Meiri istuu ikkunassa ja katselee hämärtyvää iltaa. Korkealta rinteeltä
alas laaksoon, yli puiden ja kirkontapulien, yli sinipunaisessa rusossa
kypenöivän kylän ja kaukaisen virran.
Se on kaunista, mutta Meirin mieli on pimeä ja ikävä. Hän ei välitä
näköaloista, hän on niihin jo liiaksi tottunut. Sillä lukemattomia
kertoja on hän näin saanut istua, eri paikoissa Europaa, aina samalla
lailla, katsellen yksinäisestä ikkunastaan vieraita, mallikelpoisia
maisemia. Hän ei niitä edes enää erottanut toisistaan. Ne olivat
hänestä kaikki samanlaisia. Ja kaikki muukin oli samanlaista. Aina sama
yksinäisyys, sama huone, sama ikkuna, sama sivu-ovi oikealle, josta ei
koskaan saanut mennä sisälle ja jonka takana tutki ja kirjoitti tohtori
Koli, hänen miehensä.
Näin oli ollut jo kauan. Tohtori Koli oli tullut silloin, kun Meiri jäi
orvoksi, tullut kuin toinen isä, ja siirtänyt hänet hiljaa sivulleen
kuin pienen valkean kyyhkyn, joka ei vielä osaa lentää. Melkein
huomaamatta oli Meiri luisunut isän kodista miehen kotiin, ilman että
ainoakaan pikkutytön-unelma oli vielä ehtinyt liikahtaa salaperäisessä
umpussaan ja ennenkuin ainoakaan hänen tunteistaan oli kypsä aukeamaan
elämälle. Ja niin oli hän jäänyt kuoreensa. Hän seurasi miehensä työtä
ja matkoja kuin unessa löytämättä hapuileville mielikuvilleen
minkäänlaista jalansijaa todellisuuden maailmassa. Tohtorin oli näillä
matkoilla määrä tehdä työtä ja Meirin nauttia, nauttia kaikesta, mistä
yleensä nautitaan, mutta Meiri ei osannut. Yhä useammin ja useammin
vain alkoi häntä vaivata ajatus, että hän oli häkissä. Mutta joka
kerralla oli hänellä siitä omantunnon vaivoja ja hän koetti torjua sen
pois, mutta se palasi aina takaisin. Ja hän tunsi olevansa kiittämätön
ja paha eikä voinut itsekään selittää itselleen, miksi hän kärsi...
Ja kuitenkin olisi hän tahtonut nauttia. Ja kuitenkin oli hänellä
vapaus tehdä mitä hyvänsä, mennä minne hyvänsä.
Mutta hän ei ollut koskaan käyttänyt tuota vapautta. Hän tiesi, ettei
se sittenkään olisi riittänyt hänelle, että se oli liian pinnalla.
Sillä noina lukemattomina iltahämärinä, jolloin hän kuten nyt, oli
katsellut ikkunastaan kaukaisten kaupunkien savuja tai etäisten
viinitarhojen kuumottavia kukkuloita, oli hän oppinut tuntemaan
itsessään pelottavan voiman, jonkin hirveän ja hillittömän, joka iski
hänen päähänsä kuin verisyöksy ja kuiski hänen korvaansa hulluja
houkutuksia. Hän tiesi kyllä, että hän olisi saanut mennä noihin
kaupunkeihin, ostaa sieltä itselleen kaikki, minkä rahalla voi saada,
laskea jalkoihinsa niiden huvit ja herkut ja vieläpä lisäksi sen
kunnioittavan ritarinkin, joka saattoi hänet kotiin ja jonka hänen
miehensä milloin tahansa olisi ollut valmis laajasta tuttavapiiristään
hänelle valitsemaan. Mutta hän ei tahtonut. Hän tiesi myös, että hän
olisi saanut komentaa lasiinsa sen kultaisena helmeilevän nesteen, joka
pusertui ulos noiden kuumottavien viinikukkuloiden rinnoista. Mutta hän
ei tahtonut. Sillä se hirveä ja hillitön hänen povessaan nauroi koko
tuolle suurelle vapaudelle kuin narripelille ja ääni hänen korvissaan
lauloi: ei näköaloja vaan näkymättömiä syvyyksiä, ei ritaruutta vaan
rakkautta, ei elämänmuotoja vaan itse elämää, elämää sinä tarvitset!
Hullu ääni! Mutta juuri sentähden ei hän koskaan ollut uskaltanut
laskeutua noihin laaksoihin, joiden hämärät alati houkuttivat ja
itkivät hänen ikkunallaan.
Meiri istui liikkumatta ja tuijotti. Kauas laaksoon...
Varjot pitenivät. Rusotus kylässä leveni kuin raskas purppura-aalto
niellen kaikki, puut, kukkulat ja katot... Ainoastaan kirkontapulien
korkeimmat huiput pistivät enää esiin hämärä-merestä.
Meirin mieli oli pimeä ja ikävä. Hän tuijotti, mutta ei muistanut
katsella...
Äkkiä jostakin, syvältä, hämäristä, näkymättömistä, alkoi soida
tanssin-sävel...
Pieni, kypenöivä kylä se oli, joka tanssi. Raskaan purppuransa alle
piiloutuneena se nyt leikitteli, vapaudestaan huimapäisenä ja
kevytjalkaisena.
