Suuri kartano nukkuu.
Maaliskuisessa yön-jäätämässä maapinnassa rapisee keveinkin askel.
Kaikkien muiden askel paitsi Katin. Mutta hänellä onkin pantterin
käynti, niin kuulumaton ja pehmeä, ettei ainoakaan tyttö koko
maailmassa kykenisi hänelle siinä vertoja vetämään. Hän on kuin luotu
yössä-hiipijäksi.
Mutta nyt on hän ulkona ainoastaan sentähden, että hänellä on sulhanen.
-- Kati, miksi olet niin levoton tänä iltana? Onko sinulla vielä kiire
jonnekin? kysyy sulhanen, terävä ja maailmaa kulkenut Karri.
-- Minäkö! helähtää Kati keveästi säpsähtäen. Enhän minä muuten...
mutta jos joku sattuisi pitämään silmällä kartanon akkunoista...
-- Jos pitäisikin! Mitä me heistä, sinä hupakko!
-- Saattaisi näyttää pahalle...
-- Entä sitten. Näytti mille näytti! Minähän olen luvannut naida sinut.
-- Pistosanoja saan joka tapauksessa huomenna taas...
-- Keltä?
-- Yläkerran herroilta.
-- Montako niitä siellä on?
-- Kolme.
-- Ja jokainen pitää sinua silmällä öisin -- niinkö?
-- Mitä tarkoitat? Kati vavahtaa ärsytyksestä.
-- Ja jokainen antaa sitten pistosanan päivällä -- niinkö?
-- Sinä ilkeä mies! Kati polkaisee jalkaa.
-- Niin, niin, minä ymmärrän. Kati parka, siitä voi todellakin tulla
levottomaksi...
-- Sinun kanssasihan ei voi olla!
-- Sen minä kyllä uskon, koska heitä on kokonaista kolme...
Kati häviää kiukkuisena kuin ilveskissa.
Karri tuijottaa tiukasti häneen jälkeensä.
-- Kaunis tyttö...
* * * * *
Taas toinen yö, yhtä kirsinen ja kevättä kimaltava.
-- Sinä olet tavallista kauniimpi tänä yönä, Kati, sanoo Karri
harvakseen. Ja luulenpa, että olet oikein uusissa juhlatamineissakin...
-- Niin, näyttääkseni sinulle... Minä en ole niin köyhä kuin luulet.
Olen lapsesta saakka tehnyt työtä ja koonnut... Ollut melkein kuin
ottotytär... Eihän se ole ihmettä... puhuu Kati nopeasti ja nauraen.
-- Soo-o. Sinä oikein yllätät minut. Mutta luulen, että pidin sinusta
enemmän silloin, kun olit köyhä, ja -- sinäkin minusta... Vai mitä?
Kuule, Kati, minä olen vain yksinkertainen mies, mutta karski. Pelataan
selvää peliä. Sano suoraan, rakastatko sinä minua?
-- Aina sinä sitä samaa... Siitähän on niin monesti puhuttu...
-- Mutta nyt. Jumalan nimessä, nyt juuri tällä hetkellä! Rakastatko
sinä minua? Vastaa, Kati, kiemurtelematta! Muutoin en huoli sinusta.
-- Tietysti, tietysti minä rakastan... Milloin olet ajatellut häitä...?
-- Häitä, ha-ha-ha! Minä tahdon ensin nähdä myötäjäisiä. Minä pidän
selvästä pelistä... On ruvennut käymään huhuja viime aikoina...
-- Minustako?
-- Eipähän aivan... vaan että siellä on ruvennut tissuttamaan ja
tassuttamaan siellä kartanon yläkerrassa, aivan niiden kolmen herran
huoneiden kohdalla... Oletko sinä kuullut mitään semmoista!
-- Syytätkö sinä minua, sinä...!
-- Jumala varjelkoon, kaunis Kati! Ihmiset puhuvat vain...
-- Ihmiset puhuvat aina niin paljon...
-- Se on totta. Ihmiset puhuvat aina niin paljon... Mitä me heistä!
Mehän rakastamme toisiamme... Vaikka sitä ei uskoisi! Tiedätkö, mistä
rakkauden tuntee? Siitä että se antaa, antautuu, ymmärrätkö...? Minä
tahtoisin nyt kerrankin nähdä sen rakkauden, josta niin monesti on
puhuttu. Kati, minä en usko enää muuten... Kati... vielä tänä yönä...
taikka minä lähden... Kati...
-- Sinä puhut niin kummallisia... Katin silmät väistivät.
-- Luonnollisia. Kun kerran sanoo toiselle: minä rakastan sinua,
merkitsee se: minä olen sinun omasi. Kati, oletko sinä minun? Tai --
pitääkö minun lähteä?
-- Lähdet kuitenkin... Ja jätät...
-- Yhdessä tapauksessa ainoastaan. Jumal'avita! minä en osaa olla kuten
nämä talonpojat, jotka voivat ottaa kaikkensa vastaan herroilta.
-- Sinä epäilet minua taas. Ja häväiset!
-- Niinkuin et itse epäilisi. Riiput kiinni häistä kuin mistäkin
autuuden sarvesta. Mutta siinä on alla jotakin, Kati, minä olen nähnyt
sen... Sinä et uskalla!
-- Minä vihaan sinua, mene, mene, mene!
-- Raukka, raukka.
-- Mene, mene, mene!