Anna oli muuttanut uuteen asuntoon. Sillä hänen oli pitänyt suurempi
huone saada, kun silitettäviä vaatteita niin paljon karttui. Jo
kuudetta vuotta oli hän tätä hommaa pitänyt. Ja melkoisella
menestyksellä.
Anna asui nyt toisessa päässä kaupunkia, rantapuolella, missä aava meri
vastassa oli.
Ulkona -- nyt oli lokakuun loppupäiviä -- oli kuiva ja kylmän purema
sää. Jäätyneet lehdet, joita varisi pihalla olevista puista, kovaa ja
karua maata pitkin keveinä lentelivät. Kostea kuura peitti nurmikot ja
kylmä oli ripotellut huudettaan katoille ja lankkuaidoille. Meri huokui
raskaana tuolla ulompana ja läikytti särkyneen pintansa teräviä
nystyröitä jääriittaan käyneiden rantojen kupeille. Vesi oli kovin
alhaalla ja kivikkokarit paljaina paistoivat kylmän selän keskellä.
Jäinen jähmeys vallitsi luonnossa, mutta Annan huoneessa oli lämmin
kuin pussissa.
Anna hikipäissään silitteli vaatteita. Kuumista raudoista ja
lämpenevästä uunista uhoi sellainen kuumuus, että hien pusersi hänen
kasvoistaan.
Työtä tehdessään Anna muisteli eilistä päivää. Sillä eilen monen monen
vuoden takaa oli Bergin konsulinna ajanut hänen luokseen kiireestä
kantapäähän mustassa murhepuvussa. Itse konsuli oli kuollut. Ja hän oli
taas tullut Annaa pyytämään heille. Taas oli Matti Kela kuskina. Ja
taas oli pieni kuormallinen ruokatavaraa Annalle mukana. Nyt taas, niin
monen vuoden takaa.
Ensi puheikseen oli konsulinna pyytänyt Annalta anteeksi, että hän oli
unhottanut Annan. Konsulinna oli tuntenut omantunnon vaivoja Annan
tähden.
Niin hän Annalle itse kertoi.
Kaikkea tätä nyt Anna muisteli, vaikka hänellä olikin kova kiire.
Iltapäiväksi oli jouduttava laittajaksi muutamiin pienempiin häihin. Ja
sitte huomenna mentävä valmistelemaan Bergiin suuria hautajaisia.
Annan kasvoilla näyttäytyi jo hienoja kypsymättömiä viivoja, jotka
eivät olleet nuoruutta eivätkä kauneutta, vaan ennen aikojaan
lakastuneen ihmisen tunnusmerkkejä.
Vielä toisinaan parempiin pitoihin lähtiessään pyyhkäisi Anna kaikessa
hiljaisuudessa ihomaalia kasvoihinsa. Sillä hän salaa pelkäsi, että
rouvat hänet hylkäävät, ell'ei hän ole "nätti".
Akilles leikitteli lattialla kiiltonappivaatteissa, jotka Anna oli
saanut herrasväeltä. Nämä arkivaatteet olivat, nämä ja vielä muitakin,
joita Anna oli lahjaksi saanut. Mutta pyhävaatteuksena oli samettipuku,
jonka Anna oli itse laittanut. Ja sekös puki Akillesta! Hänen valkoinen
hipiänsä mustan sametin rinnalla aivan loisteli.
Tuossa Akilles oli lattialla tinasotamiestensä kanssa. Järjesteli niitä
riveihin, pitkittäin ja poikittain, hajoitti ne taas ja pani ne uuteen
asentoon.
Mutta sekään asento ei häntä tyydyttänyt. Taas uudelleen ja uudelleen
hän niitä otti ja pani. Näki että pojalla oli makua. Ja se kai oli
perintöä äidiltä.
Mutta nyt teki hän vallankumouksen. Hän pisti kenraalin, jolle hän ei
mielestään löytänyt sopivaa paikkaa, aivan pelkkien sotamiesten
joukkoon! Ja se häntä nauratti. Nyt hän oli tyytyväinen. Nyt hän oli
vaipunut leikkiinsä, puhellen hengettömille tinapalasille kuin jos ne
olisivat olleet tajullisia.
Akilles oli nyt kuuden vuoden vanha. Hän oli sievä ja soma poika. Äidin
kauneus Akilleessa loisteli.
Seinällä oli taulu, joka esitti pientä tyttölasta. Se kai piti
olla enkeli, koska sillä olivat niin ihmeen ihanat kasvot ja
kultakiehkurahiukset. Jostain herrastalosta oli Anna sen jo liiaksi
käytettynä saanut. Ja se oli hänen huoneensa ainoa loistoesine. Sillä
se oli öljyväritaulu kullatuissa puitteissa.
