-- Ei, Reino, sinä puhut hullutuksia! Elämä kuoleman jälkeen ei ole
mitään elämää, se ei ole iän jatkoa, ei nautittavaa eikä tavoitettavaa,
ei kerrassaan mitään, koska minua itseäni ei ole enää. Sehän on päivän
selvä. Mitä minua sitten enää hyödyttää sellainen autio, manalainen
maine! Nimi, joka jää johonkin kirjaan, kirja, joka jää jonnekin
hyllylle, elämäkerta kenties, jolla joku tyhmyri parin sadan vuoden
päästä ostaa itselleen tohtorintittelin! Mutta tämä on pahaa pilaa.
Kuka minua silloin enää muistaisi! Ja jos muistaisikin, niin mitä se
minua liikuttaa! Pölyä, tuhkaa se silloin on. Nyt pitäisi sen maineen
olla, nyt, kuten sinullakin, ja samanlainen kuin sinulla, sellainen,
jota voi käyttää, jolla voi leikata kultaa ja iloisia päiviä, kuten
sinä teet... Se on jotakin todellista se!
Sulo Kuusinen käveli kiihottuneena matalan vinttikamarinsa lattialla,
joka oli niin pieni, että hän mahtui siinä liikkumaan ainoastaan seinän
vieruksia kierrellen.
Oopperalaulaja Reino Palomaa seisoi hajareisin neliön muotoisen
ikkunaristikon ääressä. Hän rummutteli sormillaan ruutuun ja vihelteli.
-- No tuo on nyt kerrankin miehen puhetta, naurahti hän. Jokohan
vihdoinkin alat viisastua! Onhan sulaa hulluutta valita itselleen näin
niukka ja nurinkurinen kohtalo, asua tällaisessa pirunkolossa, juoda
vettä ja syödä kuivia sämpylöitä pelkästä itsepäisyydestä, sillä aikaa
kuin tuolla, noiden kattojen alla... ah...
Palomaa viittasi merkitsevästi kaupunkiin pilvenä kiertelevien savujen
alla.
-- Minulla ei ole rahaa, sinä tiedät...
-- Raha on sen, joka sen ottaa. Rahasta pitää ottaa osansa niinkuin
elämästäkin. Kas niin, ole nyt järkevä taas. Lähde pois!
Palomaa kaiveli taskustaan kultarahoja.
-- Tuota minä en tarkoittanut, sanoi Kuusinen synkästi. Minä en voi
ottaa noita sinulta, en voi...
-- No sepä ihme, enhän minä ole näitä rahoja tehnyt. Ja että ne tällä
hetkellä sattuvat olemaan minun taskussani, ei merkitse mitään.
Sitäpaitsi vakuutan sinulle, minä en tarvitse niitä nyt ollenkaan, en
tee niillä mitään. Tai soisitko mieluummin, että jakelisin ne
kevytmielisille naisille, pudottelisin ne kadulle tai söisin ja joisin
itseni kuoliaaksi niillä?
-- Soisin.
Palomaa hymähti:
-- Sinä olet todellakin parantumaton ja sitäpaitsi sangen huono ystävä.
-- Olet oikeassa... Mutta minä olen huonompi ystävä kuin luuletkaan.
Minä kadehdin sinua...
Palomaa sytytti paksun sikaarin ja hymyili hyväntahtoisesti.
-- Rahoja sinä et huoli. No sitten en ymmärrä, mitä minussa olisi
himoittavaa. Ellet kenties tätä pulskaa vatsaani tarkoita. Ja Palomaa
silitteli tyytyväisesti samettiliivinsä mahtavaa rinnustaa. Mutta se
kuuluu minun ammattiini, näes. Ei se sopisi sinulle ollenkaan. Sinä
imponeeraat parhaiten noin. Kirjailijalle sopii juuri tuollainen ohut
ja eteerinen ja sielukas ulkomuoto...
-- Niin, niin, kyllä tiedän. Kirjailijalle sopii elää nälänkuoliona. On
hyvä sanoa. On hyvä katsella noin sivulta päin, mutisi Kuusinen
heittäytyen hermostuneena selälleen sänkyyn.
-- Oletpas sinä tänään kiukkuisella tuulella.
-- Köyhällä pitäisi tietysti vielä olla lampaan lauhkeus ja karitsan
kärsivällisyys.
-- No jos köyhyys alkaa noin käydä taakaksi ja kärsimykseksi, niin
laita itsesi rikkaaksi sitten, äläkä siinä, saakeli soi, rupea
itkuvirsiä vetelemään!
Kuusinen ponnahti ylös vuoteeltaan kiivastuneena.
