-- Manja!
Manja ei vastannut. Hän seisoi ikkunan luona katsellen suuren
boulevardin ihmisvilinää ja ohut-oksaisia puiden latvoja, jotka
hienoilla verkoillaan peittivät taivaan tummenevan ruskotuksen vanhan
Luxembourg-linnan yllä.
Hitaasti kääri hän keltaisen silkkihuivin tiukemmin ympärilleen ja jäi
samaan asentoon.
Dimitri Miljukoff seurasi koko ajan silmillään hänen liikkeitään. Hän
ei koskaan väsynyt katselemaan Manjan kaunista, sitkeää vartaloa ja
hänen hiljaista, ylpeää ryhtiään. Mutta tällä kertaa hän oli näkevinään
niissä jotakin aivan erikoista tai ainakin sellaista, mitä hän ei ennen
ollut tullut huomanneeksi. Noin laiskasti uskalsivat liikkua ainoastaan
pedot, noin pehmeästi ainoastaan ne, jotka osasivat purra. Mitä jos
Manjakin joskus... Tai nyt... Mitä mahtoi tarkoittaa hänen äskeinen
pilansa?
-- Manja Pavlovna! äänsi hän uudestaan melkein rukoilevasti.
-- Näetkö, Dimitri, puhui Manja kuulematta häntä ja yhä katsellen ulos,
näetkö, miten kaunista. Ei missään koko maailmassa ole auringonlaskun
hetki niin huumaava ja lyhkäinen kuin Parisissa. Ilma hehkuu,
ääriviivat pehmenevät ja irtautuvat; silmät vain välkähtävät
hämy-merestä ja valkeat jäsenet. Se on joka päivä palanen Watteaun
unelmaa, ainaista lähtöä Cythére-saarelle, yhä vielä. En tahdo
Parisista mukaani muuta muistoa kuin tämän lyhkäisen tuli-hämärän...
-- Manja Pavlovna, sehän ei voi olla totta, mitä sanoit äsken?
Manja kääntyi. Hän oli kovin kalpea, mutta se vain lisäsi hänen
kasvojensa henkevää ilmehikkyyttä. Hänen piirteensä olivat niitä, jotka
vaikuttavat sekä kauniisti että voimakkaasti kuitenkaan olematta itse
asiassa kumpaakaan.
Hän pysähtyi Dimitrin eteen.
-- Totta on mitä sanoin: minä matkustan huomenna.
Dimitri Miljukoff hypähti ylös.
-- Mutta minne, minne ja minkätähden?
-- Olenhan sanonut: Moskovaan. Mitä ihmeellistä siinä on? Palaan vain
sinne, mistä olen tullutkin. Minulla on siellä kaikki tallella, usko
pois, kaunis linna, vaikuttava asema ja ystävät, jotka valmistavat
minulle loistavan vastaan-oton... Olen ollut pienellä huvimatkalla
ainoastaan!
Manjan ääni oli ärsyttävän viehkeä ja tahallisesti näyttelevä.
-- Mitä sinä puhutkaan, Manja! huudahti Dimitri. Että sinä palaisit
siihen kaikkeen! Se on mahdotonta, aivan mahdotonta! Minne muualle
tahansa, ei sinne! Etkä sinä voisikaan enää kääntyä entisille
jäljillesi, vaikka tahtoisit.
-- Minun ei tarvitse ollenkaan kääntyä. Entisyys tulee vastaan
ainoastaan, aivan itsestään, aivan sievästi. Tulee jokaiselle, joka
elää kyllin kauan. Elämä on iankaikkinen -- onhan sinulle opetettu.
Niinkuin rengas, Dimitri, niinkuin rengas. Mistä sitä muuten riittäisi.
Kaikki palautuu, alku ja alkuperäkin. Emme koskaan pääse pois siitä,
mihin kuulumme, on hullua pyrkiä siitä pois...
-- Niin, olet oikeassa. Ja sinä, Manja, kuulut meille, meidän
asiallemme, suuren onnettoman kansasi asialle!
-- Suuren kansan, hymähti Manja. Miten kaukana minun alkuperäni jo on
siitä! Unohdat, että minä olen synnyltäni ja syntymälahjoiltani
ruhtinatar. Olen vaistoiltani ja taipumuksiltani ylimyksellinen ja
juuriltani julma niinkuin se hallituskausi, johon kuulun. Vallanhimo on
ihmiselle jotakin oleellista. Asemasta riippuu sitten joutuuko hän
vallankumouksellisten tai vallansäilyttäjien riveihin. Ja minä, minä
kuulun silloin kokonaan ancien régime'en! Miksi hämmästyt, etkö
muistakaan, mistä tulen? Minä muistan kyllä. Tulen elämästä, joka
tuhlaa työtä ja ihmishenkiä, loistosta, joka on mahdollinen ainoastaan
miljoonien sortuessa, pienen kevytmielisen roturyhmän keskestä, joka
koskemattomana ja kultavaunuissa ajaa yli kurjan kuolevan kansan, yli
ruton ja mädäntyvän isänmaan. Sen aika on pian ohitse, minä tiedän.
