ONNI

Heikki Vaulo odotti joka hetki vaimoaan palaavaksi. Tai oikeastaan hän

ei odottanut, pikemmin toivoi hän, että tämä viipyisi vielä...

Hän avasi ikkunan ja kurkisti ulos. Kaikki oli hiljaista, kaikki

ennallaan. Pienen pihamaan tukevarunkoiset palmut katsoivat häneen

hievahtamattomin viuhkoin ja nurmikon keskellä kihelmöivän

suihkulähteen vesi pisaroi laiskasti maahan pitkin sammaltuneen

kivialustan kuvetta. Kummallista! Hän näki tuon saman joka päivä ja

aina oli se hänestä yhtä ihmeellistä. Hän ei voinut koskaan tottua

tähän etelämaan ainaiseen kesään.

Väsyneesti istahti hän ikkunanlaidalle. Tästä saattoi hän kuulla Elisan

askeleet. Kauan hän viipyikin kaupungilla... Tummasti punertavaa

taivasta vastaan lenteli jo kömpelöitä yölepakoita ja pitkin pimentyvää

maata alkoivat lyhdyt syttyä toinen toisensa jälkeen kuin lukemattomat

heleän-viheriät kiiltomadot. Kaukana jollakin sillalla kulki pitkä

sotilasjono soittaen yksitoikkoista säveltä.

Satuahan tämä kaikki vain oli ja unta, niin hänestä tuntui. Joksikin

tällaiseksi oli hän kuvitellut sitä aurinko-kajastusta, joka kerran

kirkastaisi hänen pitkien ponnistustensa kaukaisen lopun; joksikin

tällaiseksi oli hän kuvitellut onnea. Ja nyt se oli tullut, ja hän ei

ollutkaan onnellinen. Mutta miksi, mistä syystä? Sitä kyseli hän

nykyään itseltään lakkaamatta ja siksi oli hänellä tarve olla yksin.