-- Laita itsesi rikkaaksi! On helppo sanoa. Millä minä laitan itseni
rikkaaksi?
-- Sillä millä muutkin. Työllä ja toimella!
-- Työllä! Milloin sinä olet kuullut, että kukaan vielä on tullut
rikkaaksi rehellisellä työllä? Ja mitä minun työhöni tulee, niin sitä
ei ainakaan näy kukaan tahtovan eikä tarvitsevan!
-- Onko sitten pakko tehdä niin tyhmän rehellistä työtä kuin sinä? Jos
tahtoo palkan, saa tehdä sitä, mitä teetetään, astua ammatin ikeeseen
yksinkertaisesti. Niin muutkin saavat tehdä. Tavara yleisön mukaan.
Joka tahtoo rikastua, saa luvan raaistua.
-- Kuten sinä!
Palomaa kumarsi leikillisesti.
-- Ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli, sanoi hän. Olenpa
kyllä nähnyt, että sinä sieltä henkisen ylpeytesi kukkuloilta katsot
minuun kuin johonkin huonompaan ihmislajiin... Ja voitpa olla
sitäpaitsi oikeassakin. Mutta minä nyt en ole luotu miksikään
marttyyriksi, minä. Saattaa olla paha näin, mutta olisi toisin vielä
pahempi. Eikä minulle ole mikään asia niin kallis, että sen tähden
tahtoisin uhrata jotakin tästä tämän maailman mukavuudesta.
-- Siinäpä se, siinäpä se, murahteli Kuusinen. Sinulle ei ole mikään
pyhää, siksi sinä voit tehdä kaikkea mitä teet. Muuten et kehtaisikaan
käyttää sellaisia reklaameja kuin käytät. Vaikka olen ystäväsi, sanon
sen sinulle. Se ei ole taiteilijan arvoista. Se on alhainen puoli
sinussa.
-- Käytännöllinen puoli ainoastaan. Keinot ihmisten mukaan. Mikä on sen
luonnollisempaa? Jos nimittäin tahtoo pysyä päälläpäin eikä tahdo
lahjoittaa elämänsä esikoisoikeutta noin vain kiltisti muille kuten
sinä. No silloin tulee puristetuksi tällaiseen häkkiin ja kuolee
kunnialla nälkään. Mutta ei, saakeli soikoon, se ainakaan minua
houkuta. Raha on pääasia. Ja kun on rahaa, on vapaa kuin taivaan lintu.
-- Ja sinä kuvittelet olevasi vapaa, sinä, joka joka hetki alistut
elämään toisten suosiolla ja keinotekoisilla sovitteluilla. Se ei ole
taiteilijan arvoista, ei koskaan! Taiteellinen portto sinä oikeastaan
vain olet: myyt itsesi, keikailet rahvaalle, vetoat sen alhaisimpiin
vaistoihin, puet itsesi prinssiksi, isket silmää sille lavalta,
näyttelet kuviasi kadun kulmissa ja ostat kotimaiset suositukset
ulkomaalaisilla. Eikö se kaikki ole humbuugia, myönnä itse!
-- On tietenkin, mutta se nyt kuuluu kerta kaikkiaan tähän ammattiin.
-- Mutta miksi sitten noin kurjaa ammattia kutsutaan taiteeksi? Se on
väärin ja petollista. Miksi muuksi tahansa! Ooppera! Mikä on
porvarillisempi huvittelutilaisuus kuin se? Häpeällinen välimuoto se
on, sekä sävel- että näyttämötaiteen kustannukselle tekaistu
sekamelska. Ja siinä sinä viitsit kiekua, olla ymmärrettävä niille,
jotka eivät mitään ymmärrä, tarjota muka taidetta niille, jotka eivät
taidetta laisinkaan kaipaa. Joll'en minä niin syvästi halveksisi sinun
taidettasi, kadehtisin minä sitä. Sillä se on tätä elämää varten,
lyhyttä, helppoa, kunniakasta, nopeasti opittua ja hyvin maksettua. Ja
vain sentähden, että se on roskaa! Se menee kyllä. Mutta kaikki suuri
ja rehellinen, se painetaan alas, se tapetaan, jotta sille sitten
voitaisiin lahjoittaa tuo hauska kuoleman takainen maine. Eikö se ole
väärin? Ja juuri te esittävät taideniekat, kaikki te, jotka vain
näyttelette ja jäljennätte, te viette leivän ja tilan niiltä, jotka
jotakin luovat. Te olette ne sydämettömät hyvänpäivän lapset, jotka
keveällä mielellä kokoatte lautasillenne toisten kunnian ja toisille
kuuluvat rahat, koristatte tyhjät päänne niillä laakereilla, joita
toisten nero on kylvänyt ja annatte kuljettaa itsenne juhlasaatoissa
niinkuin jumalat niillä teillä, joita toisten työ on tasoittanut. Te
sokaisette maailman hetkellisillä helyillänne ja täytätte sen
reklaamienne helskeellä, niin ettei sille jää varaa ainoallekaan
vakavalle ja itsenäiselle hengelle. He kuolevat nälkään, ellette _te_
harjoita hyväntekeväisyyttä! Eikö se ole veristä ivaa?
