Mies katsoi vaimoonsa ihmetellen.
-- Tietysti olet vapaa tekemään mitä tahdot, sanoi hän. Jos sinua
huvittaa lähteä, jos siitä on sinulle jotakin iloa, niin enhän minä
tahdo estää. Lähde vaan!
-- Se ei ole ollenkaan mikään ilo minulle, keskeytti vaimo hänet
kiivaasti. Ei ollenkaan, minä vakuutan sinulle! Jos edes kieltäisit
minua, jos edes koettaisit estää ja pidättää, silloin voisi se olla
jokin ilo. Mutta näin!
Ja Ertta teki käsillään hermostuneen liikkeen.
Miehen ihmettely kasvoi.
-- Miksi sitten oikuttelet? Jää siis, älä lähde mihinkään!
-- Ei, nyt en ainakaan voi jäädä. Tämä sinun ääretön
välinpitämättömyytesi on vain uusi todistus siitä, etten lainkaan ole
sinulle tarpeellinen. Sinä sanoit: lähde vaan!
-- Minähän sanoin myöskin: jää. Tee niinkuin itsellesi parhaaksi näet.
-- Oh, tuo sinun ainainen oikeudentuntosi ja vapauden-antosi saattaa
minut hulluksi! Se on merkki siitä, ettet rakasta minua, et
rahtustakaan.
-- Päinvastoin Ertta. Rakkaus juuri tekee minulle mahdottomaksi
pakottaa sinua mihinkään. Sinä tiedät...
-- En tiedä mitään.
-- Mutta kun minä sanon...
-- En tiedä sitä sittenkään, sillä minä en tunne sitä. En tunne sitä
koskaan, en missään! Sitä ei ole! Jos sinä rakastaisit, et seisoisi
siinä nytkään kuin kivipatsas, vaan tulisit luokseni, sulkisit minut
syliisi, pidättäisit minut vaikka väkisin, etkä antaisi minun mennä...
Ertta kääntyi selin salatakseen mielenliikutustaan.
-- En minä osaa noita ulkonaisia, vastasi mies pimeästi. Minun tunteeni
ovat syvemmällä ja toiset ehkä kuin tahtoisit. Minusta on kauniimpi
ajatella sinua vapaana ja tasa-arvoisena. En tahdo sinua väkisin
pidättää enkä pakottaa. En voi.
-- Et voi, et voi, kertasi Ertta katkerasti. Mutta minä en siedä
tällaista kauneutta, minä palellun tästä tasa-arvoisuudesta. Etkö näe?
Huuleni sinistyvät ja silmäni kadottavat välkkeensä, ja sydän käy niin
kammottavan autioksi. Ne ovat kaikki tehdyt vain rakkautta varten.
Minkä minä mahdan sille! Minun on ikävä tällä yksitoikkoisella
tasapinnalla, jolla ei enää tapahdu mitään. Minä tahtoisin ympärilleni
liikuntoa ja elämää. Minun pitäisi saada antaa ja vastaan-ottaa
hellyyttä, palvella sinua, hoitaa, hyväillä ja lämmittää...
-- Miksi et tee sitä?
-- Siksi, että se olisi luonnotonta ja turhaa, koska et kaipaa sitä, et
välitä siitä, et pane sille mitään arvoa. Tulet toimeen ilmankin minua.
Minun elämäni täällä on niin tarpeeton. Minulla pitäisi olla joku,
jolle olisin aivan välttämätön, jolle voisin kokonaan uhrautua...
-- Olet aivan liian hyvä uhrautumaan kenellekään. Jokainen ihminen on
liian hyvä uhratakseen mitään. Mittaat sangen halvan rakkauden mukaan
nyt, Ertta. Minun on vaikeata kuulla sitä.
-- Vihdoinkin sanot sen, mitä aina olen aavistanut. Sinulle minun
rakkauteni on rumaa, halpaa ja ala-arvoista, ja kun näytän sitä, tuntuu
se sinusta kiusalliselta. Mutta on niitäkin, joista se olisi korkeaa,
kaunista ja autuaallista. Minä tiedän. Ja heille minä kuulun.
-- Nyt särjet sinä kauneimman unelmani...
-- Unelman ainoastaan! Heiltä, jotka ennen jätin, särkyi sydän.
-- Ja sinä toivoisit, että minunkin sydämeni särkyisi?
-- Niin. Sillä silloin voisin minä jäädä sinun luoksesi. Silloin et
olisi noin varma ja yksinäisyydestäsi ylpeä, kuten nyt. Silloin
tarvitsisit minua, pitäisit kiinni minusta niinkuin ainoasta
elin-ehdostasi. Silloin ymmärtäisit antaa arvon sille, mikä minun
rakkaudessani on oleellisinta ja parhainta.
