Hänen nimensä oli Tuulos, ja hän oli hyvin yksinäinen ja hyvin rikas.
Ilman näitä suojaavia ominaisuuksia olisikin hän jo aikoja sitten
istunut joko houruinhuoneessa tai vaivaistalossa, sillä niin
mahdottomilla ominaisuuksilla oli taivaallinen isä lähettänyt hänet
tänne elämäntaisteluun. Mutta onneksi sai hän elää taipumustensa
mukaisesti: elämäntaistelun ulkopuolella.
Ensimäinen vaikutelma, jonka hänestä sain, oli vastenmielinen. En tiedä
miksi. Tai kenties oli se jotakin hämärää sukua sille vaistomaiselle
vihamielisyydelle, jolla köyhälistön riveissä kasvanut aina katselee
rikasta ja työmies elämän mukavuuksilla lepäilevää vapaamatkustajaa.
Sillä mitkään eivät ole niin arasti epäluuloisia kuin vasta-vapautetut
nousukasaivot. Pienimmässäkin poikkeus-ilmiössä aavistavat ne väärän
asenteen tai suoranaisen solvauksen.
Tuulos herätti alussa tavatonta ihmettelyä siinä pikkukylässä, minne
hän oli asettunut viettämään kesää. Ja hän oli todellakin "originaali"
sekä ulkomuodoltaan että käytökseltään. Pitkä, hintelä mies. Kulki
vähän kumarassa ja käytti sangallisia silmälaseja, mutta näytti siltä
kuin olisivat ne pikemmin olleet silmien peittona kuin kirkastajina.
Sillä hän ei koskaan nähnyt ketään, ei tuntenut edes oman talonsa
väkeä eikä tervehtinyt ainoatakaan ihmistä. Vaelteli vain kaiket
päivät itsekseen, kädet selän takana ja pää kenossa. Ja hänen
kasvonpiirteensä, jotka ikäänkuin kiertyivät renkaiksi silmien
elottomien lasisuojusten ympärille, eivät ilmaisseet pienintäkään
inhimillistä yhteenkuuluvaisuutta.
Mutta häneen totuttiin vähitellen. Ja kun hän ei tehnyt kenellekään
mitään, ei hyvää eikä pahaa, karisivat epäystävälliset laatusanatkin
ennen pitkää pois hänen ympäriltään ja hänelle jäi ainoastaan
rauhallisen hullun hiljainen maine. Silloin vasta alkoi tehdä mieleni
häntä lähestyä. Ja eräänä iltana, jolloin taas tavallisuuden mukaan
kohtasimme toisemme suurella maantiellä, liityin hänen seuraansa. Mutta
jo seuraavana sekuntina tunsin, ettei minun olisi pitänyt sitä tehdä.
Me kävelimme ja kävelimme tietämättä kumpikaan mitä sanoa. Vihdoin
minä, joka katsoin olevani syyllinen tähän vaikeaan tunnelmaan, aloin
ohjata keskustelua. Koetin olla kohtelias, johdin puheen taiteeseen,
koska otaksuin hänen sielunsa rikkaiden originaalien tavoin palavan
joissakin hyper-esteettisissä kilvoituksissa. Mutta hän ei langennut
ansaani. Hän vastaili kyllä jotakin, mutta silmin-nähtävästi aivan
ulkopuolelta itseään, ja hänen sanoissaan oli joka kerta turvaton,
melkein säikähtynyt sointi.
-- Mitä te pidätte tohtori Tainion uudesta huvilasta?
-- Mistä huvilasta?
-- Tarkoitan tuota kuuluisaa huvilaa, jonka arkkitehti Siltala on
rakentanut.
-- En tiedä... En tunne...
-- Mutta sehän on aivan tässä vieressä.
-- Missä?
-- Menimme juuri sen ohitse.
-- En tullut sitä huomanneeksi.
-- Mutta tehän asutte aivan vastapäätä, kuljette joka päivä siitä
sivuitse. Ettekö todellakaan ole nähnyt sitä?
-- En...
Minusta se oli mahdotonta. Katsoin häneen pitkästi. Mikä syy oli
hänellä noin leikitellä? Kuitenkin huomasin heti, että hän puhui totta,
sillä hän oli itse vielä enemmän hämmästynyt ja hämillään kuin minä ja
hänen pyöreät silmänsä tuijottivat ammottavina ja apua pyytävinä. Minun
tuntooni koski. Miksi en ollut heti uskonut hänen hapuilevasta ja
pingoitetusta äänestään? Miksi olin tahallani piiskannut hänestä esille
hänen heikkoutensa? Tunsin tehneeni hänelle veristä vääryyttä alusta
alkaen. Hän ei ollutkaan pöyhkeilijä eikä teeskentelijä. Ja minä
häpesin aivan kuin olisin harjoittanut pahuutta tai väkivaltaa.