Siksi minulla onkin niin kiire. Sillä minä tahdon vielä kerran tuntea
tuon nautinnon ennenkuin se maailmasta hukkuu, kokea taas tyranniriemut
ja välkkyä silkissä ja jalokivissä kuin byzantilainen kirkko pimeyden
ja taika-uskon taustalla. Sitten? Après nous le déluge! Niinhän se oli
ennenkin...
Dimitri Miljukoffin silmät paloivat. Hän tarttui Manjaa kiivaasti ja
kovasti ranteeseen.
-- Oletko tullut mielipuoleksi? Sinä et saa, et saa noin! Millä
nautinnolla lausutkaan nuo kylmät ja kamalat sanat! Sehän ei voi olla
totta! Vai... olisitko...
Dimitri pysähtyi ja painoi käden otsalleen.
-- Provokaattori, jatkoi Manja hymyillen ja irroittaen lempeästi
kätensä. Ole huoleti! Unohdat taas, että olen ruhtinatar. En koskaan
ole palvellut vielä ketään muuta kuin itseäni. En teitäkään... Kaikki
on ollut vain leikittelyä, huvittelua, näyttelemistä!
-- Leikittelyä, huvittelua, näyttelemistä, kertasi Dimitri kuin
unessa, pudistaen päätään. Kaksi vuotta, näissä oloissa, tässä
kuolemanvakavuudessa! Etkä sentään olisi rakastanut muuta kuin itseäsi,
et kansaasi, et vallankumouksen pyhää asiaa, kaikkea, jolle...
-- Minä rakastin sinua, Dimitri Miljukoff.
Dimitri tuijotti synkkänä lattiaan.
-- Ja nyt? kysyi hän melkein kuulumattomasti.
-- Minä rakastan sinua yhä vielä, Dimitri Miljukoff. Ja juuri sentähden
täytyy minun lähteä.
-- En ymmärrä...
-- Etkö? Manjan tumma ääni soi pehmeänä ja surullisena. Ja asia on niin
yksinkertainen. Minähän en voi muuta. En voi käydä vuosikausia ja
kurkottaa sinulle rakkautta, jota et huoli, etenkään senjälkeen, kun
suorastaan olet heittänyt sen maantielle. Omasta tahdostani saatan
kyllä vaeltaa vaikka kerjäläisen asussa, mutta en tulla työnnetyksi
maantielle. Voin kyllä kulkea rahvaan parissa, mutta en tulla
vaihdetuksi heihin, en hukkua heihin, en hetkeksikään. Minä olen
ruhtinatar. Mieluummin sitten rikoksiin...! Nyt ymmärrät...
-- Mitä tarkoitat, mistä puhut, Manja Pavlovna?
-- Dimitri, sinä tiedät.
Dimitrin pää painui alas.
-- Manja, ethän toki sen vuoksi... Ethän toki, tuosta mitättömyydestä,
tuosta joutavasta jutusta... Tiedäthän että se ei merkinnyt minulle
mitään....
-- Ei, ainoastaan minulle.
-- Ja kun siitä mainitsin, hymyilit sinä vain ja sanoit ymmärtäväsi. Ja
minä uskoin siihen, en olisi muuten kertonutkaan, en koskaan
tavalliselle naiselle. Sekin oli vain merkki siitä, kuinka korkealle
yli kaikkien muiden asetan sinut, kuinka rajaton minun luottamukseni
on, kuinka kestäväksi ja puhtaaksi olen aina tuntenut suhteemme. En
sekunniksikaan ole vaihtanut sinua keneenkään. Kuinka voit edes
kuvitella! Joka hetki olen palvellut sinua sielussani niinkuin
jumalatarta. Eikö se riitä minun ruhtinattarelleni?
-- Ei, niin kauan kuin sinulla on muruakaan vietävänä muualle! Sano,
Dimitri, Manja alensi äänensä, miksi sinä menit muualle? Eikö totta,
sinulla oli jotakin sellaista, jota et voinut etkä tahtonut näyttää
minulle? Enkö ole oikeassa? Älä kiellä, Dimitri...
Manja oli tullut aivan lähelle. Hän hiveli kädellään kerran keveästi
yli Dimitrin otsan. Tämä hengitti raskaasti.
-- Armas, miksi sinä nyt noin? Mitä minä sanoisin? alkoi hän
vaivaloisesti. Kuinka selittäisin? Ihmisellä on myöskin yöpuolensa,
ymmärrätkö. Joku ruma ja rikollinen, jonka tietää olevaksi, mutta jolle
ei voi mitään. Jokin eläimellinen ja vaistomainen, joka äkkiä saattaa
puhjeta... Sitä olen koettanut torjua katseiltasi. Olen tahtonut antaa
sinulle ainoastaan parhaani.
Manjan silmät olivat alkaneet hehkua kuin hiilet.