Kuusinen puhui ja huitoi käsillään huumautuneena omista sanoistaan.
-- Sinä naurat vain, jatkoi hän hiljaisemmin. Tietysti sinä et ymmärrä
minua, et ymmärrä ollenkaan...
-- Niin, en minä ymmärrä, mikä syy sinulla on niskotella minulle tuosta
kaikesta. Voisit pikemmin kiittää. Ilman minua ei sinulla varmaankaan
olisi noin suurta oman ylemmyydentunnon nautintoa. Ja sitäpaitsi, pidä
se vaan kaikessa rauhassa. Kernaasti minun puolestani saat inhota
rahojani ja halveksia ammattiani, jos se sinua huvittaa. Kukin on
sellainen kuin on ja sovittaa tietysti elämän itsensä mukaiseksi
voidakseen siinä viihtyä. Sehän on luonnollista. Ja sinä nyt olet niitä
merkillisiä, jotka mieluummin elävät köyhinä kuin rikkaina ja nauttivat
enemmän ihmisten pahansuopaisuudesta kuin heidän suosiostaan.
-- Nautin köyhyydestä ja ihmisten pahansuopaisuudesta! Oletko hullu!
-- Tietysti nautit. Sinusta on hauska uhallakin sanoa sellaista, mitä
muut eivät siedä kuulla, tarjota kaupaksi sellaista, jota ei kukaan
osta, vaikka varsin hyvin tiedät, ettei sellainen kannata, ettei sitä
kukaan ymmärrä...
-- Tuleva polvi ymmärtää, keskeytti Kuusinen, olen aivan varma siitä.
Sille minä kuulun, minä tunnen sen.
-- No, se sinut sitten palkitseekin. Siltä saat sitten sen
kuolemanjälkeisen elämän. Itse olet sen valinnut. Mutta älä sitten
vaadi, että tämä polvi maksaisi sinulle muiden puolesta. Hyvä kun oman
velkansakin suorittaa.
-- Tuo on ajatusleikkiä. Täytyyhän minun jollakin elää, saada työstäni
maksu nyt jo. Mutta minä en saa, en saa koskaan mitään. Ja toiset
saavat ilmaiseksi ja liiaksi. Se on väärin!...
Kuusinen alkoi taas kiivastua. Ja Palomaakin oli vastoin tapaansa
tullut vakavaksi. Kuusisen äänessä oli liian rehellinen väritys
ollakseen loukkaamatta. Jo monta kertaa oli Palomaa tuntenut
ärsyttyvänsä, mutta nyt hän suorastaan kuohahti.
-- Tarkoitat, että minä saan ilmaiseksi, tiuskasi hän. Mutta se ei ole
totta. En saa edes tarpeeksi! Ja vaikka minun jalkoihini koottaisiin
kaikki maailman kulta ja kunnia, ei se sittenkään riittäisi
palkitsemaan minua. Niin paljon tunnen minä antavani. Kaikkeni minä
annan, elämäni minä annan. Ja minulla ei ole muuta kuin tämä yksi
lyhkäinen elämä, joka loppuu sinä hetkenä, jolloin ruumiini suvaitsee
tehdä lakon. Minusta ei jää mitään haudantakaista, ei mitään kiihotinta
tulevalle polvelle, ei pienintä merkkiä maailman kaikkisuuteen. Minä
kuulun kokonaan tälle nyt elävälle ihmiskunnalle, siihen minä olen
sidottu, siltä minun pitää pyytää palkkani ja tunnustukseni, siitä
löytää ainoa autuuteni. Siksi minä olen saanut opetella temppuni
uusimman muodin mukaan, joka tämän-päivän lapsia miellyttää. Minun on
pakko heitä miellyttää, ymmärrätkö, maksaa kaikellani tästä ainoasta
lyhkäisestä elämästä. Minun täytyy totella heidän taputustaan ja
vihellystään, olla riippuvainen heidän mitättömistä mieliteoistaan ja
tuhmasta virityksestään, olla aina comme il faut, lyhentää, missä on
liikaa, venyttää, missä on liian vähän. Tietysti minä silloin olen
raaka ja raajarikko, valehtelija ja taiteellinen portto, mitä vaan
tahdot! Mutta kun minun täytyy, täytyy, näetkö, voidakseni taas
puolestani hallita heitä, virittää heidät omaan viritykseeni,
avonaisiksi, vastaan-ottoisiksi itselleni, tai ei, ei itselleni vaan
juuri kaikille niille varhais-syntyneille neroille, niille
suurluojille, joista sinä äsken puhuit, mutta jotka eivät olisi mitään
ilman meitä. Eivät mitään he olisi, sanon minä, ilman meitä vaivaisia.
