Marketta oli väsynyt ja hänen päähänsä koski. Hän toivoi vain, että
kello pian tulisi seitsemän ja koneen jytkytys viereisestä huoneesta
vihdoinkin lakkaisi. Odotellessaan veti hän esiin pöytälaatikosta
muistikirjansa tehdäkseen vielä jonkinlaisen yhteenvedon sen päivän
tilauksista.
Hän ei ollut oikeastaan mikään vanha nainen, kolmekymmentäkahdeksan
vuotta ainoastaan, mutta näytti paljon vanhemmalle, sillä hänen
kasvonsa olivat kuivat ja elottomat. Niistä ei uhonnut enää mitään
selittämätöntä suloa, ei mitään tuollaista hämärä-tunnelmien kajoa tai
salaperäisten unelmien hymyä, joka naisille yleensä on niin ominaista
ja joka voi tehdä rumimmatkin piirteet vielä ijäkkäinä niin
sanomattoman viehättäviksi. Marketan kasvot olivat säännöllisistä
piirteistään huolimatta ainoastaan arkipäiväiset ja asialliset. Ja hän
tiesi sen itse vallan hyvin eikä voinut antaa sitä asiaa anteeksi
kohtalolleen. Se oli ollut liian kova, siksi oli Marketankin täytynyt
tulla liian kovaksi. Sillä hän oli voimakas luonne, joka ei tahtonut
murtua ja jolle ulkonaiset vastukset olivat leikintekoa, mutta ei niin
voimakas, että hän samalla olisi jaksanut voittaa viholliset voimat
omassa rinnassaan. Katkeruus jäi häneen. Ja tämä katkeruus se oli, joka
lopultakin syövytti hänen elämänsä, se kutisti hänen sielunsa ja löi
merkin hänen ruumiiseensa, se muutti hänen luonteenlujuutensa
kovuudeksi ja hänen oikeudentuntonsa karsaudeksi ja
suvaitsemattomuudeksi.
Ja tietoisuus tästä sisällisestä kuihtumisesta, salainen tunne siitä,
että hän sittenkin, kaikesta huolimatta, oli joutunut alakynteen,
lisäsi vain hänen kalvavaa kaunaansa. Miksi juuri hänen hartioilleen
oli laskettu tämä taakka? Miksi juuri hänen piti tehdä rumentavaa
pakkotyötä, sillä aikaa kuin muut naiset saivat lekotella miestensä
ylellisissä haaremeissa ja paistaa kuin kukkaset suloista tyhjyyttään
ja edesvastuuttoman elämänsä hurmaavaa heikkoutta? Miksi juuri hänen,
joka alkuaan oli ollut herkkä ja heikko kuten muutkin, piti karistaa
maahan tämä avuton naisellisuutensa ja ottaa osalleen olemassa-olon
karu leipäkamppailu? Miksi? Vain siksi, että hän oli ollut parempi kuin
toiset, rehellisempi ja ylpeämpi kuin toiset, vain siksi, että hän oli
tuntenut velvollisuudekseen kestää tämän yhden elämän omilla
voimillaan. Juuri siitä oli hän saanut raa'an ja rahanhimoisen nimen,
juuri siitä olivat ihmiset tulleet hänelle niin vihamielisiksi ja
sulkeneet häneltä ovensa. Mutta jos hän olisi sortunut, murtunut,
heittäytynyt heidän jalkoihinsa ja näytellyt heille itkussa silmin
särkynyttä sydäntään, pettyneitä toiveitaan, kuolemansairaita
hermojaan, kaikkia noita vikaantuneita ihanuuksia, jotka eivät enää
sallineet hänen panna tikkua ristiin, kas silloin olisi hän kyllä
kelvannut! Silloin olisivat he ihailleet hänen hienoa sieluaan ja hänen
jaloja vaikuttimiaan, kunnioittaneet hänen harvinaista kärsimyskykyään
ja kaunista personallisuuttaan. Silloin olisivat he silitelleet hänen
päätään ja koonneet hänelle kolehtia ja pitäneet häntä pystyssä
yhteisvoimin. Ja tällä hetkellä olisi hän nyt varakas pelkistä
lähimmäistensä hyvistä-töistä ja vahingonkorvauksista ja muuten mitä
mieltäkiinnittävin ja suosituin ilmiö. Kuten hänen miehensäkin.
