Ilmi ja Aino istuivat tohtorin salissa suuren pystyvalkean ääressä
viettämässä hämärää. Tohtori itse oli pitäjällä sairaskäynneillään.
Oli aivan hiljaista. Ainoastaan suuret salomaat kohisivat syksyisesti
talon ympärillä. Tuli räiskähti silloin tällöin takassa ja liekit
heittelivät epätasaisia kuvittelujaan huoneen keltaisille
puu-istuimille.
Aino katsahti salaa Ilmiin. Tämä istui pää käsien varassa tuijottaen
tuleen niinkuin joskus hyvin kauan sitten, jolloin he koulutyttöinä
olivat asuneet yhdessä.
Aino tunsi, että hänen olisi pitänyt paremmin hoitaa
emännän-velvollisuuksia, puhua jotakin ja olla hauska, mutta hän ei
tiennyt mitä sanoa vanhalle ystävälleen, jota hän ei ollut tavannut
kuuteen pitkään vuoteen. Kaikki tämä oli tullut senjälkeen, tämä aivan
uusi elämä ja uudet elämänkokemukset. Joku outo maailma oli nyt heidän
välillään, joka olisi ollut ensin valloitettava, ennenkuin he oikein
saattoivat yhtyä. Mutta Aino oli arka ja Ilmi suljettu, kuten ennenkin.
Ja heti kun he olivat jääneet kahden, olivat he vaienneet... Sitäpaitsi
oli Ilmistä sillä aikaa tullut kuuluisa nainen ja oppinut. Kenties
huvitti häntä vain yksinomaan sellaiset asiat... Aino katsahti Ilmiin
uudestaan epätietoisena.
Ilmi näytti surulliselta, melkein lapselliselta, ja Ainon teki mieli
sanoa hänelle jotakin oikein hyvää ja sydämellistä.
-- Olethan sinä yhä vielä sama Ilmi, sanoi hän hiljaa laskien kätensä
hänen polvelleen.
Ilmi puristi ystävänsä kättä.
-- Olen ikävöinyt sinua paljon. Muuten en olisi tullutkaan. Sinun
ympärilläsi on aina viihtynyt sellainen kaunis ja lämmin kodintunne,
sellainen oikea, jota ei ole missään muualla...
Samassa aukeni ovi ja sisään ryntäsi pieni kolmivuotias poika, joka
sukelsi päänsä suoraan Ainon syliin.
Aino rauhoitteli lasta ja silitteli hänen päätään melkein hämillään.
-- Hänen nimensä on Jorma, tai johan sinä tiedätkin... Hän on koko
minun maailmani nyt. Niin pieni se on...
-- Minulla ei ole sitäkään, sanoi Ilmi kuin itsekseen.
-- Mutta sinulle on koko se muu avara maailma avoinna. Vaikka en minä
sitä tahtoisi vaihtaa omaani, virkkoi Aino naurahtaen ja tuntien
samalla helpotuksella kuoren heidän väliltään alkavan sulaa. Minusta
vain tuntuu, että minulla on se paras. Et tietysti ymmärrä sellaista,
niinkuin en minäkään sinun onneasi...
-- Ymmärtää vain sen, minkä itse kokee...
-- Ja mitä enemmän kokee, sitä enemmän ymmärtää. Sinä olet varmaan
paljon kokenut?
-- En tuotakaan, naurahti Ilmi osoittaen lasta. En sitä, mitä jokainen
muu, jokainen luontokappalekin, en elämän ydinvaistoja: jatkuvaisuutta,
iankaikkisuutta...
Aino nosti lapsen syliinsä ja vei hänet pois. Nyt ei hän enää ollenkaan
peljännyt olla kahden Ilmin kanssa. Palatessaan sulki hän oven ja veti
tuolinsa lähemmäksi.
-- Niin, puhui hän, onhan tämäkin eräs laji iankaikkisuutta, sen kyllä
tunnen, mutta eihän sen tarvitse olla ainoa... Sinä toteutat sitä samaa
henkisesti. Sinun henkesi ja työsi jää elämään...