Mutta sen kerran perästä tuli meistä ystävät. Ja Tuulos tuli vähitellen
avomielisemmäksi, vieläpä oikein puheliaaksikin, kun hän huomasi, ettei
hänen enää tarvinnut pelätä olevansa naurettava. En ole koskaan
kenelläkään nähnyt niin herkkää vaistoa.
Ja kuitenkin otin sittemmin oikein tavakseni kiusoitella häntä
pitämällä tutkintoa kaikesta, mitä hän oli nähnyt ja mitä hän ei
sentään ollut nähnyt. Kyselin, minkä värinen oli talo, jossa hän asui,
montako ikkunaa siitä näkyi maantielle, montako koivua kasvoi hänen
pihamaallaan, minkä väriset silmät oli hänen emännällään, minkä
näköiset seinäpaperit hänen seinillään, ja näin jatkaen aivan
rajattomiin asti mitä lapsellisimpia asioita. Ja säännöllisesti oli hän
aivan rehellinen hölmö eikä tiennyt niistä mitään, ei ollut huomannut
koskaan. Annoin hänelle välistä oikeita läksyjä, jotta hän oppisi edes
sen, minkä tavallinen ihminen oppii tietämättään. -- Näin me
leikittelimme. Mutta leikin ohella tunsin olevani koko ajan vakava.
Jotakin pelottavaa ja salaperäistä uhosi aina vastaani tuon kummallisen
miehen tutkimattomasta sielusta. Jokainen pieni kysymys, jonka
kisaillen heitin hänelle, kimmosi takaisin itselleni mykäksi ja
hirvittäväksi muuttuneena, omaan rajattomuuteensa raukeavana. Tylsä hän
ei ollut. Mutta kuinka outojen kuilujen partailla hän mahtoikaan
kulkea! Mitä tuntemattomia maailmoja tuntea, mitä näkymättömiä nähdä?
Ja yhä vaikeammaksi kävi leikintekoni.
Ja kerran sitten ikäänkuin aavistaen ajatukseni pysähdytti hän minut
keskellä pilaa.
-- Älkää viitsikö enää, sanoi hän. Tehän tiedätte, etten huomaa noita
asioita. Mutta onko se niin vaarallista? Ettehän tekään näe niitä,
joita minä näen...
Hänen äänensä oli vallan vieras. Minua värisytti.
-- Mitä te sitten näette? kysyin.
Hän hymyili omituisesti.
-- Tänään, vastasi hän, olen nähnyt ainoastaan keltaisen lehden. Sen,
joka juuri äsken lensi ohitse. Siksi en voinut enää nauraa...
-- Mikä keltainen lehti...?
-- Katsokaa nyt, ette huomannutkaan! riemuitsi hän aivan oudon
äänekkäästi. Sanoinhan minä, arvasinhan minä!
Typerryin ja tulin melkein alakuloiseksi. En ymmärtänyt mitään. Hän oli
sittenkin aivan hullu.
Tuulos katsoi minuun pitkästi, aivan silmiin, jota hän ei muuten
koskaan tehnyt. Ja ikäänkuin peläten loukanneensa kiirehti hän
selittämään:
-- Näittehän te sen pienen tytön?
Nyökkäsin.
-- Niin, ja hän kantoi sormiensa viimeisissä nipukoissa keltaista
lehteä. Hänen silmänsäkin välähtivät keltaiseen. Se oli vain sen lehden
heijastusta. Ja tiedättekö, mikä se lehti oli? Se oli hänen sielunsa,
joka oli lähtenyt irti. Siksi kantoi hän sitä niin sievästi ja
varovaisesti. Se oli vasta kaunista!
En uskaltanut vastata. Jokin selittämätön kauhu valtasi minut.
Katsahdin salaa hänen silmiinsä ja ne paistoivat mielestäni aivan
kuparilta.
Olimme kapealla metsäpolulla. Ja se tuntui minusta nyt äkkiä niin
turvattoman yksinäiseltä. Puut olivat vierillä niin luonnottoman
korkeat ja erämaa ympärillä niin loppumattoman syvä...
-- Mutta näittehän te sen tytön ja sen keltaisen lehden? kertasi hän
itsepäisesti.
-- En minä mitään keltaista lehteä nähnyt. Mistä se olisi tullut?
Nythän on vasta kesäkuu, äännähdin vaivaloisesti palvellakseni vielä
viimeisillä voimillani viisautta.