Nämä ajatukset olivat Marketan päässä valmiissa muodossa kuin
väitöskirja. Tuskin kului päivääkään, ettei hän niitä joltakin kohdalta
kerrannut. Mutta synkimmäksi kohosi hänen vanha kaunansa ja yksinäinen
katkeruutensa aina silloin, kun hän muisti entisen miehensä. Ei koskaan
voisi hän antaa anteeksi hänelle, ei haudassakaan! Mies oli ollut
Marketalle kuin opetusväline, miehen kautta oli elämän ankaruus tullut
hänen luokseen ja miestä käytti Marketta yhä vielä ainoana mittanaan
tunnustellessaan ihmisiä. Kaikki, mikä vähänkin muistutti hänestä,
merkitsi Marketalle alhaista ja hyljättävää. Naisen tavallisella
sokealla yleistämisellä oli hän siten häikäilemättä pyyhkinyt pois
suuret alat elämänarvoja. Jokaisessa iloisessa ilmeessä näki hän huonon
ja huikentelevaisen luonteen, jokaisessa hienossa puvussa katalan
varkauden, jokaisessa rikkaassa ja mukavassa kodissa edesvastuuttoman
ja epäoikeutetun aseman. Ainoastaan kaikista karuimmat elämänmuodot ja
kaikista alkeellisimmat velvollisuuden käsitteet saivat armon hänen
paatuneessa mielessään. Ihminen merkitsi vain työtä, työ rahaa
ja raha itsenäisyyttä, siinä oli Marketan koko yksinkertainen
yhteiskunta-siveys. Työ, josta ei tullut rahaa, oli huvittelua, ja
ihminen, joka ei elättänyt itseään, oli rikollinen. Tällaisia olivat
kaikki säveltäjät, maalarit, runoilijat, laulajat ja yleensä kaikki ne,
jotka kutsuivat itseään taiteilijoiksi ja tämän nimen perusteella
katsoivat oikeudekseen olla ansaitsematta, elää velalla, huvitella ja
mellastaa niinkuin viimeistä päivää. Se oli mahdollista ainoastaan niin
kauan kuin ihmiset olivat tyhmiä ja antoivat vetää itseään nenästä,
kuten Markettakin aikoinaan oli antanut. Hänen miehensä oli myös
väittänyt olevansa taiteilija ja esittänyt tämän lieventävän
asianhaaran aina puolustuksenaan jokaisessa epävarmassa tilaisuudessa.
Sitäpaitsi oli hän saanut Marketalle uskotetuksi, että taide todellakin
oli jotakin korkeata ja etuoikeuttavaa ja että arki-ihmisen ainoa
velvollisuus oli auttaa ja palvella taiteilijaa. Että Marketta tämän
uskoi siihen aikaan ei ollut laisinkaan ihmeellistä, sillä hän oli
silloin ainoastaan yksinkertainen maalaistyttö ja hänen miehensä
kaunopuheinen kaupunkilainen, joka jo pelkällä olennollaan häikäisi.