Mutta miksi oli tämä yksinäisyyden ikäväkin tullut nyt vasta, nyt

juuri, kun hän oli lopettanut yksinolonsa ja mennyt naimisiin? Ennen

hän ei suinkaan välittänyt mistään kahdenkeskeisistä puheluista itsensä

kanssa eikä hänellä silloin edes ollutkaan mitään sisällisiä

arvoituksia. Hänellä ei ollut, suoraan sanoen, tilaisuutta, ei aikaa

eikä varaa sellaiseen. Ulkonainen taistelu oli vaatinut kaiken. Aina

oli hän saanut olla varuillaan ja haarniskassa, aina valmiina kynsin

hampain ryöstämään itselleen pienimmänkin osuuden elämästä. Mutta

sitten oli taistelu äkkiä lakannut, onnettomuus loppunut ja hänen

salaisimmat siunauksen pyyteensä kuin ihmeen kautta toteutuneet. Hän

oli nyt itsenäinen mies, vapaa omaan työhön, siinä suuressa

aurinkoisessa maailmassa, jota hän entisen ahdinkotilansa aikana oli

katein mielin ajatellut, ja omisti sen naisen, jota aina oli omakseen

toivotellut. Ja nyt tuntuikin tämä autuus niin joutavalle, tämä avara

maailma niin tyhjälle ja hän itse sen sylissä niin tuiki mitättömälle,

sekä hän että hänen työnsä. Hän ei nähtävästi osannut elää onnellisen

miehen elämää, jota ei ollut koskaan opetellut. Oli kuin olisi elämän

ponnistin jollakin lailla vikaantunut ja löyhtynyt. Hän tunsi olevansa

kuin vetämätön kello ja turhaan koetti hän tyrkyttää itselleen levon

nautintoa tai työn iloa. Kumpikin oli yhtä mahdotonta ja joka kerta

yksin jäätyään vaipui hän synkkiin mietteisiin. Sillä hän tahtoi tulla

selville siitä missä oli vika, ajatella niidenkin vuosien puolesta,

joina hän ei ollut ehtinyt mitään ajatella. Mutta mitä enemmän hän

tuijotti omaan sieluunsa, sitä oudommaksi vain kävi se hänelle, ja hän

huomasi nyt vasta, että hän kaikki nämä vuodet oli kantanut itsessään

maailmaa, josta hän ei tiennyt mitään. Hän oli luullut olevansa jo niin

varma ja voimakas, niin täyteen mittaansa kasvanut, ja nyt, esiin

kutsuttuna, nousikin hänen sielunsa hänelle aivan toisena: värjöttävänä

ja keskenkasvuisena ja avuttomana kuin laiminlyöty lapsi. Se pyyhkäisi

kerrassaan pois hänen iloisen itseluottonsa ja rohkeutensa. Hän kävi

alakuloiseksi ja araksi ja tuli lopulta siihen päätökseen, että hänen

entinen työvoimansakin oli ollut pelkkää petosta. Se ei ollut johtunut

hänen vapaasta tahdostaan. Se oli ollut vain luonnonlapsen sokeaa

itsesäilytysviettiä, jonka kiihottimena oli ollut ja täytyi olla se

alkeellisin ja alhaisin sysäys: vastavoima ja viha. Mikään muu ei

pannut häntä liikkeelle. Hän oli vapauteen vallan kypsymätön. Hän ei

kyennyt tekemään enää mitään. Hän tunsi vain vajoavansa kuin jonnekin

syvään kuiluun, josta ei ollut enää poispääsyä. Ja hän saattoi salaa

toivoa takaisin pakkoa ja piiskaa ja halveksia itseään...

Heikki oli niin vaipunut ajatuksiinsa, ettei ollut muistanutkaan

kuunnella Elisan tuloa. Hän heräsi vasta siihen, kun ovi narahti. Ja

samassa laskeutui kaksi pehmeää käsivartta hänen kaulalleen.

-- Mitä sinä mietit, Heikki? kysyi Elisa.

-- Minä! En mitään. Katselen vain tätä helmikuun kesää...

-- Mutta sinähän et pidä siitä, minä tiedän sen, naurahti Elisa. Sinä

tahtoisit oikeaa talvea, lunta, hankia ja kaikkea sitä...

Heikki ei vastannut.

Elisa kävi surulliseksi. Hän ei nauranut enää.

-- Heikki, kuiskasi Elisa, miksi sinä olet minulle vihainen?

-- Vihainen! Enhän toki, en suinkaan. Mistä olet tuollaista saanut

päähäsi!

-- Minä olen kyllä huomannut jo kauan, jatkoi Elisa, että olet ollut

niin kummallinen ja alakuloinen. Sano minulle, millä olen sinua

pahoittanut?

Heikki oli yllätetty ja hämmästynyt. Elisan ääni tuli niin oudon

syvältä.

-- Älä sinä huoli siitä, Elisa, sanoi hän pakotetun keveästi. Ei se ole

mitään vaarallista. Eikä se ole sinun syysi ollenkaan. Minulla on vain

sellainen raskas luonne. En minä osaa sitä selittää...

-- Niin, sinä et rakasta minua enää.

-- Mutta Elisa, sinähän tiedät...

Heikki ei voinut jatkaa. Hänestä tuntui kiusalliselta kiistellä tästä

asiasta.

-- Sinä olet kokonaan muuttunut, jatkoi Elisa itsepäisesti.

-- Olosuhteet ovat muuttuneet, siitä se riippuu. Tiedäthän, pikku

Elisa, minä tulen niin raskaasta päivätyöstä. Salli minun siksi nyt

huoahtaa!

-- Voi, Heikki, enhän minä muuta toivoisi kuin että nyt kerrankin

oikein levähtäisit kaikesta ja olisit oikein onnellinen. Mutta kun minä

näen, että sinä et ole onnellinen. Jokin on hullusti. Sano, mikä se on!

Mikä sinua vaivaa?

Elisa pelkäsi loukkaavansa. Ja tämä pelko teki hänen äänensä niin

hyväilevän araksi ja ohueksi, että se tuskin kosketti ilmaa. Mutta

juuri sentähden vaikutti se Heikkiin tuskallisesti. Hän ei tiennyt mitä

vastata.