-- Sinun olisi pitänyt antaa kaikki, kuiskasi hän intohimoisesti, ja
ennen kaikkea juuri se eläimellinen ja vaistomainen. Se kuuluu
naiselle, sille naiselle, jota mies rakastaa. Ja minä, minä olen saanut
olla ilman sitä. Olen sitä turhaan odottanut, janonnut, himoinnut! Ja
nyt sinä olet vienyt sen muualle! Käsitätkö mitä se merkitsee minulle?
Minussakin piilee nuoren kansani hurja vaisto-elämä, aisti-ilojen
päihdyttävä tarve. Ja jos se painetaan alas, jos se suljetaan pois
rakkaudesta, erotetaan elämän suuresta päivästä, niin silloin siitä
_voi_ tulla se yöpuoli, josta puhut, se ruma ja rikollinen, jolla ei
ole rajoja, se, jonka me joka päivä näemme ympärillämme. Minä olen
tehty kuten kaikki ne miljoonat...
Manjan ääni humisi kuumana ja vetävänä.
Dimitri käveli kiivaasti edestakaisin lattialla pidellen päätään
molemmin käsin.
-- Ei, ei, älä puhu noin! Et tiedä, mitä sanot, mitä pyydät. Minäkö
voisin tuoda sinulle itsessäni asuvan alhaisen, sinulle, jolle ylhäisin
ei ole tarpeeksi ylhäistä, sinulle, joka itse olet täydellinen,
sellainen, josta muuten vain uneksitaan, sellainen, joka minä soisin
olevani, mutta en osaa. Ja sinä sanot olevasi tehty kuten ne miljoonat,
sinä, joka olet niin kokonaan erilainen! Sinä et enää kuulu tähän
raakaan rotuun, mihin me muut, tähän väkivaltaiseen ja väärään aikaan.
Sinä olet jo kaukaisen tulevaisuuden kaunis henki, sen ajan, jolloin
ihminen ei enää sorra toista eikä alenna itseään. Ah, jumala, jos jo
nyt olisi enemmän sellaisia kuin sinä, edes muutamia siellä täällä,
edes pieni kantajoukko, niin ei Venäjän suuri kansa tällä hetkellä
olisi maailman kurjin ja sorretuin, ei meidän tyranneillamme olisi enää
huomista päivää! Ja kuitenkin meillä on käytettävissä nytkin suuria
sydämiä, on sivistystäkin, on sankarillisuutta. Mutta meidän
yrityksemme epäonnistuvat, meidän paras nuorisomme joutuu hirsipuuhun
ja summatonta kansakuntaa komentavat muutamat tomppelit. Miksi? Juuri
siksi, ettei ole toisia sellaisia kuin sinä, ei ole päätä, systeemiä,
kylmäverisyyttä, ei laskutaitoa, ei järjestävää järkeä. Meissä on vielä
yöpuoli voitolla, se vaistomainen, joka vie vain rikoksiin tai hirteen.
Mitä siitä tulee? Ei mitään. Me olemme lapsia kaikki! Kun me
innostumme, niin me hyökkäämme, kun me mielistymme, annamme henkemme,
kun ajattelemme, lausumme sen ääneen, kun tunnemme jotakin, teemme heti
tunnustuksen, aina hetken mukaan. Mutta sehän ei käy sodassa. Ja siksi
me joudummekin aina alakynteen. Sinä olet ainoa kylmä ja viisas ja
hyväpäinen meidän joukossamme, ja sinäkin olet nainen. Eikö se ole
ihmeellistä? Me muut olemme aina valmiit tyhmyyksiin, sinä et koskaan.
Tiedän tämän itsestänikin, mutta en voi sille mitään. Olen vain
uneksija, suurmies kuvittelujen maailmassa, mutta kun ratkaiseva hetki,
teon hetki lähestyy, tulen heti ala-ikäiseksi taas. Ja sellaisia ovat
muutkin. Siksi sinä Manja olet meille vallan välttämätön, korvaamaton
koko kansallesi. Sinulla on elämäntehtävä sen keskuudessa, suurempi
kuin kellään. Ja siksi sinulla ei ole oikeutta kadehtia alempaasi,
vaistojen ja rikosten maailmaa, joka ei ole sinua varten. Ja sinulla ei
ole lupa edes leikitellä niin julmasti kuin äsken, niin vakavilla
asioilla. Manja Pavlovna, ihmisyyden tähden ei!
Dimitri Miljukoff oli puhunut hyvin nopeasti ja hyvin kiihkeästi. Manja
kuunteli liikkumattomana nojaten päätään seinään.
