Tänä päivänä jo aamusta lähti Anna valmistamaan hautajaisia Bergiin.
Nyt hän taas sinne menisi niin monen vuoden takaa. Bergin kivitalo oli
keskellä kaupunkia. Se oli kaksikerroksinen, aivan koruton
ulkopuolelta. Ainoastaan kulmassa oli toisen kerroksen; kohdalla
parveke. Mutta siltäkin oli näköala ahdas. Ei merkkiäkään mistään
erityisestä taideaistista siinä näkynyt. Se oli kauppasaksan koti eikä
mitään muuta. Kaikessa näkyi taideälyn puute. Ja kuitenkin se oli yksi
kaupungin kovin harvoista kivitaloista tämä miljoonamiehen älytön
luomus.
Sunnuntai-asuun oli Anna Akilleen pukenut, kun vei hänet herrasväen
pariin. Tultuaan perille asetti Anna pojan istumaan kyökin sohvalle. Ja
siinä Akilles istua kökötti äitinsä saaliin kiedottuna ja silmäili
ympärilleen. Suuressa kyökissä olikin kotvaksi aikaa katselemista.
Elämä siellä kulki tavallista arkipäiväistä menoaan. Kuoleman vaikutus
ei ulottunut tänne kyökkiin asti. Suru oli ikäänkuin pysähtynyt
ruokasalin ja kyökin kynnykselle. Piiat, joita oli kolme kappaletta,
nauroivat ja nauskivat.
Konsulinna tuli kyökkiin.
-- Ja Anni nyt jo täällä! huudahti konsulinna Annan nähdessään.
-- Hyvää huomenta, rouva konsulinna!
Anna niiasi ja myhäili. Konsulinna silitti Akilleen päätä ja pisti
leivoksen pojan käteen.
Sitte vei konsulinna Annan ruokasaliin. Ja sinne Anna jäi.
Akilleesta ei enää kukaan välittänyt. Siinä kyökin sohvan kulmalla hän
kökötti kuin joutilas vaatekasa kaikkien unohtamana. Mutta hän tyytyi
asemaansa ja istui äänetönnä.
Loukosta kohosi suuri musta villakoira. Siellä se oli nukkunut muutaman
astian takana, niin ettei Akilles ollut sitä huomannutkaan. Nyt se
venytteli, kynsiskeli itseään ja venytteli. Lähti sitte tulemaan
Akillesta kohti. Mutta sepä nosti Akilleen sydämen kurkkuun. Hän
parkui, että seinät vastailivat.
Konsulinna ja Anna syöksyivät katsomaan. Ja he veivät Akilleenkin
ruokasaliin.
Mutta siellä tapahtui Akilleelle yllätys.
Sillä hänen edessään tuossa ihka elävänä seisoi salin lattialla
enkelityttö sieltä kodin kuvataulusta.
Niin juuri enkelityttö sieltä kodin kuvataulusta...!
Akilles ujoili ja arkaili. Hän supatti äidilleen:
-- Äiti! Se on enkeli meidän taulusta ... tuo tyttö!
Anna helähti nauramaan.
-- Ei rouva konsulinna arvaa!
-- Niin mitä? kysyi konsulinna.
-- Että pikku Ella on enkeli. Niin Akilles sanoo.
Anna selitti perinpohjin konsulinnalle Akilleen arvelun.
-- Niin hienosti ja kauniisti osaa poika ajatella! huudahti konsulinna.
Ja hymyili hyvin herttaisesti Akilleelle.
-- Niin hienosti...! Niin hienosti...!
Konsulinna edelleen huudahteli. Konsuli kuolinvuoteellaan oli myös
puhunut pikku Ellasta hyvänä enkelinä. Sillä Ella oli ollut jäykän,
ylpeän konsulin silmäterä, konsulin, joka oli juhlallinen kuin
kuvapatsas ja niin ankara ... niin ankara.
Kummasti nyt Akilles lapsellisuudellaan kosketti konsulinnan hellään
kohtaan. Hänellä melkein tulivat vedet silmiin. Mutta silti hänen
täytyi Akilleelle hymyillä ... hänen, jonka aviopuoliso ruumiina maan
päällä lepäsi...
Sillä konsulikin olisi hymyillyt tuolle lapselliselle illusionille.