-- Kenties, muun puutteessa!
-- Miksi sanot: puutteessa? Itsehän olet valinnut kohtalosi, tarkoitan:
julkisen elämän ulkopuolella kodin. Olisithan sinäkin saanut tämän,
mutta sinä et tahtonut. Se oli kai sinusta niin tavallista. Sinä et
koskaan ole ollut oikein niinkuin me muut naiset. Me emme voisi elää
ilman kotia yksin tuossa suuressa, kylmässä maailmassa. Huu!
-- Kun täytyy. Se on kyllä kovaa...
-- Mutta miksi sinä sitten...?
Aino ei jatkanut. Ilmin silmät olivat kyyneltyneet.
-- Rakas Ilmi, kuiskasi hän, rakas Ilmi!
Ilmi itki. Aino silitteli häntä hiljaa aivan kuin lasta äsken: älä
itke, älä...
-- Anna minun itkeä. Sinä et tiedä, miten hyvää se tekee. Saada olla
kerrankin heikko... En ole koko ajalla saanut, en voinut, siellä
maailmalla. Ei ole ketään muuta sellaista kuin sinä...
Aino istui äänettömänä ja silitteli yhä Ilmin hiuksia. Hänen silmissään
oli kostea ja lämmin kiilto. Hän oli oikeastaan niin kiitollinen tästä
antautumisesta. Mutta hän olisi mielellään tahtonut vielä kysyä
jotakin, lohduttaa, mutta hän ei osannut eikä uskaltanut. Pyhää oli
toisen ihmisen sanaton suru...
Ilmi katsoi häneen.
-- Aino, sanoi hän, minä näen, että silmäsi kysyvät.
-- Ei, ei, torjui Aino säikähtäen omaa läpinäkyväisyyttään, en minä
tahdo tietää mitään, jota et tahdo sanoa. Minä niin ajattelemattomasti
äsken johdin sinut ikävään mielialaan, aivan tahtomattani. Anna minulle
anteeksi. Ymmärrän tuskan, vaikka en ymmärräkään sinua. Ei sinun
tarvitse selittää, jos et tahdo...
-- Mutta kun tahdon. Sitä juuri tahtoisin, Aino, kerrankin, jollekin,
ja juuri sinulle... Et voi aavistaa, miten raskasta on kantaa tuskaa,
jolle ei koskaan saa ilmaisumuotoa ja joka vaan sisällisesti syö ja
polttaa aivoja. Jos siitä voi puhua, on se jo kuin kauempana, kuin
voitettu kanta, kuin joku irrallinen, vaaraton kappale. Ennen en olisi
koskaan voinut. Se oli vielä liian lähellä. Mutta nyt... Sinä teet
minulle hyvän työn, jos kuuntelet... Uskallatko, vaikka se olisikin
sinusta rumaa ja pahaa?
Aino puristi hänen kättään.
Ilmi jatkoi:
-- Sinä ihmettelet tietysti sitä, ettei minulla ole miestä eikä lasta.
Ja luulet siksi, että minulla on toisenlainen sydän kuin teillä
muilla. En tiedä. Tiedän vain, että kaipaan kotia ja että kärsin
yksinäisyydestäni kauheasti, mutta en sittenkään sovi toisen ihmisen
läheisyyteen. Siinä on se ristiriita, joka vihdoin murtaa minut ja
onkin jo murtanut. Ainoa, jolla koetan viivyttää lopullista kuolemaa,
on työ, ainainen ulkopuolinen kiire, joka vie minut pois omasta
itsestäni, joka ei jätä minulle aikaa kärsiä. Mutta voi miten kaukana
tuo kaikki on minun oikeasta luonnostani! Ei se riitä minun onnekseni,
ei hetkeksikään, eikä tule koskaan riittämään. Mutta onnea ei ole
tuolla toisellakaan taholla, rakkaudessa... Olen koettanut...
-- Niin, kun et ole löytänyt sitä omaasi, jolle olisit voinut oikein
antautua...