Tähän tauluun oli Akilles lapsellisella ihastuksella mieltynyt. Nytkin
hän yht'äkkiä heitti tinasotamiehensä ja siirtyi katselemaan kuvaa.
-- Ovatko, äiti, enkelit todella noin kauniita? kysyi hän.
-- Jumalan enkelit ovat vielä kauniimpia, lapsikulta, vastasi äiti.
-- Milloinkahan niitä saisi nähdä?
-- Sitte kun kuolee.
-- Minä tahtoisin kohta kuolla, että näkisin enkelin.
-- Pienet lapset enkelit kuoltua kantavat taivaaseen.
-- Kantaisivatkohan enkelit minutkin taivaaseen, jos nyt kuolisin?
-- Kyllä varmaan.
-- Voi, äiti, sehän olisi hauskaa! Minä kohta kuolen.
-- Jumalan kädessä on, milloin ihminen kuolee. Et sinä voi kuolla,
ennenkuin Jumala niin määrää.
-- Sepä on ikävä. Kun tulen vanhaksi, niin enkelit hylkäävät minut.
-- Eivät ne koskaan hylkää, kun pysyy ihminen vanhanakin Jumalan
lapsena.
-- Mutta miks'ei enkeleitä ole maailmassa?
-- Ne eivät viihdy syntisessä maailmassa.
-- Mutta onpa täällä mustia mörköjä. Ja minä, äiti, niitä pelkään. Ne
ovat niin hirveitä.
-- Lapsi-kulta! Rukoile tätä enkeliä suojaamaan sinua möröltä! Ja sinä
rohkaistut.
Anna oli lähtöpuuhissa.
-- Menetkö, äiti, taaskin pois ja jätät minut mörölle?
-- Akilles-rukka! Äidin pitää mennä. Ja jättää Akilles. Voi miten se
äidistä on julmaa jättää aina Akilles. Mutta huomenna pääset sinäkin
mukaan, kun menen konsuli Bergille. Niin konsulinna pyysi. Pyysi moneen
kertaan ottamaan sinut mukaan. Ole nyt hiljaan. Sitte huomenna menemme
yhdessä.
Akilles ei ollut vielä koskaan käynyt Bergissä. Eikä paljon
muuallakaan. Yksinään neljän seinän sisällä hän sai olla, kun äiti oli
poissa. Yksinäisyydessä oli lapsen sieluelämä erikoisemmaksi
kehittynyt. Elämä moninaisine ilmiöineen oli hänelle uppo-outo. Kun
aurinko paistoi ja päivän valo merellä rakennuksen etupuolella
laineilla kimmelsi, syventyi hän sitä katsomaan ja puhelemaan Jumalalle
kahden kesken. Silloin hänen oli niin hyvä olla. Tai kun meri tumman
sinervänä sileänä kuin maidon pinta väriloisteisessa suvi-illassa
lepäsi, katseli sitä Akilles, kummeksien sen laajuutta ja lakeutta. Hän
kuvitteli sen pitkäksi ... pitkäksi ... joka ei koskaan lopu. Ja sen
takana taivaan rannalla asui Jumala enkeleineen. Siellä se oli taivas.
Sillä sinne aurinkokin nukkui. Siellä vielä iltarusko kuumotti, kun jo
huoneen loukosta mörköjä nousi.
Sillä huoneen porstuasopukka oli pahojen mörköjen asuntopaikka. Kun
Jumala enkeleineen taivaassa hämärään peittyi, niin silloin möröt
valveutuivat. Ja lähtivät liikkeelle sopukastaan. Pimeässä ne elivät ja
pelottelivat.
Päivisin hänen yksinään ollessaan oli meri hänen ainoa seuransa. Sinne
hän katsoa tuijotti, katseli kaikki sen eri vivahdukset ja ymmärsi,
että se on suuri ja mahtava. Jumalan mahtavuutta hän juuri käsitti
merenä.
Mutta pimeänä aikana hän pahasti pelkäsi mörköjä. Anna
yksinkertaisuudessaan oli niillä Akillesta pelotellut, kun Akilles oli
tottelematon. Mutta niistä kasvoikin lapsen mielikuvituksessa hirveät
olennot: mustat, tassuttelevat, hiljaan kuiskailevat pahat henget
hirveän suurine kourineen, jotka ulottuivat kaikkialle kamarissa.
