Hautajaisten seuraavana päivänä sanoi konsulinna Annalle:
-- Nyt konsulin muistoksi tarjoan minä Annille kodin meillä. Kartanon
perällä on leipomo- ja pesutuparakennus. Anni muuttaa asumaan sinne.
Minä pyytämällä pyydän, että Anni muuttaa asumaan sinne. Siellä voi
Anni vaatteita silittää ja elää niinkuin tähänkin asti. Maksutta Anni
sen saisi. Ja polttopuut myös meiltä.
Ah! Sellaista hyvää ei Anna ollut osannut odottaakaan.
Anna silmät ilosta loistavina katsoi leipomoa pihan perällä. Se oli
uusi, oli kookas, oli uudenaikainen, oli maalattu. Ja suuret
lasi-ikkunat!
Se olisi nyt hänen kotinsa! Kylmänä talvipäivänä saisi olla leipomon
pehmoisessa lämpimässä...
Anna kiitteli ja niiaili.
Mutta tästä päivästä alkaen tuli Anna sellaiseksi suosikiksi
konsulinnalle, jollainen tavallisesti on jokaisella rikkaalla rouvalla,
mikä huolehtii kuolemattomasta sielustaan. Sillä konsulin kuoleman
jälkeen tuli rouva uskonnolliseksi. Pappeja kävi hänen luonaan
vieraisilla. Köyhäinhuoneelle ja orpolasten kotiin hän usein
ruokavaroja lähetti.
Niin muutti Anna Bergin leipomoon. Annasta tuli pian kaikkien muidenkin
rouvien suosikki, jotka kävivät Bergissä. Sillä konsulinna ei unohtanut
puhua heille Annasta. Kertoi, kuinka se on uuttera. Ja lapsensa aina
niin siististi pukee ja itse puhtaissa kulkee.
Akilleen enkeli-historian muisti konsulinna myös rouville kertoa
osotteena Akilleen hienosta mielikuvituksesta. Ja kaikki aina
huudahtivat siihen:
-- Oi miten kaunista!
Kahvipusseja, sokuriharkkoja, ryynejä, siirappipulloja kantoivat piiat
Annalle rouvien lähettäminä. Sillä rouvat olivat ihastuneita Annan
hienosta pojasta.
Anna muisti aina käydä kiittämässä ruotsiksi rouville. Ja silloin hän
aina huudahti:
-- Oi miten herrasväki on minulle hyvä!
Molemminpuoliset sympatiat vain kasvoivat.
Akilles oli kuin lumoutunut uudesta asemastaan.
Ella oli enkeli. Bergin ruokasali oli taivas. Ja päivät päästään oli
vain leikkiä, laulua, soittoa.
Akilles ei kaivannut mitään muuta kuin -- merta! Meri oli hänen lapsen
sieluunsa kiinni kasvanut. Sillä niin monta vuotta yksinäisyydessä se
oli ollut hänen ainoa toverinsa. Sitä hän oli äidin huoneen ikkunasta
katsellut, ihaillut, silloin kuin kaikki muu hänen ympärillään oli
yksitoikkoista ja ikävää.
Mutta näistä ikkunoista ei nähnyt ollenkaan vettä ... sitä rakasta
vettä.
Ellaa ruvettiin talossa leikillä enkeliksi kutsumaan. Konsulinnasta oli
se niin kaunista...
-- Ella olisi Akilleen hyvä enkeli...
Siinä ajatuksessa oli konsulinnasta hienoa runollisuutta, oli hurmaavaa
sopusointua.
-- Jos ne sentään ovat sisar ja veli...! Niin täyttäkööt toisiaan!
* * * * *
Näin kuluivat Akilleen ensi kuukaudet Bergissä. Sitte tuli vielä
vapaampaa.
Muutamana päivänä huomasi Akilles toisen pienen pojan vastaisen talon
portilla. Se vaani siinä jotain lymyten. Nyt se nousi kuin kissa
piilostaan ja viskasi kivellä häntä. Kivi sinkoili Akilleen ympärillä,
joka juoksi pakoon Bergin sisäpihaan.
Mutta tapaus oli niin jännittävä, että Akilleen täytyi mennä uudelleen
portille katsomaan kivittäjäänsä.
Taas se viskasi häntä kivellä ja taas pakeni Akilles.
Seurasi vielä sama meno kolmas kerta.
Sitte tuli outo poika Akilleen luo, otti häntä kädestä ja sanoi:
-- Sinä et olekkaan katurakki?