-- Ihmisyyden tähden, kertasi hän hitaasti. Ihmisyys ei ole ainoastaan
meidän ulkopuolellamme, Dimitri, jatkoi hän surullisesti. Ihmisyys ei
ole myöskään ainoastaan päässä, Dimitri. Ihmisessä on myöskin toinen
puolensa. Ja jos se pääsee surkastumaan... No niin... Näethän, miten
meidän on käynyt, kun olemme jääneet elämään vain ajatuksillamme. Mitä
auttavat meitä nyt kauniit teoriat ja toistemme ihannoiminen? Ole
oikein rehellinen nyt, Dimitri, minä vaadin sen. Myönnät silloin
oikeaksi mitä sanon. Meissä elää vain pää ja se on kauheata. Me
olemme kuin kaksi paljaaltaan jauhavaa myllynkiveä, kaikki murenee
nuuskaksi, me itse etenkin. Ja pian olemme kuin kärpäset syksyisessä
ikkunan-ruudussa: haurasta tomua. Elämän-ajatus ilman elämää,
ihmisyyden teoria ilman omaa ihmisyyttä, ei Dimitri, sitä ei kestä!
Ymmärrän liiankin hyvin, että pakenit sitä. Älä kutsu sitä yöpuoleksi
tai eläimellisyydeksi, se oli ainoastaan pahoin pidelty elämän-rakkaus,
joka ajoi sinua. Ja se heitti sinut tahtomattasikin tiepuoleen,
etsimään vieraan sylistä hetken hekkumaa... Minä en pääse niin vähällä.
Minulla on toinen luonne, minut se upottaa rikoksiin... Minä tunnen
sen, nyt kun sinä olet mennyt pois minulta... Sano, Dimitri, miksi sinä
menit pois minun luotani? Ainoastaan sen tahdon tietää. Ole oikein
rehellinen. Älä puhu päivästä ja yöstä, valosta ja pimeästä, kauniista
ja rumasta, kaikesta tuosta, josta me tavallisesti... Se on teoriaa.
Sano vain, miksi sinun elämänhalusi vieroi minua, miksi et sallinut
minun tulla siitä osalliseksi, kun en ole muuta tehnyt kuin odottanut
sitä. Täytyihän sinun se tuntea. Minähän en ole mikään aivokummitus
minäkään, en mikään pelkkä pyörivä pää, minä olen elävä ihminen, jossa
on kaikki, kaikki! Minkätähden et huolinut minua kokonaan, miksi menit
pois minun tyköäni, sano, Dimitri, sano kaikki! Minä lähden
kuitenkin...
Manjan suuret, vihreän-harmaat silmät säteilivät lempeinä ja
levollisina.
Dimitri oli istuutunut nojatuoliin. Hän katsoi raskaasti eteensä.
Hänestä tuntui kuin olisi hän äkkiä pudonnut jonnekin hyvin syvälle,
ikäänkuin kaivon pohjalle, jossa kaikaa, jossa kammottaa puhua, jossa
oma ääni pelottaa.
-- Voi Manja, äänsi hän vihdoin matalasti, et siis voi jättää sitä
asiaa. Mutta minä olen sen jo selittänyt tavallani. Minun on niin
vaikea muuten. Ne ovat niitä kaikkein himmeimpiä ja arimpia kieliä, ne,
joita nyt kosketat. Mutta onhan sinulla oikeus. Ja minä sanoisin, minä
selittäisin niin mielelläni, mutta on asioita, joita sielu ei uskalla
edes tunnelmissa määritellä, vielä vähemmin sanoissa...
-- Niin, niin, keskeytti Manja. Sanat ovat aina suuria valheita,
törkeyksiä, ylimalkaisuuksia, synteesejä. Tiedänhän sen. Siksi juuri
voit minulle niin hyvin puhua. Mikään ei muutu enää. Minä lähden
kuitenkin...
Dimitri taisteli itsensä kanssa.
-- Sinä luulet, alkoi hän vihdoin vaikeasti, että pelkään, että tahdon
salata jotakin, kaunistella, päästä edesvastuusta. Älä syytä siitä. En
minä totuutta pelkää, mutta on asioita, joista emme tiedä mitään,
joista puhuminen on suurempi valhe kuin vaitiolo. Ja minua on eräs
sellainen selittämätön vaivannut jo kauan, kuin ennustus, aavistus
jostakin onnettomuudesta. Olen koettanut painaa sen alas, tukahduttaa,
estää sitä pääsemästä selväksi ajatukseksi. Pelkoahan se sittenkin on
ollut. Mutta joko se nyt tapahtuu, jumalani, jumalani!
-- Ja se aavistus?
-- Että tulisin kadottamaan sinut...
He vaikenivat. Ja Dimitriä kammotti omien sanojensa kantavuus. Miksi
oli hänet pakotettu lausumaan ne ääneen!
-- Sinä itse tahdoit, äännähti Manja.
-- Minäkö? En suinkaan! vastasi Dimitri väsyneesti. On asioita, jotka
eivät riipu meistä itsestämme! Miksi me muuten menemme erillemme
toisistamme, vaikka emme muuta tahdo kuin yhtyä ja olla yhdessä? Se on
se, jota toiset sanovat kohtaloksi. Voihan sen kenties selittää,
määritellä, entä sitten! Kun se kuitenkin on sellaista, joka ei riipu
meistä. Kaikella on tietysti syynsä...
-- Ja seurauksensa.