-- Älkää sanoko, ettei sitä ollut, vaikk'ette nähnytkään. Enhän
minäkään väittänyt, ettei tohtori Tainion huvilaa ollut olemassa,
vaikk'en ollutkaan sitä koskaan nähnyt.
Uudestaan hämmästyen katsahdin häneen. Kykenikö hän vielä
tuollaiseenkin? Mutta joka tapauksessa tämä ovela ajatusleikki, joka
oli lausuttu muuten mitä iloisimmalla äänellä, nosti minut jälleen
metafysiikan kuiluista pinnalle. Voitin pelkoni.
Sittemmin totuin tällaiseen. Ja samantapaista sattui useasti.
Leikillinen suhteemme sai vähän toiset muodot. Välitimme nyt
molemminpuolisesti toisillemme näkemyksiä: hän sisällisiä, minä
ulkonaisia. Emme milloinkaan kiistelleet mistään emmekä väittäneet
vastaan. Ja tästä luottamuksesta kävi Tuulos päivä päivältä yhä
iloisemmaksi ja inhimillisemmäksi. Silloin vasta olin tilaisuudessa
saamaan pienen käsityksen hänen hourailevan intelligensinsä
tavattomasta rikkaudesta ja hedelmällisyydestä.
Sitten en nähnyt häntä pariin vuoteen, kunnes muutamana talvi-iltana
istuessani eräässä pääkaupungin kahvilassa sanomalehteä lukemassa hän
äkkiä ilmestyy eteeni, rengas-silmät vielä kuparinkiiltoisempina kuin
ennen. Hän oli hyvin kalpea ja kiihottunut.
-- Vihdoinkin näen teidät, alkoi hän tervehtimättä. Nyt minulla on
jotakin kerrottavaa. Nyt se on tapahtunut. Nyt olen löytänyt, nyt olen
nähnyt hänet...
-- Kenen?
-- Rakastettuni, vastasi hän merkitsevällä ja ylpeällä hymyllä.
-- Kuka hän on sitten?
-- Hän on tietysti se, joka hänen pitää olla. Hermafroditi! Kauneuden
täydellisyys! Ihmisen täydellisyys! Johon ei koskaan väsy, joka antaa
riutumuksen uskollisuuden, joka antaa, mutta ei antaudu, ymmärrättekö,
joka silmänkaarroksessaan kantaa kaikkeutta! Ja sen silmänkaarroksen
olen minä nyt nähnyt. Voitteko uskoa? Se on kuin kypsä, kuihtumaton
marja, kuin pisara, joka on putoamaisillaan, mutta ei putoa, kuin
ajatus, joka on valmis, mutta jota ei lausuta, kuin tunnelma, joka ei
koskaan muutu tunteeksi, kuin tahto, joka ei purkaudu tekoon, mutta
joka vaan on, on, ymmärrättekö, kuin itsetietoisuuden unelma, kuin
hekkuman hiljaisuus, kuin suuren voiman suloinen liikkumattomuus, kuin
iankaikkinen pidättyvä ja kutsuva vastarinta...
Hän huohotti innostuksesta, jommoista en hänessä koskaan ollut nähnyt.
Sanat ryöppysivät kuin koski hänen huuliltaan. Kauhuissani ja
ihmeissäni kuuntelin tätä hulluuden ja nerouden kamppailua.
-- Ymmärrättekö? Uskotteko, että minä todellakin olen nähnyt tämän
kaiken?
Hän katsoi minuun julmasti. Ja minä tunsin että tämä kiihko milloin
tahansa saattoi muuttua raivoksi.
-- Uskon, uskon... Mutta kuka on sitten tämä...?
-- Hermafroditi, hermafroditi! Ettekö tiedä kuka se on!
-- Mille näyttää hän noin tavallisen ihmisen silmissä? Käykö hän miehen
vai naisen pukimissa? koetin vielä leikitellä entiseen tapaani.
Tuulos jäykistyi. Hän katsoi minuun pitkään.
-- En minä sitä tiedä, sanoi hän äärettömän halveksivasti.
Tämän jälkeen en ole nähnyt häntä enää. Ja mahdollista onkin, että joku
jalo ihmisystävä, joka on huomannut hänen näkevän tai puhuvan jotakin
sellaista, mihin eivät vielä mitkään lait eivätkä evankeliumit oikeuta,
on pistänyt hänet salpojen taakse, ettei hän pääsisi kylvämään
epäterveitä mielikuvia tai hämäriä elämän-ongelmoita rauhallisten
kansalaisten selkeihin ja hyvin-järjestettyihin aivoihin.