-- Minua ei vaivaa oikeastaan mikään, ei mikään ulkonainen ainakaan.

Syy on aivan minussa itsessäni. Mikä se on, en tiedä vielä. Minä en ole

nähtävästi luotu lepäämään. Mutta työkään ei suju. Tämä on niin outoa.

Tai olen kenties ennen tehnyt työtä liiaksi, elänyt liian pohjoisessa

elääkseni nyt näin etelässä, ollut liian onneton, liian kauan,

kuuletko, osatakseni tottua onneen. Älä suutu, Elisa! Et ole

varmaankaan koskaan ennen nähnyt ihmistä, jolle onni käy taakaksi.

Heikki katsoi Elisaa avoimesti silmiin, mutta Elisa siirsi katseensa

sivulle.

-- Minä käyn sinulle taakaksi, sanoi hän matalasti. Miksi et sano sitä

suoraan? Sinun on ikävä olla minun kanssani, minä näen sen.

Heikki säpsähti. Jompikumpi heistä oli sanonut jotakin sellaista, jota

ei olisi saanut sanoa. Joko se nyt alkoi heissäkin tuo rakkauden

kuolinkamppailu, tuo kohtaus kohtaukselta etenevä sielujen-tauti, tuo

kautta kotien kulkeva rutto, joka hävitti maailmasta kaiken

perhe-onnen? Sitä oli hän aina kauhulla katsellut muissa, sitä aina

itse pelännyt. Ja siksi oli tämä saavuttamisen siunauskin ollut hänestä

koko ajan niin luonnoton: se oli varmasti salainen kirouksen enne,

hänen vahingokseen viritetty ansa, kukkulalle pääsy vain laskeutumisen

vuoksi. Muuta tietä ei ollut. Huipulta alaspäin nyt vain, onnesta

poispäin niin että hurisi! Miksi hän ei ollutkin vielä kukkulan tuolla

puolen!

Kaikki tämä välähti salaman-nopeudella läpi hänen aivojensa. Hän kuuli

Elisan jatkavan:

-- Minä en riitä sinulle. Sinä kaipaat muuta seuraa...

Ja hän tunsi sillä hetkellä rajua vihaa tuota säälimätöntä ääntä

kohtaan, joka välittämättä mistään teki hävitystyötään nauliten hänen

salaisimmat epäilynsä lyönti lyönniltä auttamattomaksi todellisuudeksi.

Turmion alku oli nyt valmis. Tästä se nyt lähti se huima alamäki. Mutta

hermo-ärsytys käski hänen vielä lisäämään vauhtia.

-- En minä seuraa kaipaa, vaan yksinäisyyttä, murahti hän.

-- Minä olen siis liikaa, näethän nyt. Sinä tahdot jo päästä minusta

erilleen, sanoi Elisa koettaen yhä vielä pysytellä tyynenä, mutta ääni

värähteli jo petollisesti.

Nyt vasta katsahti Heikki Elisaan. Hän oli painautunut nurkkaan ja

seisoi siinä kalpeana ja jäykkänä taistellen kyyneleitään vastaan.

Heikin tuli paha olla. Hänen kävi sääliksi heitä kumpaakin, mutta

etenkin lasta tuossa, joka ei vielä tiennyt mistään, ei aavistanut

mitään elämänkulusta, ei ymmärtänyt olla edes varovainen. Hän tunsi,

että hänen oli sanottava jotakin kaunista ja lohdullista, vaikkapa

sitten kuinka valheellista. Hän ei voinut sanoa totuutta, jos totuus

oli se, minkä hän äsken oli sielussaan läpikäynyt.

Hän meni Elisan luo.

-- Älä ymmärrä minua väärin, rakas Elisa, sanoi hän lempeästi.

Sinun pitää aina olla minun luonani. Ja sinä oletkin aina,

yksinäisyydessäkin. Silloin minä ikävöin Elisaa, uneksin Elisasta...