-- Niin, niin, tulistui Dimitri uudestaan, Sinä aina viittaat minun
syyhyni! Tietysti kestän seuraukset, jos juuri siitä jotakin seuraa.
Enhän ole pyytänyt sinulta edes anteeksi. Olisinhan voinut tehdä sen.
Kenties odotit. Mutta mitä se merkitsi? Ei mitään. Asia pysyy
ennallaan. Olen ollut uskoton sinulle. Mitä se sanoista paranee? Tiedät
kaikki. Voisin uudestaan ja uudestaan vain sanoa samat asiat, että se
oli hetkellistä oikkua, mitätöntä hulluttelua, sitä, mitä ihmiset
kutsuvat erheeksi ja hairahdukseksi, ja että sinä yksin olet ainoa,
ainoa, jota rakastan ja kunnioitan. Sinähän tiedät tuon kaiken... Ja
sentään, sentään. Siinä voi olla jotakin, jota en ymmärrä itsekään. Tai
oikeastaan ymmärrän... Olen paljon ajatellut sitä.
-- Me ajattelemme yleensä liian paljon. Siinä on kaiken pahan syy,
Dimitri. Eikö ollut totta, mitä sanoin äsken? Me olemme enää vain
kaksi alati arvostelevaa, järjestelevää intelligensiä ilman mitään
kulutus-ainetta siinä välillä. Ja siksi me kulutamme toistamme,
poljemme oman raukan luontomme kuoliaaksi pelkillä aatteilla ja
suunnitelmilla. Mikä hullu ja epä-inhimillinen mielijohde ruveta
Venäjän kansan johtavaksi järjeksi! Mikä kurja osa sen onnen
parantajilla! Vakuutan sinulle, Dimitri, he ovat paljon onnellisempia
omassa verevässä maailmassaan kuin me tässä pyhässä ohutilmaisuudessa.
Se on totta, minä kadehdin heitä todellakin, tuota ala-arvoista rotua,
joka syntyy kevytmielisestä sattumasta ja kuolee järjettömästä
tapaturmasta. Heissä on sitä ainetta, joka meiltä puuttuu, heissä on
väriä, mehua, antautumista, jota vastoin me jytkytämme tässä vastakkain
kuin rasvaamattomat koneet ja kulutamme itseämme hiljaisella
sairaudella. Ja miksi minun juuri pitäisi sammua askeettisuuteen? En
käsitä. Siksikö, että olen hyvä, kaunis ja viisas, kuten sanot! Silloin
en tahdo olla mitään siitä kaikesta. Tahdon ainoastaan elää ennenkuin
kuolen. Sinun kanssasi, Dimitri, se olisi ollut autuasta. Nyt saa
elämästäni tulla rikos ja synti, en siitä välitä! Olen kadotettu.
Miksi, miksi et pelastanut minuakin, kun olisit voinut?
Manjan kädet lepäsivät hyväillen Dimitrin kaulalla, niin että niiden
kuuma, pehmeä iho kosketti hänen poskiaan.
-- Manja, armas, mitä sinä puhut! Istu tähän polvelleni, pitkästä
aikaa, noin! Tunnustan sinulle kaikki, kaikki. Se oli niinkuin äsken
sanoin. Sinä olet niin puhdas ja kylmä, niin korkea ja viisas. En olisi
sietänyt sinun silmääsi itsetiedottoman hulluuden hetkenä. Olisin
hävennyt. Sinä et ollenkaan aavista, miten raakoja ja villiä
mielihaluja kansanlapsen povessa voi elää, sinä, joka olet niin hieno
ja ylhäis-sukuinen ja viljelty. Jos sinussa onkin jokin yöpuoli, on se
aivan toinen kuin meissä. Jos olisin näyttänyt sitä, olisit sinä
varmasti paennut, säikähtänyt minun karkeuttani, halveksinut minun
voitettua tahtoani ja synnillistä himoani. Ja olisit ollut oikeassa.
Koko ajan olet sinä ollut minun näkyväinen omatuntoni, kaiken älyllisen
itsekunnioitukseni kannatin, minun parempi itseni. Etkä voi olla
minulle muuta, et voi merkitä minulle mitään pahaa. En saata vähääkään
valehdella tai heittäytyä epäjaloihin nautintoihin, kun sinä olet
läsnä. Sinä näet kaikki, tiedät kaikki kuin jumala, syvimmät ja
salatuimmat alkusyytkin. Sinun silmäsi alla rapistuu ajatukseton vietti
narrimaiseksi ja synninhalu halpamaiseksi, niinkuin sen pitää ollakin.
Minä tiedän sen. Ja kuitenkin on välistä ikävää olla siveä, myönnän
sen. Ihmisen huonompi puoli pyytää syntiä. Ja -- sanonko nyt koko
totuuden -- silloin, sillä kerralla menin pois sinun luotasi ainoastaan
synninhimosta, voidakseni tehdä väärin, rikkoa, heittäytyä eläimeksi...