-- Mikä se on siis?
-- Lämpö! Lämpö, joka luo elämää ja liikuntoa, lämpö, joka parantaa
sydämet ja varjelee kuoleman vaarasta!
-- Valo varjelee ihmistä paremmin.
-- Niin, se on sinun tunnus-sanasi, minä tiedän. Mutta se ei ole minua
varten. Se on niitä varten, jotka voivat jo täällä elää iankaikkisuuden
jää-ilmassa, joille kaikki heikon mielen hetkelliset heittelyt ovat
voitettu kanta, jotka ovat tulleet maailmaan vain tullakseen
täydellisiksi, kuten sinä. Minä olen niin toisenlainen. Minä en ole
sinun tyyniä ja kirkkaita kukkuloitasi varten. Minulla ei ole mitään
omia tarkoitusperiä eikä yksilöllisiä kehitysmahdollisuuksia, niinkuin
kenties olet luullut. Olen vain täytettä, maailmanhenkeä, keinuvaa
kaaosta, joka lankeaa sinnekin, missä kuilu on syvin ja rotko pimein.
Olen ainoastaan yhtä tarkoitusta varten: ettei tyhjyyttä syntyisi.
Siksi olin valmis jo sinä päivänä, jolloin synnyin. Minun olemustani ei
voida nostaa eikä painaa alas, ei estää eikä edistää, sillä minä en ole
tullut itseäni rakentamaan, vaan muiden rakennuksia kannattamaan. Minun
täytyy saada olla keveänä ja näkymättömänä kuin ilma, kuin veri, kuin
maanmehu ja elämän hermosto, joka on kaikessa, mikä elää ja jota ilman
ei mikään elä. Se olen minä, minä tunnen sen. Hulluutta oli sinun
yrityksesi pitää minua tasapinnalla ja itseäni ihailevana kuvapatsaana.
Sinä luulit minua, naista, itsesi kaltaiseksi, mies!
-- Muistin sinut ihmiseksi, en naiseksi. _Se_ oli minun unelmani
korkein huippu.
-- Mitä on unelma ja unelman huippu! Ei mitään. Tyhjää utua, aivosumua
ainoastaan. Se pettää. Ihmistä ei ole olemassakaan muualla kuin
filosofin pääkopassa tai maailmanparantajan haaveissa. On vain mies ja
nainen, ei muuta!
-- Miehessä on paljon naista ja naisessa miestä. Ja tämä yhteis-ala
heidän välillään on sitä puhtaasti inhimillistä, joka on korkeinta,
kauneinta ja tavoitettavinta. He ovat voimakkaimmat siinä, mikä heidät
yhdistää.
-- Ei, siinä mikä heidät erottaa. Kaikki muu on sovittelua, luonnotonta
välirauhaa, kalpeiden ajatusjohdannaisten valhetta. Et ikinä vielä ole
ihmistä nähnyt!
-- Minä luulin sinua siksi. Toveriksi elämän matkalla, vapaaksi ja
tasa-arvoiseksi...
-- Kovin erehdyit. Minä en ole luotu miehen toveriksi, vaan
rakastajattareksi, en hänen kaltaisekseen missään, en kilparadalle
hänen kerallaan, en mitattavaksi samoilla mitoilla, vaan yhtä paljon
sitten yläpuolelle kuin alapuolelle, yhtä paljon hänen hallitsijakseen
kuin hänen orjakseen!
-- En ole uskoa korviani. En tunne sinua enää. Sinäkö puhut noin, sinä,
Ertta, nykyhetken ihminen ja sinun kehityskannallasi! Sehän on
mahdotonta! Sehän on taka-askel muinaisen ajan ajattelu-tapoihin,
lankeemus jonnekin hämäriin eläimellisiin vaistoihin...
-- Lankeemus, niinkö sinä sanoit! keskeytti Ertta kiivaasti. Ja sinä
kutsut tätä minun elämän-tunnustustani sillä nimellä tietysti
sentähden, että luulet sen tapahtuvan heikkoudesta. Minä vannon
sinulle: tämän suuren luonnon pohjalta olen minä paljon väkevämpi
sinua. Sieltä alhaalta hallitsen minä sinut vasten tahtoasikin ja
määrään sinun ajatustesi suunnan niinkuin maankamara määrää ukkosen
iskut. Sinä et voi minua syrjäyttää. Et saa olla välinpitämätön minun
suhteeni. Minun täytyy merkitä sinulle joko tukea tai hävitystä.