-- Mikä se on? kysyi Akilles.
-- Ne ovat huonosti puettuja, likaisia poikia, joita minä viskaan
kivellä. Ja kun kivi sattuu heihin ja he itkevät, nauran minä. Se on
niin hauskaa!
-- Mutta kivihän käypi kipeälle!
-- Niin se pitääkin käydä! Ei se ole synti niitä kivittää. Ne
kivittävät takaisin. Ja ne ovat huonoin ihmisten lapsia.
-- Etkö sinä enää viskaa minua kivellä? kysyi Akilles.
-- En, kun rupeat minun kanssani yhdessä kivittämään katurakkeja. Tule
tänne meidän portille!
Akilles meni. Toveri oli vastapäätä asuvan kauppaneuvos Fellmanin
poika. Ja nimi oli Jori.
Näin alkoi Akilleelle uusi hauska tuttavuus. Jori ja Akilles vaanivat
sitte yhdessä kivi kädessä "katurakkeja".
Sattui sitte kerran Jorin heittämä kivi muutamaan ryysyiseen raukkaan.
Se oli ensi kerta Akilleen nähden. Tuo poika, jota lyötiin, ontui ja
huusi hirveästi.
Mutta Jori nauroi, riemusta hyppeli ja nauroi. Akilles arkana vetäytyi
pois. Ja kärsi.
-- Sille pojalle kävi niin kipeästi, huomautti Akilles Jorille.
-- Niin se pitääkin. Ja nyt me otamme karamelleja.
Jori tarjosi konfekteja Akilleelle, mutta Akilles ei huolinut.
Akilles lähti pois. Sillä hänen korvissaan soi vielä poikarukan huuto.
Mutta Jori jäi paikalle vaanimaan.
Työmiehen pikku tyttö kuletti isälleen työpaikalle kahvia siitä ohi.
Jori hyppäsi kuin kissa piilostaan, meni tytön kimppuun ja suuteli
tyttöä. Se tyttö oli Alatalon Kaisu.
Tyttö itki. Mutta Jori suuteli toisen ... kolmannen kerran. Sen vielä
Akilles näki ja ymmärsi hävetä.
Jori oli Akillesta pari vuotta vanhempi.
Akilles kertoi Ellalle Jorista.
-- Jori on paha poika, vakuutti Ella Akilleelle.
Tästä puoleen Akilles karttoi Joria.
Annaa nimitti Jori niin rumalla nimellä, että Anna kiukusta punastui.
Bergin ruokasalissa liikkui Akilles jo kuin kotonaan. Ja väliin meni
isoon saliinkin. Mutta sieltä Lotti-neiti, talon täysi-ikäinen tytär,
häntä pois ohjasi.
* * * * *
Anna asui jo toista vuotta Bergissä. Akilles pitäisi saada lukemaan.
Anna puhkasi huolensa konsulinnalle. Se otti heti asian vakavalta
kannalta.
-- Ymmärtäähän Akilles ruotsia?
-- Juu, vastasi Anna.
-- Sitte saa Akilles alkaa opetella Ellan kanssa. Ellalle tulee
guvernantti ensi kuun alussa.
-- Rouva konsulinna on minulle aina niin hyvä. Mutta mahtaneekohan se
guvernantti -- Anna koetti ääntää sanan huikaisevan hienosti -- ruveta
Akillesta opettamaan?
-- Juu. Kyllä hän. Kun minä pyydän, niin kyllä hän. Se on merikapteeni
Engman-vainajan tytär.
Anna kiitteli. Ja kiitteli.
-- Oi miten herrasväki on minulle hyvä!
-- Kun Akilles on niin siisti ja hieno ja kaunis lapsi, niin annamme
hänen opetella ruotsiksi, puhui konsulinna.
Ainoa työ, mitä Akilles toimitti ja mikä oli hänen erikoisvirkansa
konsulinnan käskystä, oli ruohon nyhtäminen sekä kivitetyltä
katukäytävältä talon kohdalta että pihassa olevasta pienestä
puutarhasta. Jälkimäisessä oli piika apuna. Ja siellä puutarhassa oli
varjoisaa, oli pieni huvimaja, oli suuri kimalteleva läkkipallo patsaan
nenässä keskellä ja sitte marjapensaita ja monellaista muuta suuhun
pantavaa. Se työ siellä oli hauskaa.
Mutta kivitetyllä katukäytävällä? Hyi! Taloa oli pitkälti, siis
pitkälti myös työalaa. Siellä kadulla oli niin kuuma ja niin ikävä
yksin olla. Entäs sitte niin turvatonta!