Ilmi oli hetken ääneti.
-- Kenties en, sanoi hän sitten harvakseen, mutta sentään olen
antautunut. Olen ollut kahden miehen vaimo.
Syntyi parin minuutin outo vaitiolo, sellainen hermojännityksen
värähtämätön hiljaisuus, että melkein kuuli, miten aivot kehräsivät.
Ilmi tarkasti Ainoa. Tämä koetti näyttää välinpitämättömältä ja
tyyneltä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta ihmisen sielu ei
ole yhtä nopeasti kypsä kuin hänen tahtonsa on altis. Ja luonnottomasti
pingoitettu jäykkyys Ainon suupielissä todisti, miten tottumaton hän
oli kuulemaan ja käsittämään tällaisia tunnustuksia.
-- Sinä olet niin hyvä, Aino, jatkoi Ilmi hiljaa. Kyllä minä näen,
miten koetat hillitä mielenliikutustasi, jott'et loukkaisi minua, ja
ymmärtää, vaikk'et ymmärrä mitään. Tahtoisit olla hellä ja lohduttava,
vaikka sisin olemuksesi vapisee kauhusta. Ei sinun tarvitse panna
mitään pakkoa itsellesi. En tarkoittanut niin. En kerro siksi, että
saisin sinulta ymmärtämystä tai lohdutusta, vielä vähemmän
hyväksymistä, teen sen ainoastaan voittaakseni oman sairauteni. Puhuttu
sanakin on jo teko, kuten kirjoitettu, se vapauttaa, muuttaa asian
toiselle tasolle. On asioita, jotka eivät ole olemassa ennenkuin ne
sanotaan ja jotka samalla lakkaavat olemasta... Ymmärrätkö? Niinkuin
kirjailijallekin hänen kirjansa. Hän pääsee siinä aivojensa
liikapainosta, mutta kadottaa samalla kertaa arimman kauneutensa, sen
vaarallisimman. Kaikki ne utuiset kuvittelut, jotka siihen asti ovat
eläneet yksinomaan hänen sielunsa salatuissa maailmoissa ja kuuluneet
oleellisesti häneen, muuttuvat sillä kertaa tosi seikoiksi, katoavat
kodistaan ja alkavat elää omaa elämäänsä jossakin ulkopuolella. Se on
tapa parantua, näetkö, julma tapa kylläkin, mutta tehokas, kuten
leikkaus, joka hetken raakuudella voi pelastaa elämän. Ymmärrän niin
hyvin, miksi katolisissa maissa tunnustuksella on synninpäästön
merkitys. Se perustuu niin syvään inhimilliseen sielun-lakiin. Sen,
minkä antaa muille, sitä ei ole enää itsellään. Koko painopiste
siirtyy... Siksi minäkin vain puhun. Todistaakseni itselleni, että
minulla on mahdollisuus parantua, jonkinlainen yli-ote omiin
kokemuksiini. Älä sentähden käsitä minua väärin. En laske
omalletunnollesi mitään velvoitusta enkä salaisuutta, muista se. Tiedän
varsin hyvin, että heti kun olen kertonut nuo asiat, en omista niitä
enää, ne ovat silloin jo maailmalla irrallisina ja itsenäisesti
liikkuvina...
-- Mitä sinä luuletkaan minusta! keskeytti Aino punastuen hiusrajaansa
myöten. Että minä kertoisin maailmalle minulle uskottua salaisuutta!
Etkö luota sen verran vanhaan ystävääsi?
Ilmi huomasi loukanneensa. Tietysti mittasi Aino omalla mittapuullaan,
suurimmalla mahdollisella, mikä hänellä oli...
-- Luotan, tietysti luotan sinuun, sanoi hän. Mutta tämä ei ole mikään
varsinainen salaisuus, sitä minä tarkoitin. Pieni elämäntarina vain.
Tahdotko kuulla lisää?
Aino nyykähytti päätään juhlallisesti.