-- Niin, niin, keskeytti Elisa nopeasti. Sinä tahdot vain uneksia

minusta, et elää minun kanssani. Siinä se on. Voi miten kauheasti olen

erehtynyt! Sinä tarvitsit vain unelman ja minä annoin itseni...

Ja Elisa rupesi itkemään.

Heikin valtasi kummallinen raukeus. Mitä auttaisi tässä selittelyt?

Julma kohtalo yksin puhui Elisan suun kautta, eihän hän itse olisi noin

osannutkaan. Jokainen uusi sana oli uusi pyövelin isku. Tämä oli

ensimäinen kohtaus heidän välillään. Näin tulisi nyt jatkumaan, yhä

useampia ja useampia, siksi kunnes kaikki oli lyöty rikki...

-- Minkätähden sinä nyt oikeastaan itket, kun ei ole mitään syytä?

kysyi hän väsyneesti.

-- Kun sinä et ole onnellinen minun kanssani, nyyhkytti Elisa.

-- Onko ihminen sitten koskaan niin täydellisesti onnellinen! Oletko

itse?

-- Minä olin, en ole enää...

Heikki aikoi vastata, mutta hän hillitsi itsensä. Elisa oli oikeassa.

Hänkin tiesi sen jo. Poispäin onnesta nyt vain, auringon-silmästä kohti

pimeyttä! Kukkula, kultapilvi, päivännousu se oli vain sinä yhtenä

ainoana saavuttamisen silmänräpäyksenä. Ah, sitä huminaa silloin, sitä

jumalallista juhlariemua, sitä yläpuolella kaiken maailman lentämistä!

Niin, niin, hän muisti sen kyllä, mutta kuinka lapsellinen hän oli,

että hän sitä koetti pidättää. Nyt vain alaspäin. Ja laskeutuminen oli

varmasti oleva vielä vaikeampaa kuin nousu. Nyt vasta tuntui tulevankin

se oikea taistelu. Ja kummallista, että se alkoi nyt juuri, jolloin

kaikki näennäisesti oli hymyilevintä. Siinä se olikin, se vaikein.

Taistelu oli siirtynyt ulkoa sisälle, vihollinen vieraista omaan

kotiin, vihan piiristä rakkauden turviin. Se oli muutoksen ydin.

Sitähän se ennustikin tämä outo rauha...

Ja Heikki tunsi itsensä äkkiä niin tyyneksi ja vanhaksi. Miten tyhmä

hän oli ollut vielä äsken, miten väärältä tasolta alkanut tämän uuden

taistelun! Ikäänkuin toinen ihminen koskaan voisi ymmärtää toista ja

lisäksi vielä nainen! Oli vain annettava illusioni ymmärtämyksestä,

vain se, minkä toinen saattoi ottaa vastaan, niin pitkällinen

harhaluulo kuin suinkin. Sitä tarkoitti tämä uusi taistelu...

Hän laski kätensä isällisesti Elisan olalle.

-- Lapsi, lapsi, alkoi hän puhua niinkuin vanha isä. Sellaista on

rakkaus. Se tahtoo tietää kaikki ja sanoa kaikki ja sitten se siitä

särkyy. Nuo salaiset hämärä-kuvitelmat olivat arinta mitä minussa oli,

suurinta millä saatoin todistaa rakkauteni ja uskoni sinuun. Ja sinä

käsitit sen päinvastoin. Näet itse, että minun olisi ollut parempi

piiloutua yksinäisyyteen. Toiste teenkin sen, sillä en tahdo nähdä

sinun itkevän.

Elisa nosti Heikkiin itkettyneet silmänsä hämmästyneenä. Hän tunsi,

että syyllisyyden paino oli muuttunut hänen puolelleen.

-- Ei, ei, rakas Heikki, huudahti hän avuttomassa tuskassa, älä mene

pois minun luotani! Älä sulkeudu minulta! Anna minulle anteeksi!

Tästälähin en väärin ymmärrä sinua koskaan. Sinun pitää kertoa minulle

kaikki, kaikki!

-- Ja sitten olet siitä onneton...

-- Ei, ei, päinvastoin olen siitä niin onnellinen, et voi aavistaakaan!