Vain ne kaksi eri puolta elämää Akilles tunsi. Toisaalla meren,
auringon, Jumalan ja enkelien maailman valon aikana; toisaalla mustien
mörköjen maailman pimeänä aikana.
Kun Anna lähti, pani Akilles kätensä ristiin kuvan alla ja rukoili
enkeliä suojaamaan itseään möröiltä.
Kuva loi suuret silmänsä Akilleen silmiin luottavasti. Niin se
Akilleesta näytti.
Akilles tyyntyi.
-- Huomenna minäkin pääsen mukaan! Leikki ei enää Akillesta huvittanut
äidin lähdettyä. Hänellä oli paha mieli. Hänellä oli ikävä. Hän katsoi
enkeliin. Ja se katsoi häneen luottavasti.
Akilles kiipesi tuolille pöydän viereen oikein nähdäkseen ulos. Hän jäi
istumaan tuolille ja katsomaan. Tuolla etäällä jo äiti meni. Nyt se
hävisi kokonaan näkyvistä.
-- Mutta huomenna minäkin pääsen mukaan!
Hän taas katsoi enkelityttöön. Mutta nyt siellä ulkona alkoi niin
kovasti tuulla. Rikat ja roskat tuuli pani hyppimään vinhaa
piiritanssia. Tempasi lankkuporttia lujasti ja sitte: läiskis! Taas
uudelleen. Tuuli oikein repimällä repi paksua taivasta. Se ulvoi
rakennuksen kattolaudoissa ja aina sekaan tärisytti huoneen ikkunain
lasiruutuja. Kattopiippuja käytti tuuli huiluinaan. Niistä lähti
yksiääninen: huuu -- iiii!
Se oli myöhäisen syksyn pyörremyrskyä.
Akilles silmäsi turvattomasti ympärilleen, sillä häntä pelotti.
-- Nyt se mörkö taas tulee! Mene pois ruma mörkö! Pakene pois ruma
mörkö! Enkeli! Enkeli! huuteli Akilles, kun huoneen sopukkaan silmäsi.
Sieltä loukosta nousee pimeä aave, tassuttelee häntä kohti. Se on yön
musta peikko, joka häntä vaanii. Enkelityttökin on sen vallassa.
-- Tulee! Tulee!
Nyt se kätensä kaulaan iskee ja silmät peittää. Ei näe mitään. Sen syli
on musta...!
-- Enkeli! Enkeli! huutaa Akilles ja itkee. Hän heittäytyy vatsalleen
vuoteelle itkemään.
Niin hän aina mörköä pakenee. Ja siihen hän nukkuu.
Se on illan pimeys, joka huoneeseen laskeutuu. Mutta valotta Akilles
sen helmassa saa vaikeroida.
Näin hän on saanut alkaa monta, monta yötään. Näin yksinäisyydessä
itkien ja valittaen, näin mörköä peläten ja vavisten... -- --
Mutta nukkuessaan näkee Akilles unta enkelitytöstä. Se on sittekin
kuullut hänen rukouksensa ja pelastanut mörön kynsistä...
Enkelityttö tulee hänen luokseen kädet ojennettuina. Taluttaa hänet
suureen loistavaan huoneeseen. Meri ympärillä auringossa hohtaa.
Laineet lipittävät. Pienten aaltojen nystyrät kultaa juovat.
Veden takana sali avartuu. Se on taivas. Siellä he rupeavat leikkimään
ja laulamaan. Enkelitytön timanttisilmät loistavat kuin syysillan
tähdet. Ja on niin huikaisevan valoisaa koko ympäristössä.
Täällä Akilles itsekin muuttuu enkeliksi. Hän saa siivet lumivalkeat.
Ja sekoittuu suureen parveen kirkkaita olennoita, joilla on hohtava
asu- ja kasvoilla auringon väike.
Se oli ihana uni!
Kun Akilles heräsi, oli jo selvä aamu. Äiti tarjosi hänelle kahvia.
Ja enkelityttö taulusta taas hymyili hänelle.
Akilles kertoi äidille olleensa taivaassa. Äiti nauroi.
-- Taivaaseen pääsee, vaikka ei olekkaan kuollut, huomautti Akilles
äidille.
-- Pääsee unessa käymään, vastasi äiti hymyten.
Akilleskin nauroi ja ihaili kaunista enkelityttöä taululla.
-- Joskus toistekin viepi se minut taivaaseen, puhui Akilles osottaen
taululle enkelityttöä.
Näin paljon nautintoa Akilleelle -- köyhän lapselle -- tarjosi tuo
herrasväen luotaan viskaama taulupaha.