-- No niin. Sinähän tunnet minut. Muistat, millainen olin kymmenen
vuotta takaperin: herkkä, tunteellinen, oikukas ja hyvin
vallanhimoinen. Minulla oli siihen aikaan suuret käsitykset itsestäni
kuten ainakin koulupriimuksella, joka on lukenut läksynsä hyvin, mutta
ei vielä tiedä elämästä mitään. Kuuntelin mielelläni imarruksia ja
seurustelin mielelläni miesten kanssa ainoastaan sentähden, että he
ymmärsivät ihailla minua. Ja minä valitsin heistä itselleni hänet, joka
ihaili minua enin.
Ainon täytyi hymyillä.
-- Älä naura, se on aivan totta. Mutta se ei johtunut sentään
pelkästään vallanhimosta ja itserakkaudesta, vaan myös siitä, että
tunsin juuri hänen minua parhaiten ymmärtävän. Hän oli kuin peili,
jossa lakkaamatta sain kaunista itseäni heijastella. Hän imi jokaisen
sanani, ahmi silmillään jokaisen liikkeeni, omaksui jokaisen
mielialani. Hän oli olemassa ainoastaan minua varten. Aina hän palveli,
ymmärsi ja ihaili. En ole eläissäni nähnyt niin suurta rakkautta. Minä
olin hänelle se ilma, jota hän hengitti, se maa, joka hänet ravitsi, se
aurinko, jonka valossa hän näki koko maailman. Minä suoraan sanoen
elätin hänet. Ja kun minä huomasin sen, alkoi se minua ahdistaa ja
painaa. Tunsin, että hän kulutti minua, että minä vain aina annoin
saamatta mitään takaisin, aina vain kannatin voimatta itse koskaan
heittäytyä suurempani varaan. Minä rakastin häntä kuin lasta,
ala-ikäistä, holhokkia, mutta halveksin häntä heti, kun muistin, että
hän oli mieheni...
-- Sen ymmärrän hyvin, virkahti Aino. Tietysti oli sinussa niin paljon
naista, että tahdoit katsoa ylös rakastamaasi mieheen. Miehen täytyy
olla korkeampi ja voimakkaampi puoli...
-- Olen senkin kokenut, mutta liian myöhään. Sillä tuona aikana,
jolloin edesvastuu oli jäänyt yksinomaan minun hartioilleni, olin
itsekin ehtinyt yksilöllisesti kasvaa. En hakenut miestä enää pelkillä
vaistoillani, vaan jokaisella sielunkyvylläni erikseen. Kaikilla
lahjoillani mittasin häntä, kaikilla kokemuksillani punnitsin ja ani
harvoin havaitsin hänet edes vertaisekseni. Ja kun minä sitten kohtasin
miehen, jonka todellakin tunnustin voimakkaammaksi, oli se samalla
minun rakkauteni tunnustus. Minun hetkeni oli tullut antautua. Ja minä
rakastin häntä ensi kerran niinkuin nainen rakastaa miestä. Mutta se ei
ollut onni enää. Se ei käynyt enää. Joka kerta kun muistin sen, niin
häpesin, vielä enemmän kuin ensimäisellä kerralla, sisimmän ihmiseni,
personallisen vapauteni, koko kuvitellun itsenäisyyteni puolesta. Sillä
kaikki tämä hävisi jäljettömiin. Päivä päivältä tunsin, miten yhä
enemmän ja enemmän lakkasin olemasta, vajosin häneen, aloin ajatella
hänen päällään, tuntea hänen tuntohermoillaan. Koetin taistella sitä
vastaan, mutta turhaan. Ah, sen minä sanon, että helpompi on naiselle,
joka rakastaa, kantaa vaikka tuhannen heikon ihmishengen kantamus kuin
taistella yhtä voimakasta vastaan! Tunsin, että minun oli luovuttava
joko personallisuudestani tai rakkaudestani. Kumpikin tuntui yhtä
mahdottomalta. Mutta sammuvan yksilöllisyyteni kuolemankauhu oli
minussa sittenkin niin ääretön, että se myrkytti minulta jokaisen
hetken, vei minun antautumiseltani ilon ja vapauden ja minun
rakkaudeltani kaiken itse-hyväksymisen. Se teki minun elämästäni
suoranaisen helvetin ja antoi minulle lopulta voimaa riistäytyä irti...