Minä kuolisin, jos tietäisin sinun salaavan minulta jotakin tai

arkailevan minua. Sinun pitää olla aivan sellainen kuin olet, Heikki,

ja kertoa minulle kaikki, kaikki...

Ja Elisa kiersi kätensä hänen kaulaansa ja painoi päänsä nyyhkien hänen

rinnalleen.

-- Et tiedä, mitä pyydät, puhui Heikki kuin itsekseen, sanaan "kaikki"

mahtuu niin paljon, niinkuin ihmisen sieluunkin: hetkellisiä tunnelmia,

haihtuvia mielialoja, huhtikuun-petosta keskellä varminta kevättä. Minä

olen juuri sellainen huhtikuu, tunnelma-ihminen, melkein kuin nainen,

ainakin nykyään. Silloin kun olen virkeä, on kaikki valoista, kun olen

väsynyt, on kaikki ikävän-sinistä siimestä. Ja minä olen hyvin väsynyt

entisestä. Tämä on aivan luonnollinen lamautuminen liikaponnistuksen

jälkeen. Minä olen kuin potilas. Kohtele minua siksi armiaasti, Elisa!

Se menee kyllä ohitse. Itse suuri luonto pakottaa minut hetkeksi

lepoon. Mutta se on niin outoa, siksi ajatus kapinoitsee ja

mielikuvitus harhailee kummallisissa kuvituksissa...

Elisa oli kirkastunut kuin kesäinen päivä pilvisestä aamusta. Ei

koskaan ollut Heikki vielä hänen mielestään puhunut noin hyvästi ja

välittömästi. Hänen siniset lapsen-silmänsä välkkyivät kaikissa

sateenkaaren väreissä ja sanomattoman kiitollisena hän kuiskasi:

-- Sinä olet niin viisas ja hyvä, minä vain olen tuhma. Ethän ole

minulle suuttunut! Olen sinulle tästä lähin oikein, oikein hyvä,

parempi kuin koskaan ennen, enkä milloinkaan enää väärin ymmärrä sinua.

-- No sittenhän on kaikki hyvin. Älä itke enää, Elisa. Unohdetaan tämä,

sanoi Heikki. Mutta sisimmässään tunsi hän, ettei hän koskaan voisi

unohtaa tätä ja että tuo nainen, tuo hänen rakastettunsa, oli hänestä

tänä iltana etääntynyt jonnekin äärettömän kauas. He tulisivat tästä

lähin kohtaamaan toisensa jollakin aivan vieraalla, aivan

keinotekoisella tasolla. Siitä oli hän kyllä pitävä huolen. Nyt oli hän

selvillä asemastaaa.

-- Mutta olemmehan aivan unohtaneet sinun herkkusi, pikku Elisa, jatkoi

hän tekeytyen iloiseksi. Mitä mahdoit tuoda kaupungilta? Olisimme

mielestäni ansainneet jo pienen ruumiillisen virkistyksen, lisäsi hän

leikillisesti.

Tämä nopea anteeksi-anto valkaisi kerrassaan Elisan mielen ja hän ei

parempaa pyytänyt kuin saada jollakin palveluksella hyvittää Heikkiä.

Näppärästi alkoi hän asetella pöydälle kahvikuppeja ja leivoksia.

Välttääkseen uuden vaitiolon vaaroja heittäytyi Heikki puhelemaan

kaikenlaisista asioista. Ja hän koetti pitää ne niin pinnalla kuin

suinkin, kertoili vaan keveitä tarinoita ja tahallisesti tarkoitettuja

hyväntuulen-juttuja.

Ukkosen painostus ilmasta haihtui.

Elisa paistoi jälleen kuin aurinko pelkästä kiitollisuudesta. Ja pian

häipyi hänen mielestään kokonaan äskeisen jännityksen muisto ja hän

purskahti helisevään nauruun.

Heikki huoahti helpotuksesta.

Tuntui kuin olisi kivi vierähtänyt pois hänen omaltatunnoltaan. Tällä

kertaa oli hän siis päässyt onnelliseen loppuun. Ja toiste hän kyllä

varoisi...