. Sen tuli olla

itsehillitsemistä, ikävien vaikutelmien karttamista kahden puolen ja

yleensä avio-elämän rauhallisuuden turvaamista. Siten sulki hän

kerrassaan tämän herkän, avonaiseksi luodun mielen. Sillä vaimo tahtoi

niin kernaasti olla hänelle mieliksi ja säästää häntä ikävyyksiltä eikä

hän mitään maailmassa niin peljännyt kuin miehensä tyytymättömyyttä.

Yhdellä katseella, sanalla, äänenpainolla saattoi tämä lyödä hänet

puolikuoliaaksi. Hän oli niin hirveän voimakas. Häntä täytyi sekä

rakastaa että peljätä jostakin syvältä, sisä- ja ulkopuolelta itseään,

ikäänkuin pakosta. Siksi kätki hän sittemmin jokaisen uuden,

esiinpyrkivän mielentilan. Hän lakkasi selittämästä ja tasoittamasta

heidän alituisia ristiriitojaan tuntien sen kaiken miehelleen

sietämättömäksi. Täten alkoi levitä kuilu heidän välillään. He eivät

puhuneet enää ajatuksiaan. He eivät riidelleet eivätkä hyväilleet. He

kaarsivat kaukaa niinkuin kaksi, jotka eivät tahdo astua toistensa

varpaille. Mutta salassa vaimo itki. Itki ensin yöt päivät sielunsa

suurta hätäytymistä. Mies näki hänen itkettyneet silmänsä ja ihmetteli.

Ei ollut tapahtunut mitään, kaikki oli hyvin, ja kuitenkin piti itkeä!

Mutta sitten mies vähitellen tottui ja tyyntyi, katsoen tämän piirteen

myös kuuluvan tuon käsittämättömän nais-sielun moniin ominaisuuksiin,

joita ei koskaan opi ymmärtämään ja joihin sen tähden on paras olla

kiinnittämättä mitään huomiota. Heissä ei tietysti ollut mitään

järkevää, ei mitään syyn ja seurausten lakia kuten muissa ihmisissä. Ja

tämän asian merkittyään ei mikään tuollainen pikku-seikka häirinnyt

hänen rauhaansa enää. Tai ainakin oli se hänen päätöksensä. Hän koetti

olla niinkuin ei vaimoa olisi ollutkaan, ja itse asiassa hän silloin

tällöin toivoikin, että tuo kuvitelma olisi ollut totta. Sillä häntä

vaivasi sittenkin tämän ainainen surumielisyys enemmän kuin hän

oikeastaan olisi tahtonut itselleenkään myöntää. Miksi juuri häntä

kohtaan tämä tyytymättömyys ja potilas-humööri? Hän ei koskaan

häirinnyt vaimoaan millään, ei rasittanut häntä työllä eikä rajoittanut

hänen vapauttaan, päinvastoin koetti hän tehdä hänen elämänsä niin

mukavaksi ja suruttomaksi kuin suinkin ja siitä sai hän sitten

palkakseen pahaa tuulta ja happamia eleitä! Mikä kiittämätön olento oli

sentään nainen! Vaimonsa hahmossa vihasi hän koko nais-sukupuolta,

jolla ei ollut muuta tehtävää tässä maailmassa kuin olla miehen

viettelyksenä ja vitsauksena. Mutta koska oli hyödytöntä ja turhaa

toivoa, että mikään muuttuisi, piti hän arvottomana antaa sisälliselle

loukkautumiselleen mitään näkyvää muotoa. Se keskittyi kaikki tähän

ainoaan asenteeseen: olla niinkuin ei vaimoa olisi ollutkaan. Vaimo

tunsi tämän ja silloin tyrehtyivät hänenkin kyyneleensä. Lapsekas

hädänhuuto muuttui mykäksi suruksi ja liikkuva tuska kiviseksi

jähmetykseksi. Hän huomasi, että maailma oli paha. Ja silloin tuli hän

vanhaksi. Silloin vioittui hänen sielunsa ja huulensa saivat katkeran

kaarroksen. Hän tuli teeskenteleväksi vieraissa ja kömpelöksi kotonaan,

jossa ei kukaan enää kysynyt hänen sirouttaan ja sulojaan. Ne jättivät

hänet kuten laiminlyödyt _Gratiat_, ja hän tunsi itsensä nyt

heikommaksi kuin koskaan ennen, sillä niissä oli ollut _hänen_ ainoa

voimansa. Mutta kun rakkaus kerran oli paleltunut, ei alistuminen ja

antautuminen enää ollut suloista. Hän alkoi tuntea joka kohdassa miehen

äärettömän ja itsekkään väkivaltaisuuden. Ja se painoi häntä kuin vuori

ja puristi kuin vankila, aina, joka hetki. Kun he neuvottelivat kotinsa

välttämättömimmästä yhteisjärjestyksestä, kävivät heidän mielipiteensä

aina vastakkain, mutta vaimo, joka oli pehmeämpää ainesta, sai antaa

myöten. Kun he kävelivät kadulla, oli heillä eri tahti, mutta

näennäisen tasapainon saavuttamiseksi sai vaimo ponnistautua pysymään

rinnalla. Kun he olivat kutsuissa tai matkoilla, anasti mies

tietämättään, vanhasta tottumuksesta, aina paremman paikan ja vaimo

mitättömämpänä oliona sai mukautua. Mies ei vaatinut palveluksia, mutta

ei myöskään käyttäytynyt ritarillisesti, ja heikompana tunsi vaimo aina

jäävänsä huonommalle osalle. Mutta jokainen askel, jokainen sovittelu

lisäsi sitä synkkää lumivuorta, joka lepäsi hänen sydämellään: vihaa.

Se oli ainoa, jolla hän saattoi merkitä itsenäisyytensä tuon

taipumattoman väkivallan suhteen. Hän totteli kyllä, sillä hän arvasi

vastustuksen turhaksi ja kaiken sodan heidän välillään epätasaiseksi,

mutta mitä enemmän hän alistui ulkonaiseen pakkoon, sitä enemmän kasvoi

hänen sisäinen itsenäisyytensä, sitä suuremman arvon antoi hän heikon

sydämensä hillittömälle kapinalle. Viha muuttui hänen kunnia-asiakseen

ja ainoaksi onnekseen. Viha tuli hänen paremmaksi itsekseen, hänen

riutuvan ihmis-arvonsa viimeiseksi aseenkantajaksi. Viha oli hänen

kadotetun taistelunsa synkkä lohdutus, sen näkymätön voitonmerkki,

merkki siitä, ettei hän sittenkään ollut kokonaan antautunut, että

hänessä sittenkin vielä eli jokin, joka uskalsi nousta puolustamaan

hänen raukkaa, raiskattua rakkauttaan ja viskata vastalauseen elämän

ääretöntä rumuutta ja vääryyttä vastaan. Väärä se oli, ainakin hänelle,

kenties muillekin, kenties kauttaaltaan. Sillä hänen täytyi olla paha

vain sentähden, että hän oli ollut hyvä ja vihata siksi, että hän oli

luotu rakastamaan...

Mies oli jo lopettanut sanomalehti-tutkistelunsa ja kahvinjuontinsa.

Hän katsoi kelloaan.

-- Jo onkin aika lähteä, sanoi hän. Vaimo hätkähti ajatuksistaan.

Sitten nousi hän kiltisti, kokosi pöydältä hansikkaansa ja alkoi

pujotella niitä sormiinsa.