Ilmi vaikeni. Pitkään aikaan ei kumpikaan puhunut mitään. Aino tuijotti
ajatuksissaan lattiaan.
-- Etkö sinä koskaan... koskaan ole katunut sitä? kysyi hän sitten.
Ilmi naurahti katkerasti.
-- Ei minulla ole varaa itkeä menneisyyttä. Mitä se hyödyttäisi! En
olisi sentään voinut tehdä toisin. Minä olen nyt sellainen. Koko minun
voimani menee nykyään siihen, että koetan aivan väkipakolla ylläpitää
sitä henkistä minääni, joka on särkenyt minulta rakkauden onnen. Mutta
en tahdo kieltää, että minun sydämessäni asuu tavaton tyhjyys ja
pettymys. Yksinäisyys kauhistaa niin usein ja silloin aina kaipaan
heitä kahta, jotka minun naisellisuuteni ja ihmisyyteni ajoivat pois...
-- Tahtoisin kysyä jotakin, mutta en tiedä, uskallanko, sanoi Aino
arasti.
-- Kysy vaan.
-- Kumpaako heistä rakastit sinä enemmän? Sanotaanhan, että ihminen
lopultakin palaa ensimäiseen rakkauteensa. Onko se totta?
Ilmin silmissä välähti.
-- Mitä ovat kaiken maailman ensilemmet viimeisen rinnalla! huudahti
hän. Ensimäinen rakkaus on vain suuren luonnon yhteishuminaa, vain
alku-ihmisen sokeaa, varhaista vaistoa, sen esineen määrää sattuma, se
voi olla kuka tahansa, jota vastoin rakkaus yksilöksi kehittyneen
ihmisen sielussa on kuin uskontunnustus, pyhä, yksinäinen,
vapaa-ehtoinen valikoiminen, jonka esine ei voi olla enää kukaan muu
kuin tuo yksi ainoa koko maailmassa. Hänen ympärilleen keskittyy
silloin kaikki, mikä ihmisessä on vakavinta, omintakeisinta ja
ikuisinta. Hänen kerallaan alkaa ja loppuu elämä. Häntä ennen ja hänen
jälkeensä ei ole ketään!
-- Ja sinä olet kokenut tuon?
-- Olen.
He vaikenivat. Aino nousi kohentamaan tulta.
-- Ja sellaisen rakkauden olet sinä voinut jättää! Miten kummallinen
nainen sinä sentään olet, Ilmi, puhui Aino kuin itsekseen. Et voi
antautua sille, jota rakastat ja kuitenkin uhraat itsesi ventovieraille
ihmisille, kärsit yksinäisyydestäsi ja sentään hylkäät kalleimman
ystäväsi... Sinulle on siis personallisuuden asia ollut niin kallis.
Siinä mahtaa sittenkin olla jotakin, koska voit siitä noin äärettömästi
maksaa. Ja onhan siinä, minä tunnen sen. Kun vertaan sinua itseeni.
Minulla ei ole koskaan ollut muuta kuin minun rakkauteni. Ja minä itse
olen ollut niin yhtä rakkauteni kanssa... Aino pysähtyi epäröiden.