Sinulla ei ole oikeutta olla itsenäinen. Etkä sinä ole sitä, vaikka
luulet. Mutta koska et antanut _minun_ palvella sinua, saat _sinä_
palvella minua. Et pääse minusta vapaaksi ennenkuin haudassa. Minä olen
oleva ainainen mato sinun juurissasi, luonnonmullistus sinun
keinotekoisessa maailman-rakenteessasi, hajalle-repivä ja pimittävä
myrsky sinun korkeissa näkötorneissasi. Koska et antanut minun virrata
elämänvirtana, olen vaikuttava vahingonmyrkkynä. Niinkuin pilaantunut
ilma olen minä keinuva sinun ympärilläsi, niinkuin vihollinen veri olen
minä soutava sinun omissa suonissasi, niinkuin sairas hermosto olen
minä hallitseva sinun jumalallisen aivokoppasi mitätöntä koneistoa.
Sillä elämä on voimakkaampi kuin elämän teoria ja elämä on minun
puolellani. Näethän, nyt jo luhistuvat sinun ilmalinnojesi harjat, nyt
jo särkyvät sinun unelmiesi huiput. Yhden naisen lankeemus ne
langettaa. Näetkö, miten heikko olet minun rinnallani! Näetkö, miten
minä nyt jo hallitsen sinua!
Ertta oli huutanut viimeiset sanat melkein hurjasti, niinkuin
päihtynyt. Se oli tullut kaikki purskahtaen kuin odottamaton tulivuoren
purkaus pitkien pidätysten uumenista, kuin äkillinen pyörremyrsky liian
liikkumattomien päivien perästä.
Nyt hän vasta heräsi ikäänkuin jostakin huumauksesta. Mitä oli
tapahtunut, mitä oli hän uskaltanut tässä ilman-alassa, joka ei vielä
koskaan ollut nähnyt kärsiväin sydänten höyryäviä laavavirtoja?
Hän olisi tahtonut sanomattomaksi joka ainoan sanan. Hän ei ajatellut
niin, ei tarkoittanut niin, ei tuntenut niin. Hän oli ollut
syyntakeeton. Joku muu oli puhunut, joku käsittämätön, joku
virran-pyörre alkanut viedä...
Mitä oli hän tehnytkään? Hetkellisestä päähänpistosta kohtalon,
mitättömästä matkasuunnitelmasta iankaikkisen eron, vastaväittelyn
oikusta kokonaisen elämän tragedian. Joistakin tuntemattomista
syvyyksistä oli hän ammentanut, antanut salaperäisten vaistojen
huumata, sanojen viekoittaa, vasten vakaumustaan ja parempaa itseään.
Hänenhän oli ollut hyvä eikä hän ollenkaan pyrkinyt pois kodistaan eikä
tahtonut särkeä mitään. Mikä outo voima ajoikin häntä omaa
onnettomuuttaan kohti! Totisesti oli tämä lankeemus!
Ja Ertta tuijotti mieheensä säikähdyksestä ja kauhusta kalpeana.
Tämä seisoi jäykkänä ja liikkumattomana. Ei mikään hänen
kasvoillaan ilmaissut tasapainon järkkymistä. Hän oli täydellinen,
yli-inhimillinen. Hänelle oli kaikki erehtyminen ja lankeemus vierasta.
Hän ei vihannut eikä rakastanut sokeasti. Valo varjeli häntä. Hän vain
pani merkille, arvioi, teki johtopäätöksiä. Hän ei unohtanut mitään, ei
antanut mitään anteeksi. Hän ei tehnyt koskaan väärin, ei mitään
rikollista eikä arvotonta. Hänen oikeudentuntonsa oli lahjomaton, hänen
viisautensa pettämätön. Hän otti kaikki todeksi. Mitään pelastusta ei
ollut enää.
Silmänräpäyksen ajan tunsi Ertta halua heittäytyä maahan kasvoilleen,
polvilleen, pyytää armoa ja anteeksi-antoa. Mutta heti taas muisti hän,
että se oli turhaa. Hän oli syössyt elämänsä auttamattomaan turmioon.
Mies ei pidättäisi. Hän sanoisi uudestaan: lähde vaan!
Ertta seisoi kuin jähmettynyt jäätönkkä. Hänestä tuntui kuin olisivat
hänen jalkansa kasvaneet kiinni lattiaan. Ei milloinkaan avautuisi
hänen suunsa enää, ei milloinkaan paistaisi aurinko enää hänen
silmiinsä, ei milloinkaan hyväilisi rakastetun käsi enää hänen
paleltunutta, kaunista ruumisparkaansa. Ei milloinkaan loppuisi
rangaistus...
Hänen silmissään pimeni ja parahtaen mielipuoliseen itkuun syöksyi hän
ovesta ulos.