Ja minä hain sellaisia, jotka eivät arvanneet minua ajatuksiltani
itseään korkeammaksi, luonnonlapsia, jotka eivät ollenkaan
aavistaneet, että antautumiseni oli itsetietoista pahetta, näennäinen
tasa-arvoisuuteni sairasta herkuttelua ja hurjuuteni heidän parissaan
hermojen lepuutusta tuhmuuden kustannuksella. Jos he olisivat sen
tienneet, olisivat he loukkautuneet. Ja minä voin loukata ihmisiä
ainoastaan salassa, niin ettei kukaan näe, kuinka halpamainen olen.
-- Miksi et ennen puhunut noin, huudahti Manja kiiluvin silmin, jotta
me olisimme voineet yhdessä tehdä syntiä! Me olisimme osanneet, me,
sillä ei ole suloisempaa syntiä kuin se, mikä tapahtuu itsetietoisen
ihmisen aivoissa! Ajattele, miten me olisimme voineet nauttia, sen
sijaan että nyt olemme kuluttaneet aikamme ikävässä siveydessä ja
voimiemme pakollisessa patoamisessa! Ja kuka on tullut siitä
onnelliseksi, emme itse ainakaan! Ja ensimäinen velvollisuus on
itseämme kohtaan, ensimäinen tehtävä on vapauttaa itsemme. Toisista
emme tiedä mitään. Luulemme kenties heitä parantavamme ja olemmekin
pahantekijöitä, luulemme nostavamme ja harjoitammekin sortoa. Mutta nyt
se on oleva lopussa. Nyt, nyt on minulla edessäni vapaus syntiin. Etkö
kadehdi minua, Dimitri?
Manja oli noussut. Hänessä oli taas jotakin julmaa ja kissamaista.
Veri suhisi Dimitrin korvissa.
-- Ethän sinäkään koskaan ennen ole ollut tuollainen, et koskaan, et
koskaan. Mikä sinun on Manja? Ei, ei! Tuo ei ole oikein! Ajatuksen
täytyy painaa vaa'assa enemmän kuin vaiston, hyvän enemmän kuin
pahan...
-- Ha-ha-haa. Olet punninnut väärin, alun pitäen, väärin, väärin! Minä
tunnen itsessäni tälläkin hetkellä kuohuvan ja riehuvan valtoja, jotka
jaksaisivat painaa maahan koko maailman hyvyyden ja viisauden,
kuiluihin, joissa ei vielä kukaan kuolevainen ole käynyt. Ja minä olen
tekevä sen!
Manja hiipi ympäri huonetta kuin vangittu pantteri, välkäytellen
keltaista huiviaan.
Dimitri seurasi häntä silmillään kuin hypnotisoitu.
-- Miksi herätät leijonan povessani? Miksi sinä ärsytät, kun et
kuitenkaan ole tuollainen? Tai sitten erehdyt. Katsot johonkin
murto-osaan sielussasi. Sinä leikit vain... Dimitri puhui
katkonaisesti.
Manja pysähtyi pitkään kummalliseen hymyyn. Nähdessään Dimitrin
kiihkon, tuli hän jälleen aivan hiljaiseksi. Lempeästi hän tarttui
hänen käteensä ja vetäen häntä puolittain väkisin mukanaan sanoi hän:
-- Tule istumaan tänne, Dimitri, niin kerron sinulle sadun lumotusta
prinsessasta, joka sai oman muotonsa vasta sitten kun oli menettänyt
valtakuntansa.
-- Älä leikittele enää! Sinä teet minut hulluksi. Minä en tahdo nyt
kuulla mitään satuja, ainoastaan totuuden. Sinun täytyy sanoa, mitä
tämä kaikki merkitsee, mikä tässä on totta, mikä ei. Millainen sitten
oikeastaan olet?
-- Minä olen juuri tällainen. Kaikki on totta, vastasi Manja
hiljaisesti. Nyt puhuu minun oikea itseni. Mutta kaikki muu tätä ennen,
se on ollut valhetta, mitättömän murto-osan potenseerausta. Nyt vasta
voin sen tunnustaa.
-- Miksi nyt vasta?
-- Siksi, että nyt olen kadottanut sinut. Minulla ei ole enää mitään
varottavaa, ei mitään peljättävää koko taivaan kannen alla. Pahin on
nyt tapahtunut. Se juuri, jota tahdoin välttää, se juuri, jonka tähden
olen tehnyt tämän kaiken. Kaikki oli vain sinua varten. Oman rakkauteni
asiaa minä vain ajoin. Ja miten kurjan huonosti! Miten heikkoja ja
lyhytnäköisiä me olemme, me ihmiset! Ah jumala, miten hulluja, miten
voimattomia sen suurimman edessä!
Manja värisi kuin vilusta koko ruumiiltaan ja hän horjahti. Dimitri
nosti hänet syliinsä väkevin käsivarsin.
-- Manja, minun armaani, minun kaikkeni, mitä sinä puhut! Minuthan sinä
omistat aina, iäisesti, vaikka kaikki lakkaisi...