Sitten hän äkillisesti työnnähti:
-- Kuule Ilmi! Minä olen jäänyt ensimäiseen rakkauteeni. Ajattele, jos
se minussakin oli vain tuollaisen tajuttoman yhteisluonnon huminaa, jos
se oli sellainen sattuma, josta puhuit! Minulla on ollut hyvä, mutta
ehkä se on ollut siksi, etten ole tiennyt paremmasta, että olen
tukahtunut omaan alkusoluuni. Hän on minut kasvattanut, hän on
kehittänyt aivoni ja suunnannut tunne-elämäni. Ja itsensä mukaan,
tietysti. Olin aivan lapsi, kun tapasin hänet. Ajattele, jos olenkin
kasvanut väärään suuntaan, vasten minussa asuvia voimia, kutistunut
joksikin toiseksi kuin miksi alkuaan olin aiottu! En ole sitä koskaan
ennen tullut ajatelleeksi, mutta nyt kun sinä sanot sen, tuntuu se
minusta niin luonnolliselta. Niin, se on aivan varmaan niin, se ei voi
olla toisin! En tahdo olla kiittämätön. Olen ollut hyvin onnellinen.
Mutta eikö se juuri olekin alemman olotilan, kehittymättömyyden
tunnusmerkki. En tiedä. Sano sinä, joka tiedät! Sano, enkö ole
mielestäsi hyvin kehittymätön? Puhu totta, Ilmi! Varmasti sinä omalta
kannaltasi, itsenäisen naisen kannalta, halveksit minua, joka olen vain
köynnös, heijastus miehestä.
Ilmi hymähti.
-- Niin olen minäkin. Minussa ei ole mitään omaa. Se, mitä nyt omanani
käytän, on vain perintöä häneltä, jota rakastin. Hän viljeli minunkin
aivoni ja suuntasi tunne-elämäni. Hän antoi minulle elämäntyön.
Tottelen yksinänikin ollen yhä vain hänen henkeään, joka jäi minuun
asumaan. Minun itsenäisyyteni on nimellinen, minun irtautumiseni miehen
tahdosta vain näennäinen. Ja minä vakuutan sinulle: koko itsenäinen
nainen on vain käsite, turha sanaleikki. Häntä ei ole olemassakaan.
Siltä kannalta katsottuna ei meissä siis ole eroa ollenkaan.
Mutta Ainon ajatukset olivat saaneet ikäänkuin uuden, ryöppyävän uran.
Ensi kertaa elämässään tunsi hän niiden käyvän mullistaen ja
kapinoiden. Kiihottuneena käveli hän edestakaisin lattialla.
-- Älä koeta puhua noin minun mielikseni, vastusti hän. Kyllä minä
tiedän. Myönnä, ettet vaihtaisi onnettomuuttasi minun onneeni. Se on
arvokkaampaa, se on suurempaa kuin minun suojattu, riippuvainen
asemani. Minä tunnen sen. Mutta se vaatii niin hirveästi voimaa. Sitä
minulla ei olisi koskaan ollut, ei koskaan. Siinä se on ero. Ja sen
tähden sinulla onkin oikeus olla viisaampi minua!
Ilmi hymyili surullisesti.
-- Tule tänne viereeni, Aino, niin sanon sinulle jotakin oikein
viisasta.
Aino istahti.
-- Mitä sinä aioit sanoa?
-- Sitä ainoastaan, että sinä olet ollut paljon viisaampi kuin minä,
sillä sinä olet osannut elää elämäsi oikeassa järjestyksessä. Hankit
ensin itseäsi voimakkaamman miehessä ja sitten itseäsi heikomman
lapsessa. Ne pitävät toisensa tasapainossa. Se on se ainoa oikea. Niin
minäkin olisin tahtonut, mutta se ei ollut minua varten...
Ilmi vaikeni.
Hiilloksen punainen hehku kajotti noiden kahden pään ympärillä, jotka
vaistomaisesti olivat painautuneet lähemmäksi toisiaan. Outo maailma
heidän välillään oli alkanut antautua ja se kutoi heidän silmiinsä
kummallisia kangastuksia.
Aino oli kokonaan unohtanut ensimäisen säikähdyksensä ja ennen
tuntematonta ajatussumua satoi kuin kirjavaa tulta hänen aivoihinsa:
vapaus, sielun yksinäinen kulku halki kaukaisen elämän, mitä mahtoi se
olla?...
Mutta Ilmi melkein kadehti Ainoa sentähden, että hänen oli sallittu
alkaa siitä oikeasta päästä.