Siellä ollessaan Akilles toivotonna katseli talon seinällä olevaa
suurta peltistä ulkomaan vaakunaa, sen maan, jonka edustaja
konsuli-vainaja paikkakunnalla oli ollut ja joka siihen seinään oli
unohtunut. Siinä oli pari leijonaa etukäpälät koholla ja jotain muuta
käsittämätöntä. Ja korea se oli.
Akilles ei oikein ottanut uskoaksensa äitinsä puhetta, että hän saisi
alkaa opetella lukemaan yhdessä Ellan kanssa Engmanin ryökinän
johdolla.
Mutta kun Anna eräänä arki-aamuna otti esiin samettivaatteet ja puhtaan
kaulustan, ymmärsi Akilles, että nyt se on se kauhea päivä esillä.
-- Nyt, Akilles, koulu alkaa.
Se kuulosti pojasta pahalle. Hän pelkäsi aapista. Hän pelkäsi Engmanin
ryökinää. Sillä se olisi ilkeä hänelle kuten Lottikin. Niin kuvitteli
Akilles.
Kun Akilles oli pesty, pää sileäksi kammattu, vaatteet napitetut ja
kengät jalkoihin asetetut, oli hän valmis guvernantin eteen vietäväksi.
Mutta pojasta itsestään oli tämä jotain raskasta, jotain painavaa,
jotain painustavaa. Puku tuntui kankealta. Jalkoja poltti kengissä
kuumana kesäaamuna. Musta vaatteus imi kaiken auringon lämmön sisäänsä,
niin että ruumis hiostui. Ja sitte piti olla niin siivosti, ett'eivät
pukimet ryvöttyisi. Niin että hyi!
-- Nyt se neiti Engman tuli!
Akilles näki sen pirtin ikkunasta ja ilmoitti äidillekin. Pääkäytävästä
se sisälle meni, josta Akilles ei vielä koskaan ollut uskaltanut mennä.
Ja sillä oli punainen päivänvarjo ja hienot solkikengät.
Akillesta pelotti.
Anna lähti pojan kanssa ja meni tavan mukaan sisälle kyökin ovesta.
Sisällä salissa olivat konsulinna ja neiti puhelussa. Rouva antoi
neidille vähäisiä viittauksia Ellan luonteesta.
Sitte hän huusi Ellan siihen. Neiti alkoi tehdä lähempää tuttavuutta
tytön kanssa. Hän nosti hänet syliinsä ja suuteli häntä, nauroi ja
lauloi. Teki sitte liverrellen kierroksen huoneen lattialla Ellan
kanssa polkka-askelilla, joihin Ella sotkeusi. Ja käski Ellan puhutella
itseään "tant-Noraksi".
Konsulinna lähti kyökkiin katsomaan, eikö kahvi olisi valmista
tarjottavaksi neidille. Siellä tapasi hän Annan ja Akilleen.
-- Jahah! Täällä on Anna. Ja Akilles noin nättinä! Herranen aika,
Akilles, kun sinä olet makea kuin sokuripalanen. Mainion korea! Akilles
tulee saliin!
Anna työnsi menemään poikaa, joka vienosti vapisi.
-- Täällä olisi myös muuan oppilas, puhui konsulinna hymyillen
neidille.
-- Ai! Siellähän kaunis poika on! huudahti neiti.
Ja hän ihastuksesta löi käsiään yhteen. Musta sametti puki silmää
hyväilevästi Akilleen valkoista ihoa ja kiharainen tukka oli sievästi
kammattu. Ujouden tuoma puna oli poskilla aivan hurmaava.
-- Hän on meidän kartanopirtissämme asuvan vaimon poika. Ja nimi
Akilles Tuira.
Konsulinna tunsi itsensä hiukan vaivatuksi.
-- Oh! lausui neiti ja nyrpisti nenäänsä.
-- Akilles! Tervehdi neitiä!
Akilles löi kantapäänsä yhteen ja kumarsi syvään niinkuin Anna oli
opettanut.
-- Luulisi herrasväen lapseksi, huomautti neiti merkitsevästi.
Konsulinna kääntyi poispäin ja punastui.
-- Ei kai hän minun oppilaakseni tule? Rouva konsulinna laskee
leikkiä...
-- Kyllä, jos neiti suostuu. Hän ymmärtää ruotsia. Minä lupasin hänen
äidilleen neidin opettajaksi.
-- Hm. Vai niin.