Hän oli yksi noita kalpeita, romantisen kauniita tyhjäntoimittajia,
jotka kaikkina aikoina ovat olleet ja tulevat olemaan nuorten,
haaveellisten tyttölasten kuutamoritareja. Hän oli tullut maailmaan
aivan kuin vain sitä varten, ollakseen hyväilty ja hemmoiteltu,
ainainen apua tarvitseva potilas, suloiset sanat huulilla ja sydämessä
synkkä epätoivo. Sillä hän oli syntynyt onnettoman tähden alla, sekin
kuului asiaan. Aina hänelle sattui odottamattomia tapaturmia ja
hirveitä hairahduksia. Aina oli hän jalo, liikuttava ja syyntakeeton,
pahan maailman viaton uhri. Hän oli liian hieno sielu tullakseen
toimeen siinä, missä tavalliset ihmiset. Hänen täytyi saada olla
vapaana arkihuolista, ilossa, humussa ja huumauksessa, voidakseen elää
ja ennen kaikkea voidakseen tehdä taidetta. -- Alussa koetti Marketta
parhaansa mukaan tyydyttää näitä tarpeita. Hän hoiti miehensä sekavat
asiat, selvitti ja sovitti hänen ainaiset hulluntekonsa ja maksoi hänen
elatuksensa. Ja niin oli se pieni omaisuus minkä Marketta oli perinyt
isältään, vanhalta maalaiskauppiaalta, pian loppuun kulutettu. Sitten
sai hän keksiä toisia rahalähteitä, turvautua kaikenlaisiin pikkutöihin
ja keinotteluihin. Muuta neuvoa ei ollut. Sillä taiteilijan ei sopinut
tehdä työtä rahapakosta, se olisi voinut vahingoittaa hänen
inspiratsioniaan. Arki-ihminen oli luotu riippumaan kurjasta aineesta,
ei taiteilija, arki-ihminen saattoi ostaa ja myydä, tinkiä ja punnita,
taiteilija ainoastaan antaa ja ottaa. Ja mitä enemmän toinen upposi
näkymättömien kauneuksiensa huolettomaan maailmaan, sitä
porvarillisemmaksi ja laskevammaksi vain täytyi Marketan käydä,
voidakseen suoriutua käytännöllisistä vaikeuksista. Mies palkitsi hänet
puolestaan kauniilla puheilla ja liikuttavilla tunnustuksilla. Alinomaa
vakuutti hän, että Marketta oli hänelle kaikki kaikessa, hänen suuri
rakkautensa, ainoa, joka ymmärsi hänet ja jonka luokse hän saattoi
tulla hädän hetkellä. Mutta paljosta rasituksesta ja ainaisista
ikävyyksistä alkoi Marketan vankka maalaisrealismi vähitellen herätä.
Hänestä tuli epäileväinen. Suuret sanat alkoivat kadottaa merkityksensä
ja taiteen käsittämättömällä olemuksella ei ollut enää entistä
taikavoimaa hänen ylitseen. Hän huomasi vain karkeat tosiseikat: sen,
että hän yksin sai raataa ja väsyä, sill'aikaa kuin toinen eli
laiskuudessa ja elämän mukavuudessa. Oliko hän hullu? Mikä velvollisuus
oli vaimolla elättää suurta, tervettä miestä? Hän tuli kapinalliseksi
ja katkeraksi ja rupesi näkemään kaikki asiat uudessa valossa. Hän
huomasi, että häntä oli petetty, ja tämän huomion jälkeen tuli hän
aivan kuuroksi kaikille rukouksille ja kiitoksille. Ennen olisi saanut
kiven heltymään kuin hänen loukatun sydämensä. Hän näki mielessään,
miten hänen viatonta tuhmuuttaan oli väärinkäytetty koko ajan, miten
toiset naiset kenties olivat puettaneet itsensä silkkiin hänen
säälittävillä säästöillään ja tuhlanneet hänen armeliaan rakkautensa
humussa ja nautinnoissa. Ja hän itse oli mielettömällä työllään vielä
lisännyt tätä sosialista vääryyttä! -- Huomattuaan, että Marketta oli
tullut vastaanottamattomaksi imarruksille, koetti mies vastakkaista
keinoa: järkyttää hänen mieltään todistamalla hänet raa'aksi ja
sivistymättömäksi ja sellaisena kaikkeen itsenäiseen arvosteluun
kypsymättömäksi. Mutta silloin otti Marketta viisivuotiasta tytärtään
käsipuolesta kiinni ja lähti...
Ja sillä tiellä hän oli.