-- Kaikki on lakannut, supisi Manja nytkähdellen ja niinkuin unessa.
-- Minä rakastan sinua!
Dimitri kumartui ja suuteli häntä pitkään. Manja salli sen tapahtua.
Hän makasi Dimitrin sylissä niinkuin kuollut, silmät ummessa, kasvoilla
selittämätön hymy.
-- Dimitri Miljukoff, alkoi hän puhua, avaamatta silmiään. Minä
rakastin sinua jo ennenkuin olin nähnyt sinut. Sinä olit ensimäinen,
joka annoit minun uneksivalle olemukselleni muodon. Jokaisen sanan,
jonka kirjoitit, kirjoitit minun sydämeeni. Enkä minä tehnyt muuta kuin
odotin sinun tuloasi. Ja kun sinä sitten tulit, olit sinä samalla minun
lakini ja evankeliumini. Sinä sanoit: täällä tarvitaan viisautta ja
kylmäverisyyttä. Ja minusta tuli viisas ja kylmä. Sinä sanoit: täällä
tarvitaan uskallusta ja uhrausta. Ja minusta tuli sankarillinen ja
kova. Kaikki vain sentähden, että saisin sinun rakkautesi. Ja sitten
kun olen kaiken tämän tehnyt, sanot sinä minulle: madame, kunnioitan
teitä niin suuresti, etten voi teitä rakastaa...
-- Manja Pavlovna, puhui Dimitri, miten kaunis sinä nyt olet.
Samanlainen kuin silloin, kun ensi kerran näin sinut. Silloin löivät
vereni kuin pysty-aallokot minun rinnassani. Ei kukaan nainen ollut
herättänyt minussa vielä niin väkevää ja julmaa pyydettä. Sinä olit
niin ylhäinen, niin hieno, niin korkealla. Olisin melkein tahtonut
rääkätä sinua pelkästä rakkauden ja vihan risti-himosta. Mutta sitten
-- silloin jo -- minä häpesin. Sinä olitkin pyhä. Sinä tulit minun
elämäni tielle kuin suuri tuomiopäivä, kohosit kuin jumalan silmä, kuin
valkea aurinko minun keski-yöni tummalle taivaalle. Ja minun raa'at
vaistoni vaientuivat ja himoni varisi sinun puhtaan kauneutesi
edessä. Vasta silloin tuli minusta vakava ihminen ja oikea
vallankumouksellinen. Ja silloin opin pelkäämään raakuutta ja
raukkamaisuutta, silloin tunsin, että minun täytyi teoillani vastata
suurista sanoistani. Sinun tähtesi, jott'ei minun tarvitsisi hävetä
sinua eikä kaihtaa sinun tuomarikatsettasi.
-- Minä en tullut sinua tuomitsemaan, vaan rakastamaan. Sinulle yksin
tahdoin antautua ja sinä et ottanut minua vastaan. Sinä lahjoitit minut
kansalle. Senkin häväistyksen minä kestin saadakseni olla sinun
lähelläsi. Sillä minä toivoin, että kerran tulisi aika, jolloin sinä
rakastaisit minua vain itseni tähden ja jolloin sallisit minun heittää
pois nämä palkkalaisen rääsyt, tämän valepuvun, joka ei minun arvolleni
sovi. Ja nyt olet heittänytkin minut itseni maantielle. Kaikki toivoni
ja työni on rauennut tyhjiin. Nyt ei minulla ole syytä viipyä täällä
enää hetkeäkään. Menen Moskovaan jatkamaan siitä, mihin lopetin kaksi
vuotta takaperin.
-- Sinä et mene Manja, se ei ole totta, et Moskovaan ikinä. Vaikka et
sietäisikään enää minua... Minä olen rikkonut. Minua voit rangaista,
mutta et niitä tuhansia viattomia, jotka luottavat sinuun, joiden elämä
on sinun käsissäsi, joille voit tehdä mitä tahdot...
-- En tahdo tehdä heille mitään, myhähti Manja raukeasti.
-- Ja sitten sinulla on oma suuri elämäntehtäväsi. Älä unohda sitä!
-- Olen sen jo unohtanut. Minulla ei ole mitään elämäntehtävää ilman
sinua. Se oli vain sinun mielikuvasi, niinkuin minun kehuttu kylmyyteni
ja uhraavaisuuteni vain sinun toivottelujesi tulos. Keino miellyttää!
Kaikki se raukesi samalla hetkellä, jolloin tunsin kadottaneeni sinut.
Vielä äsken olisin ilolla mennyt kuolemaan, mutta nyt on minulle jo
pienimmästäkin mukavuudesta kieltäytyminen aivan sietämätöntä...
Manja riuhtasi itsensä irti Dimitrin sylistä.