Pala kuollutta paperia vain! Heidän työnsä hukkuisi vuosisatojen alle
kuin tomu. Vasta me, me tyhjäpäiset tulkit ja ilveilijät ja mitä
lienemmekin, me puhallamme siihen tomuun elävän hengen ja pidämme siten
hereillä maailman suuren sielun, joka muuten uinuisi ainaisessa
horrostilassa. Ainoastaan meidän kauttamme he ovat olemassa. Ja mitä
onkaan meidän hetkelliset pahat-tekomme teidän julmuuteenne
verrattuina, te kuolemattomat. Me himmennämme teidän elämästänne joskus
kenties jonkun varhaisen vuoden, mutta te, te istutte sitten kuin
ikuiset peikot, kuin ainaiset leppymättömät kostonhaltiat ihmiskunnan
kynnyksellä ja halki vuosituhansien te hallitsette ja imette elämän
kuiviin miljoonista raukoista rinnoista, jotta teidän kuihtumaton
nuoruutenne kestäisi. Me muut, me vain palvelemme teitä, heijastamme
teitä, olemme vain se alati syttyvä ja sammuva ruumis, jossa teidän
kuolematon henkenne vaeltaa. Me juuri olemme ne, jotka kuljetamme sen
korkealla halki aikojen vaihtelujen ja annamme sille sielun, jonka
ihmiset voivat ymmärtää. Oma sielumme täytyy meidän antaa. Mutta meidän
sielumme lakastuvat siitä kosketuksesta ja meidän ruumiimme kuolevat
lopullisella kuolemalla. Meille ei jää mitään, ei mitään ylitse. Onko
ihme, jos tahdomme tästä jonkun korvauksen! Ja meille on maksettava nyt
heti, tämän polven, jonka taiteellisiksi portoiksi me olemme saaneet
alentua.
Kuusinen kuunteli ihmeissään.
-- Sinä olet suuttunut minulle tuosta sanasta, sanoi hän kesysti. Anna
minulle anteeksi. En tarkoittanut niin pahasti. Minulla on vain niin
paha luonto...
Palomaa tunsi itsensä kiusatuksi. Paatos oli hänelle oikeastaan
vierasta ja hän katui jo antautumistaan eikä vastannut mitään.
-- Hm, sanoi hän vihdoin nyreästi, sellaiseksi tulee ihminen, kun istuu
niin paljon yksin. Ei pitäisi päästää itseään liian lähelle, ei
koskaan, loitontaa, loitontaa vain...
-- Onko siihen oikeutta?
-- En minä tiedä, enkä oikeastaan muiden asioista mitään. Tiedän vain
sen, että minun henkeni kuolee yht'aikaa kuin minun ruumiinikin ja
siksi mittaan asiani sen mukaan. Mutta sinulla voi kyllä olla varaa
halveksia näitä maallisia...
-- Älä nyt pilkkaa, Reino, sovitaan pois!
-- No lähdetkö illalliselle kaupunkiin?
-- Minulla ei ole rahaa, johan tiedät.
-- Etkä siis huoli...
Kuusinen tunsi olevansa äkkiä omituisen naurettava ja hän häpesi.
Häpesi ottaa ja häpesi kieltää.
-- En tahdo tyrkyttää. Sinulla on varaa olla köyhä ja ylpeä, kun
sinulla on vielä jälellä se elämä kuoleman jälkeen. Mutta ei minusta,
ole tuollaisten suurmiesten pariin, tunnen sen aivan...
-- Heitä jo ivasi! Minusta ei ikinä tule mitään suurmiestä!
-- Ainakin uskot siihen itse. Muuten et varmasti jaksaisi noin
itsepäisesti nähdä nälkää etkä katsoisi muihin ihmisiin noin hiivatin
korkeasta satulasta. Eivät ihmiset ole niin pahoja, eivät ollenkaan.