Hänestäkin se olisi ollut niin kaunista.
-- Ne lapset! Ne lapset!
Konsulinna kuletti enkelin Akilleen tykö. Mutta Akilles hämmästyksestä
peräytyi.
-- Se on meidän pikku Ella, hyvä Akilles, lausui konsulinna.
-- Onko se sitte se, joka on meidän taulussa? kysyi Akilles rohkeasti.
-- Eikö liene, nauroi Anna.
-- Minä olen ollut sen kanssa taivaassa leikkimässä, jatkoi Akilles.
-- Ja nyt saat sen kanssa leikkiä maan päällä, puhui konsulinna
nauraen.
-- Onpahan sitte, äiti, enkeleitä maankin päällä, huomautti Akilles.
-- On tällaisia enkeleitä, vastasi Anna.
Pikku Ella oli Lennart Bergin tyttö. Se tyttö, jota synnyttäessään
nuori äiti ikuiseen uneen nukahti. Siitä lähtien se oli ollut
konsulinnan hoidettavana.
Herra Lennart itse oli jo toisissa naimisissa ja isänä toisillekin
lapsille. Ellasta hän oli jotenkin vieraantunut.
Pikku Ella mustassa leningissä timanttikirkkaine silmineen ja pitkine
vaaleine hiuksineen ihastutti Akillesta kuin se kodin kuvataulu. Ja
vielä paljon enemmän. Sillä tämä enkeli liikkui, puhui ja nyt tuli
antamaan hänelle kättä.
Akilles riemuitsi. Hän tarttui Ellan käteen. Ja nyt he käsi kädessä
kulkivat huoneessa.
Konsulinna ja Anna nauttivat lasten tutustumisesta. Akilles oli yhdellä
kerralla kokonaan voittanut konsulinnan suosion.
-- Niin reipas ja rohkea! ihasteli konsulinna.
Ja Akilles! Hän oli onnellinen. Sillä hän oli tavannut enkelin maan
päällä. Hänen silmänsä loistivat. Hän keveästi kosketti Ellan vaaleita
kiharoita ja ihaili nauharosettia tytön päälaella. Hän katsoi Ellaa
kuin kauan ikävöityä olentoa.
Juuri tämä sama oli se enkelityttö, jonka kanssa hän taivaassa leikki.
Silloin kuin laineilla oli kultainen karva ja kaikki oli suurta ja
pyhää.
Akilles nauroi ja käsitteli Ellan suurta posliinipäistä vauvaa. Ella
oli touhussaan, kun sai niin suurta osanottavaisuutta Akilleen
puolelta. Hän yhä enemmän selittämään innostui. Ja lopuksi raastoi
esille suuren puuhevosenkin. Sekös oli Akilleesta soma kapine! Voi
sentään! Ollapa hänellä itsellään tällainen hevonen...!
Sen kuuli konsulinna ja lupasi hevosen Akilleelle.
Tämä oli riemun päivä pojalle. Se kaunis uni oli nyt muuttunut todeksi.
Kun Ella ja Akilles olivat aikansa leikkineet, siirtyivät he katsomaan,
miten piiat huuhtoivat ison salin lattiaa.
Kaikki taulut, huonekalut ja kruunut olivat verhotut ja maalattu lattia
loisti märkänä vedestä. Mutta pian komennettiin välinen ovi kiinni,
sillä ruokasaliin ei saanut päästää tomua.
Piti keksiä uusia leikkejä. Ja kyllä niitä Ella osasi. Akilleen
tarvitsi vain niin tehdä kuin Ella käski.
Näin kului päivä iltaansa. Ja tämä päivä oli ensimäinen talvipäivä,
sillä maa oli kokonaan valkoseen peittynyt.
Hämärä tuli ja silloin kohta tulet sytytettiin. Akilles teki sen
huomion, ettei täällä ollutkaan mörköä. Hän oli vetäytynyt kyökkiin,
sillä Ella oli viety jo nukkumaan. Hän istui kyökissä sohvalla ja häntä
nukutti.
Äitiä ei ollenkaan näkynyt. Kun hän siinä istui, painuivat silmät
kiinni ja pää nattelosti hervahti alas.
Akilles nukkui.