-- Katso minun pukuani! Se on palkkapiian eikä ruhtinattaren. Katso
tätä huonetta! Se on moukkaa eikä aatelisnaista varten. Ja näin olen
elänyt voidakseni antaa rahani noille inhoittaville, likaisille
maankiertäjille. Ja luuletko, että on ollut helppoa ja hauskaa olla
heidän seurassaan! Mutta nyt se saa ollakin lopussa, ainaiseksi. Sinä
et usko vieläkään. Tule katsomaan!
Ja Manja veti Dimitrin viereisen huoneen ovelle.
-- Näetkö, tuossa ovat matkakirstuni valmiina! Tuossa passini! Tuossa
matkapukuni! Palaan jälleen kuin ruhtinatar.
-- Pue se päällesi, Manja, nyt, kuiskasi Dimitri käheästi, nyt juuri!
-- Se on matkaa varten.
-- Niin, niin, niin...
Manja alkoi tyynesti muuttaa. Dimitri tuijotti häneen silmät kekäleinä.
-- Että he saisivat sinut noin, noin... mutisi hän.
-- He eivät saa mitään. Minä ainoastaan tulen saamaan...
-- Ja mitä sinä tulet saamaan?
-- Ylpeyteni takaisin.
-- Etkö voi olla ylpeä täällä?
-- Minulla oli täällä vain yksi ylpeys: minun rakkauteni. Ja sinä teit
sen häpeälliseksi.
-- Rikolliseksi, synnilliseksi, suloiseksi! Sinähän itse tahdot syntiä,
Manja... Jää ruhtinatar! Minä teen kaikki sinun tähtesi. Pyydä, mitä
tahansa!
Ja Dimitri syöksyi Manjan jalkoihin. Hän suuteli häntä hurjasti, hänen
käsiään, polviaan, vaatteittensa poimuja.
Manja hymyili:
-- Mitä rikoksia osaat sinä tehdä?
-- Kun sinä olet kysymyksessä: kaikkia!
-- Mikä minä olen sinulle, jota kärsivä isänmaasi ja kansasi kutsuu?
-- Sinä olet minulle kaikki, ainoa. Minä vihaan kärsivää isänmaata ja
sen kurjaa kansaa, jos se vie minulta sinut, jos se on tiellä minun
rakkauteni! Kaikki minä voin kadottaa, paitsi en sinua!
-- Suuret unelmasi, omantunnon-rauhasi, itsekunnioituksesi, paremman
itsesi?
-- Kaikki, kaikki, sinun tähtesi, ruhtinatar!
-- Niin, sanoi Manja ojentuen suoraksi, noin pitää ruhtinatarta
rakastaa, nyt vasta sen osaat...
Dimitri riemastui.
-- Sinä jäät siis, Manja, et lähde koskaan luotani. Me menemme jonnekin
kahden, jätämme kaikki, nyt juuri...!
-- Nyt juuri, naurahti Manja kylmästi, on kokous, jonka itse olet
kutsunut kokoon ja josta riippuu tuhansien kohtalo, tärkein koko
vuonna.
-- Sinä olet tärkein. Nielköön taivaan tuli sitten heidät ja meidät.
-- Olet vannonut, ettet petä kansan asiaa, olet vannonut palvelevasi
vallankumouksellisia.
-- Minä palvelen ruhtinatarta! Ja sinä jäät minun valtiattarekseni.
-- Huomenna minä matkustan.
-- Huomiseen on vielä yksi yö, kaikki voi muuttua. Jos olemme
erehtyneet molemmat, korjaamme sen nyt. Tahdon tehdä sinut
onnelliseksi.
Manja säteili sisällisestä kirkastuksesta.
-- Olen nähnyt rakkautesi, Dimitri, vihdoinkin, se riittää. Ja minä
tahdon muistaa aina, että kerran olisit ollut valmis minun tähteni
antamaan tämän pienen ihmiskunnan. Tahdon muistaa aina tämän lyhkäisen
tulihämärän yön kynnyksellä...
Ja Manja kietoi käsivartensa Dimitrin kaulaan ja tämä sulki hänet
tukahduttavaan suudelmaan.
-- Miten sinä olet kaunis, Manja, ihasteli Dimitri, et ikänäsi vielä
ole ollut noin kaunis... Tämä yö ainakin on meidän. Ja me lähdemme nyt
jonnekin, sinne, minne ruhtinatar käskee. Après nous le déluge!
-- Ah, nyt ymmärrät senkin, huudahti Manja.
Dimitri auttoi Manjan päälle kävelyvaipan.
-- Miten sinä olet kaunis, miten sinä olet kaunis, kuiskutti hän koko
ajan kuin kuumeessa.
Ja melkein kantaen talutti hän Manjan alas portaita.
-- Sinä et lähde koskaan minun luotani, Manja.
-- Minun täytyy.
Dimitri viittasi suljetun vaunun.
-- Sitä päivää ei tule.
-- Huomenna.
-- He eivät saa sinua, huohotti Dimitri Manjan korvaan nostaessaan
hänet vaunuihin. He eivät saa sinua, ennemmin minä tapan sinut...
Ja vaunu hävisi suuren, valaistun boulevardin vilinään.