Marketta katsahti kelloonsa kiusaantuneesti. Viisi minuuttia vailla
seitsemän. Pian lakkaisi siis vihdoinkin, jumalan kiitos, tuo
sietämätön jytinä ompelusalissa. Aina siellä vain jytkytti ja takoi,
niin että päässä kumahteli. Kutoi hääpaitoja niille todellisille
naisille, niille, joilla oli lupa olla hienoja, heikkoja ja avuttomia,
hoitaa hellää sieluaan ja kaunista ruumistaan ja maata autuaan
alennustilansa untuvilla. Marketalla oli aina tunne siitä, että siinä
oli jotakin synnillistä ja julmaa, että juuri hänen luonaan tehtiin
sellaista työtä ja että hän näin palvelevaisella hahmolla hoiti oman
kostonsa asiaa. Sillä sitä hän ei koskaan unohtanut. Kateellisella ja
halveksivalla ivalla tarkasteli hän aina niitä salaperäisesti
hymyileviä äitejä ja tyttäriä, jotka tulivat häneltä hääkomua
tilaamaan. Piikkipaitoja tahtoi hän heille kutoa, häväistyksen
hursteja, joilla oli saanut itsekin maata...
Kello löi viereisessä huoneessa seitsemän. Koneen jyrinä taukosi ja
Marketta kuuli, miten ompelutytöt toinen toisensa jälkeen lähtivät...
Hän nousi, sulki suuren ompelusalin ulko-oven sisältäpäin, avasi siellä
kaikki ikkunat ja lähti omalle puolelleen.
Marketan äkisti astuessa sisälle ruokasaliin, sävähti nuori tyttö
pöydän ääressä tulipunaiseksi. Hämillään ja hajamielisesti alkoi hän
nostella ja selailla edessään olevia kirjoja.
Marketta katsoi häneen terävästi.
-- Hellin, sinä et taaskaan lukenut läksyjäsi. Minä näin sen. Mitä sinä
kätkit minun sisälle tullessani? Joku romaani varmaankin taas. Anna
tänne se!
Tyttö ojensi arasti kätkemänsä kirjan.
-- Rakkautta, rakkautta vaan sitä luetaan. Enkö arvannutkin! Se tekee
sinut vielä onnettomaksi. Anna olla viimeinen kerta! Ei elämä ole
mitään romaania. Ja jos sinä vielä kerran jäät luokalle, saat siirtyä
tuonne toiseen huoneeseen ansaitsemaan, muista se. Olenhan sanonut sen.
Ihmisen täytyy oppia jotakin työtä, jolla voi ansaita elatuksensa. Se
on se kaikista ensimäinen. Mutta sinä vain laiskottelet ja haaveksit ja
uneksit. Voi Hellin parka, mikä sinustakin mahtaa tulla!
Hellin katsoi alas ja hänen raskaiden silmäluomiensa alta alkoi
tipahdella kyyneleitä.
-- Ja sitten sinä aina itket! Ikäänkuin sillä mikään olisi sovitettu
tai elämä siitä parantuisi!
Marketta kääntyi astiakaapille järjestelläkseen teekuppeja pöydälle.
Hellin nousi äänettömästi ja vetäytyi nurkkaan. Hän tunsi, että hänelle
tehtiin vääryyttä, ja unelma ja uhma taistelivat hänen sielussaan.
Elämä oli hänestä niin raskasta ja käsittämätöntä. Ja siitä muka piti
hänen maksaa! Miksi? Siksikö, että se joka päivä kiusasi häntä, oli
kade ja kitsas, köyhä ja pahansuopainen? Siksikö, että se vei hänen
silmistään kaiken kauneuden, kielsi pienimmän ilon, viattomimman
mielikuvitelman? Mutta eihän elämä ollut sellainen. Ainoastaan äiti oli
sellainen ja hän näki elämän itsensä näköisenä. Hänen aatepiirinsä oli
ahdas ja vanhan-aikainen, hänen onnensa kurkotti pelkkää aineellista
hyvää, hänen viisautensa oli elämäntaitoa ilman elämää. Hellin tunsi
sen niin varmasti. Sillä sen äärettömän kärsimyksen ja kaihon takana,
jonka ainoastaan viisitoista-vuotiaan mielikuvitus jaksaa kannattaa,
kuulsi niin kummallisesti houkutteleva kuva siitä oikeasta elämästä. Se
oli täynnä vapauden välkettä ja suuria vastakohtia. Siihen mahtui
kaikkea: voimaa ja heikkoutta, autuutta ja kurjuutta, satua ja
seikkailua, ja sitten niin rajattoman paljon rakkautta ja
anteeksi-antoa...