Meiri kimmahti seisaalleen kuin sähköiskun saanut. Jokainen
tanssin-korostus tuolla kaukana oli kuin vieterinveto hänen uneksivalle
olemukselleen. Oli kuin nyt vasta, ensi kerran, olisi alkanut sydän
sykkiä, silmä palaa ja jäsenet väristä elämää. Ah, kuinka monta vuotta
olikaan siitä kuin hän viimeksi oli saanut tanssia! Sitähän hän juuri
kaipasi ja tarvitsi. Mutta hän ei ollut sitä tiennyt ennenkuin nyt,
jolloin tuo yksinkertainen sävel äkkiä oli lähettänyt kaikki nuoruuden
aistimusten kuumat laavavirrat hänen ylitseen.
Ja se oli ainoastaan joku vanha böhmiläinen kansantanssi!
Mutta Meiri oli nuori. Hänen mielensä oli kuuma ja pimeä... Hän olisi
tahtonut tanssia nyt juuri. Jonkun kanssa, jonka silmästä edes hän
olisi saanut arvata ja lukea sen, mitä hänelle ei kukaan vielä ollut
sanonut. Jollekin, jonka katseille edes hän olisi voinut antaa ja
luovuttaa sen, mitä hän ei vielä ollut kenellekään antanut... Meiri oli
niin nuori ja tuli tykytti hänen suonissaan, mutta yksinäisyys
ympärillä oli kuin kuolema.
Jokin kamala tunnelma värisytti häntä. Se oli kai illan sumu. Hän sulki
ikkunan. Mutta pelko ei hävinnyt. Kaikki oli haudan hiljaista nyt...
Kuin aaveen ajamana syöksyi hän sisään siitä ovesta, josta hänen ei
oikeastaan ollut lupa mennä sisälle...
-- Valter! huokasi Meiri hiljaa oven suussa.
Tohtori nyökäytti hänelle ystävällisesti päätään ja painoi sen heti
taas takaisin papereihinsa.
Meiri lähestyi tohtoria. Hiljaa laski hän kätensä hänen olalleen.
-- Valter! huokasi hän uudestaan.
-- Mitä, lapsukaiseni? kysäsi tohtori jatkaen työtään.
Meiri jäi seisomaan hänen selkänsä taakse eikä vastannut...
Minuutit kuluivat. Kello naksutti uunin reunuksella. Kukaan ei puhunut.
Meiri tuijotti mieheensä.
-- Ystäväni, sanoi vihdoin tohtori äkkiä käännähtäen, minä en oikein
jaksa hallita ajatuksiani, jos seisot noin aivan lähellä...
-- Mitä sinä sitten ajattelet?
-- Tässä on minulla juuri esillä sangen tärkeä kohta. Et sinä sitä
ymmärrä, Meiri pikkuinen, mutta siitä riippuu kaikki.
-- Oh, tuotako sinä vain ajattelitkin!
-- Mitä sinä sitten luulit minun ajattelevani!
-- Minua...
-- Sinua!
Keskustelun surunvoittoinen hullunkurisuus oli kokonaan herättänyt
tohtorin. Hämmästyneenä katsahti hän Meiriin, mutta samalla levisi
hänen kasvoilleen jo ymmärtävä ja hyväntahtoinen ilomielisyys.
-- Pikku linnulla on taas ollut ikävä, eikö niin? sanoi hän pehmeästi
tarttuen Meirin molempiin käsiin.
Silloin Meirissä laukesi jokin, ja hillittömään itkuun purskahtaen
lankesi hän miehensä kaulaan.
-- No, no, Meiri, pikku lintu, älä toki itke, älä itke, lohdutteli
tohtori avuttomana, nostaen hänet kömpelösti polvelleen. Ymmärränhän
minä sinut. Sinä olet vielä niin nuori. Sinä tarvitset seuraa. Tämä ei
mitenkään käy. Ja minullakin on aina tämä työni... Kuule, ilostui hän
äkkiä ikäänkuin keksien jotakin, kuule, minä voin todellakin ottaa
itselleni lomaa näistä ainaisista papereistani, joksikin viikoksi
vaikka... Ja sitten minä vien sinut ihmisten pariin taas, Meiri. Minä
tulen sinun kanssasi, minne vain tahdot. Älä itke, Meiri! Jo huomenna
voimme lähteä esimerkiksi pienelle ajelulle. Tilaamme isännältä vaunut
ja ne suuret harmaat hevoset, joista sinä niin pidät, ja sitten
painumme alas pitkin jokirinnettä ja nautimme kauniista näköaloista ja
ihanasta ilmasta. Eikö niin? Vai tahdotko mieluummin, että teemme
matkan kaupunkiin? Olen kokonaan sinun käytettävissäsi, muista nyt se.
Pääset konsertteihin ja teattereihin näkemään iloisia ihmisiä ja
vilisevää elämää. Se tulee tekemään sinulle hyvää, eikä se pahaa tehne
minullekaan, vuoden päiviin en ole käynyt missään...
Tohtori keinutteli Meiriä polvellaan kuin lasta. Meirin nyyhkytykset
lakkasivat vähitellen. Lasittunein silmin jäi hän tuijottamaan pimeään,
jonka takana oli se kypenöivä kylä ja vanha böhmiläinen kansantanssi.