-- Mutta tuleeko neidille liiaksi vaivaa?
Konsulinna toimitti lapset huoneen toiseen päähän. Ella talutti
Akilleen kädestä sinne. Ja yhdessä he alkoivat rakentaa puupalikoista
Noan arkkia.
-- Ei mitenkään, kun rouva konsulinna niin tahtoo... Mutta onkohan se
Ellalle sopivaa...? Rouva konsulinna ymmärtää minua...
-- Ella on Akilleen hyvä enkeli...
Konsulinna jutteli nyt juurta jaksaen neidille enkeli-tarinan.
-- Oi miten kaunista! huudahti neitikin.
-- Pojalla on hieno runollinen fantasia, huomautti konsulinna lopuksi.
-- Ylen hieno! myönsi neiti.
Ja se enkeli-tarina sovitti paljon Akillesta neidin silmissä.
* * * * *
Loppukesän koulutti neiti Engman Ellaa ja Akillesta Bergissä.
Nyt oli tullut jo syksy.
Aarne-pastori oli mennyt kihloihin Lotti-neidin kanssa. Sen tapauksen
johdosta, sillä Aarne-pastori oli kaikkien kaupungin herrasnaisten
lemmikki, oli konsulinna luvannut sydämessään tehdä jonkun erikoisemman
hyvän työn.
Mitä hän sitte tekisi? Sitä hän oli miettinyt monet iltayöt.
Sitte yht'äkkiä välähti hänen aivoissaan oiva tuuma: kustantaa Akilles
kaupungin ruotsinkieliseen valmistavaan kouluun! Siinä koulussa oli
kolme luokkaa ja sitä piti muuan papin leski parin sisarensa kanssa.
Tyttöjä ja poikia, kaikki säätyläisten lapsia, siellä oli oppilaina ja
käytyään tämän kurssin menivät pojat ruotsinkieliseen lyseoon ja tytöt
ruotsinkieliseen tyttökouluun. Molemmat olivat kaupungissa.
Tätä valmistavaa koulua kutsuttiin "Vesterstrålen tanttein kouluksi".
Anna sai toimekseen ensi päivänä saattaa lapset koululle. Siellä niitä
jo olikin herraslapsia koko parvi, jonka piiat olivat sinne ohjanneet.
Pojat olivat polvihousuissa, olivat nappikengissä, olivat
samettijakuissa, olivat väljissä puseroissa leveine valkoisine
nauhoineen. Tytöt taas lyhyissä hameissa jalat ahtaalle puristettuina
punaisiin tai sinisiin tai mustiin sukkiin. Koko puku kuin vauvalla,
joka vasta on lelukaupasta ostettu.
Tämä lauma oli punaposkista, oli ruusuhuulista, oli hienoihoista
joukkoa. Huomasit siinä siemenen nousevaan vallasluokkaan.
Ja tähän parveen joutuisi nyt Akilles!
Anna oli hyvin arka. Voisiko Akilles täällä menestyä?
Mutta toiselta puolelta hänen mieltään hyvittikin, että tällaiseen
seuraan pääsisi Akilles.
Voisiko Akilles menestyä? Siinä oli kipeä kohta.
Anna katsahti luottavasti Ellaan. Hänhän se on Akilleen hyvä enkeli.
Ollut jo kauan sitte. Niin olkoon täälläkin! Olkoon Akilleen suoja!
Sillä Akilles ilman Ellaa on sentään kovin outo tässä joukossa.
Tuossa keskilattialla johtajatarta odotettaessa isotteli jo ennen
koulussa olleita poikia. He tarkastelivat pilkallisin silmin uusia
tulokkaita ja kokivat saada niitä ujostelemaan.
Jori Fellman, joka myös jo ennestään oli koulussa, osotti kumppalilleen
oikein sormellaan Akillesta. Ja sitte molemmat nauroivat.
Anna punastui, mutta Akilles häpesi. -- Se Jori on sellainen rakki!
Ja Annan sisus kuohui. Hän asettui Ellan ja Akilleen kanssa aivan
huoneen loukkoon odottamaan. Ja nyökäytteli ystävällisesti päätään
tervehdykseksi piioille, joita hän tunsi.
Mutta kaikkien niidenkin silmät pysähtyivät Akilleeseen. Ikäänkuin
olisivat kummastelleet:
-- Tuleeko sekin tähän kouluun?
Anna hätääntyi. Akilles pyysi äitiään että lähdettäisiin pois. Mutta
Anna ei kuullut. Hän seisoi kuin kivettynyt loukossaan.