-- Hellin, tule kattamaan pöytää, käski Marketta.
Hellin totteli vastaamatta.
Marketta istuutui keinutuoliin ottaen sukankutimen käteensä. Hellin
kulki lattialla vielä itkusta punottavin poskin ja pitkät silmäripset
alasluotuina.
Siinä katsellessaan Helliniä valtasi Marketan kummallinen tunnelma.
Tuollainen oli hänkin ollut nuorena, melkein noin sievä ja herkkä.
Mutta juuri siksi olikin hän vähällä joutua perikatoon. Ankaraa
kuritusta oli hän saanut käyttää itsensä suhteen pelastuakseen. Täytyi
tulla kovaksi, jos tahtoi kestää elämän. Sentähden hän vain Helliniäkin
opasti, säästääkseen hänet omalta kohtaloltaan. Mutta tämä loukkautui
aina hänen neuvoistaan ja ymmärsi ne väärin. Ja se tuntui Marketasta
niin raskaalta. Kenties ei hän osannut kasvattaa lasta oikein, siitä
syytti hän usein itseään. Viha ja rakkaus tekivät hänen mielensä
epätasaiseksi, hän tiesi sen, mutta hän ei voinut sille mitään, sillä
koko äidinrakkautensa voimalla vihasi hän Hellinissä kaikkea, mikä
suinkin saattoi muistuttaa siitä toisesta... Mutta sehän ei ollut
lapsen syy. Itse oli hän vain syypää ja kasvatukseen kykenemätön. Ja
kuinka olisikaan hän osannut hoitaa toisen asioita, kun ei ollut
osannut hoitaa omiaankaan!
-- Hellin parka, sinun parastasihan minä vain tarkoitan, huokasi
Marketta.
Vasta nyt nosti Hellin päänsä ja loi äitiinsä pitkän, kimaltavan
silmäyksen, josta leimahti syytös ja uhma, koko se loukattu
oikeudentunto ja leppymätön vastavoima, jolla nuori polvi aina astuu
vanhan ylitse. Se on parantumaton. Se ei käytä hyväkseen heidän
kokemuksiaan, jotka se saisi ilmaiseksi, se ei opi mitään, jota se ei
itse ole elänyt, ei tunnusta mitään, jota se ei tunne. Se tempaa
itselleen vapaat ohjat ja lankeaa vanhoihin ketunloukkuihin...
Marketta luki Hellinin katseesta tämän mykän vastalauseen ja hänen
sisimpänsä sylkähti sekä surusta että suuttumuksesta. Se oli taas se
toinen, joka siellä nosti päätään. Hellinkin liittoutui hänen
vihollisiinsa. Hän oli sittenkin saanut kasvaa liian suuressa
vapaudessa. Kuria täytyi koventaa. Mutta kun Marketta rupesi
ajattelemaan sitä asiaa lähemmin, tuntui se hänestä taas niin
mahdottomalta. Se ei ollut varmaankaan oikea tapa. Hellin oli niin
arka. Hän ottaisi rakkautensa pois tai sitten tulisi hän rumaksi, kuten
Marketta itsekin oli tullut. Ja hän oli niin kaunis juuri noin. Mutta,
hyvä jumala, miksi piti kaiken kauniin olla niin heikkoa! Mitä oli
tehtävä?
Ja Marketta huokasi raskaasti.