Heitä pitää vain osata katsoa oikein, alhaaltapäin, aivan
vaatimattomasti, ja tunnustaa heidät siksi, mitä he ovat, seuraa
rakastaviksi eläimiksi. Silloin valmistavat he ainoastaan iloisia
yllätyksiä, heistä voi oikein pitää. Mutta sinun tapaisiasi voi vain
ihailla, ei rakastaa. Te olette lemmon ikävää väkeä. Hyvästi siis!
Palomaa lähti.
Kuusinen tarttui kahden käden päähänsä. Tuntui kuin olisi huimannut.
Hänellä oli tosiaankin nälkä. Se oli luvattoman romantista kurjuutta
häneltä. Miten tyhmä hän oli ollut vielä äsken! Nähnyt kultaa,
irrallista kultaa, jota ei kukaan tarvinnut, eikä hän ollut ottanut. Ja
aamupäivällä sitten! Evännyt hyvän paikan eräästä sanomalehdestä, joka
muka ei vastannut hänen vakaumuksiaan. Kirottu ylpeys! Sehän ei käynyt.
Ja miten lapsellista samalla kulkea aina ikäänkuin sydän kämmenellään!
Miksi ei hän saattaisi tehdä kuten muutkin: myydä huonomman itsensä ja
pitää paremman itsellään! Silloin toimisi hän sekä hienosti että
viisaasti. Näin ollen oli hän vain epähieno ja tuhma.
Kuusinen jäi ajatuksissaan katsomaan yli mustien kattojen
katu-kuiluihin, joista kuului helinä ja helske ja vilkutti monivärisiä
valoja. Noiden kattojen alla oli kaikki...
Kuusinen kääntyi pois. Hänen silmänsä osuivat pieneen seinäpeiliin.
Siitä tuijotti häntä vastaan hänen oma kuvansa. Se oli kuin aave. Kaksi
kiiluvaa silmää ja ympärillä syvälle painuneet mustat renkaat kuin
kuolleilla. Elämä kuoleman jälkeen! Se oli jotakin kauheata, se oli
pelkkää kuolemaa, tyhjyyttä, ei muuta. Ennen nuorempana oli hän sitä
ajatellut aivan rohkeasti, toivonut, pyytänyt kaksintaisteluun,
uhmaten, ilkamoiden, kapinoiden. Ja nyt? Se väristi vain kuin viileä
ilta. Hän ei tahtonut sitä muistaa, mutta yhä useammin vain sen varjo
saarsi hänen aivojaan. Se tuli aivan huomaamatta, siirsi kuin
hiljaiseen siimekseen, vähitellen, vähitellen. Se vei uhman, kapinan ja
kaunan, se vaivutti mielen niin kummalliseen, surunvoittoiseen
alistumiseen. Se oli varmaankin jo vanhuutta, kuoleman-ennettä...
Kuusinen vavahti omille mielikuvilleen.
Ulkona oli alkanut tuulla. Se työntäytyi raskaasti talonseinuksiin, se
kolisteli kattoja ja ulvoi. Kaksi suurta puuta, jotka kasvoivat pihalla
ja joiden latvat näkyivät vintin-ikkunaan, painoivat lehtensä nurin ja
huojuivat hopeanharmaana raippana niinkuin piiskatut. Nuokin olivat
ikuisempia kuin ihminen, nuokin jäisivät hänen jälkeensä. Luonto oli
ainainen kuoleman-kannel ihmisen korvissa. Eikä ollut mitään sen
kammottavampaa. Siksi oli ihminen hyljännyt luonnon, että se hylkäisi
ihmisen ja lakkaisi laulamasta pahaa lauluaan. Siksi oli se työnnetty
syrjään, näkymättömiin ja kuulumattomiin, että yksinäisten erämaiden
ennehuudot vaientuisivat. Oli pantu toiset sävelet soimaan, kansoitettu
kaupungit, sytytetty sähköt syksyiseen yöhön ja viritetty orkesterit
pauhaamaan kuoleman kohua voimakkaammin...
Noiden kattojen alla oli sittenkin kaikki. Tällä kertaa ainakin.
Kuusinen teki päässään pikaisen laskelman. Hän ehtisi kenties vielä
saavuttaa Palomaan ja hänen kultarahansa. Hän arvasi kyllä, minne hän
oli mennyt. Palomaa oli hyvä poika. Miksi olikin hän turhan tähden
hänet suututtanut! Mutta hän lainaisi kyllä joksikin päiväksi, siksi
kunnes hän ehtisi järjestää asiansa sanomalehden kanssa.
Ja Kuusinen heitti nopeasti päällystakin ylleen ja kiirehti ulos.