Anna istui muutamana päivänä ikkunansa ääressä, kun yhtäkkiä Bergin
komea reki ja reessä itse konsulinna lensi siitä ohi.
Tuliko se tänne?
Anna hirveästi säikähti ja kuunteli korvat hereillä. Kulkuset enää vain
kerran kilahtivat. Ja hevonen pysähtyi kartanon portille.
-- 'sus siunaa, mikä nyt! huokasi Anna.
Mitä se konsulinna täällä teki? Ja tuli sellaisella helinällä ja
komeudella, että häntä hirvitti.
Anna vapisi, kun kuuli askeleita eteisestä.
Ovi avattiin. Kokonainen maailma raikasta kevätilmaa hajuvesien
sekoittamana tuli huoneeseen lihavan rouvasihmisen muodossa, sillä ovea
ei hän ollut kiireellinen sulkemaan.
Anna oli Akilleen kehdon työntänyt huoneen nurkkaan. Lapsi nukkui.
-- Hyvää huomenta, Anni!
Komea konsulinna täytti huoneen keskilattian. Anna laittoi hänelle
istuinta.
-- Kuinka Anni nyt jaksaa?
-- Kiitoksia. Rouva konsulinna kyllä ymmärtää minun tilani.
-- Ei Anni saa liiaksi surra. Tällaista tapahtuu hyvin usein
maailmassa. Noo Anni! Miksi itket?
Anna todellakin itki.
-- Se on meidän renki, joka Annin petti. Fyi sitä Mattia! Kun
kehtasi ... säälitteli konsulinna.
Siellä ulkona reen keulalla istui Matti.
Anna tunsi helpotusta asian tuosta käänteestä.
-- Vai niin se konsulinna luuleekin...
-- Meillä olisi, Anni, pidot.
-- Jassoo ... suuretkin?
-- Minä ajattelin, että jos Anni kykenisi tarjoojaksi niinkuin niin
monesti ennenkin. Sellaisesta sopivasta meillä on puute. Ai miten
monesti nyt jo olen Annin makua kaivannut!
Anna ikäänkuin oikesi häpeänsä painosta. Konsulinna häntä vielä muistaa
ja tarvitsee!
-- Kykeneekö Anni?
-- Kiitoksia. Kyllä minä kykenen. Herrasväki on aina minulle kovin
hyvä. Nytkin vielä muistaa.
-- Anni tulee meille huomenna aamupäivällä. Minä annan sieltä Annille
ihomaalia ja puuderia. Annin pitää laittautua oikein nätiksi pitoihin:
maalata poskensa ja koristaa itsensä. Sillä Anni on entisestä
muuttunut. Ja sentähden pitää Annin ottaa avuksi kaunistuskeinoja. Minä
annan Annille sieltä myös konjakkia. Se vahvistaa.
-- Hyvin paljon kiitoksia. Rouva konsulinna on minulle kovin
suosiollinen.
-- Minä nostan Annin vielä entiselleen. Sen teen varmasti.
-- Niinkö?
-- Aivan ... aivan varmaan...
-- Minä pidän Annista niin paljon. Ja tämä oli vain ohimenevä
onnettomuus Annille. Minä ymmärrän sen niin hyvin. Nuori veri ... niin
niin...
Annan täytti riemullinen tunne. Huoneen seinät laajenivat, poistuivat.
Kamari muuttui Bergin suureksi saliksi, häikäisevän kirkkaasti
valaistuksi, jossa hieno herrasväki silkissä kahisi. Ja hän itse
keveänä kuin keijukainen liiteli sen parkettilattialla suurten
konfektitarjotinten kanssa. Niinkuin niin monesti ennenkin!
-- Minä toin Annille vähän tuliaisia. Siellä ovat reessä, puhui
konsulinna.
Anna juoksi ulos reen luo. Konsulinna arastellen lähestyi Akillesta.
Hän nosti liinaa Akilleen kasvoilta ja tarkasteli lasta.
-- Kaunis lapsi... Äidin kasvot... Hyväinen aika sentään kun on
sievä... Matin pitää ruveta pikkusen isäksi... Ja kaikki on sitte
painettu umpeen ... Fyi tätä maailmaa...!
Konsulinnan kasvot sentään loistivat; hän rauhottui, kun oli saanut
nähdä lapsen.
Siellä ulkona istui reen keulalla jäykkänä ja komeana Matti
miljoonatalon kuskin kaikessa koreudessa. Vieressä oli hänellä korkea
piiska ja käsissä säämyskähansikkaat.
-- Saivat laittaakkin sinulle evästä. Vaan älä yksin siihen tyydy...
puhui Matti Annalle.
Mutta Anna ei ottanut kuullakseen. Hän kantoi tavarat sisälle. Siinä
oli kahvia, sokuria, ryynejä, jauhoja, siirappia, juustoa, maustimia --
pari pientä säkkiä.
Anna tuli sanomattoman iloiseksi. Hän oli jo luullut koko maailman
häpeänmerkillä hänet poltelleen. Mutta tämä oli iloinen yllätys. Miten
hyvä ja hellä on konsulinna!
Sisällä Anna kiitteli ja kumarteli konsulinnaa.
Sitte hän kysäsi:
-- Miksi herrasväki nyt pitoja pitää?
-- Niin. Minulta jäi sanomatta. Me vietämme nuoren herran häitä.
-- Nuoren herran häitä! huudahti Anna, mutta muisti samassa asemansa ja
häpesi.
Mielenliikutuksessaan pudotti hän siirappiastian lattiaan. Se meni
rikki.
-- Hyväinen aika! huudahti konsulinna ja punastui.
Jalat eivät mielineet Annaa kannattaa. Hänen täytyi päästä istumaan.
-- Eihän se ole hyvän tavan mukaan, että häät pidetään meillä, mutta
kun morsian on orpo, niin olemme asian näin järjestäneet, sanoi
konsulinna, kääntäen asian uudelle uralle.
-- Kuka on morsian? kysyi Anna ontosti.
-- Hän on Ruotsista. On erään kuolleen tehtailijan tytär. Lennart on
siellä tutustunut häneen viime talvena. Vanhaa, hienoa sukua ja miksen
sanoisi rikaskin. Kyllä Anni vielä kovasti mieltyy häneen. Mutta nyt
minun pitää lähteä. Ja Anni huomenna tulee meille. Minä pidän Annista
tästä puoleen hyvin hyvää huolta. Siitä Anni saa olla varma ... aivan
varma.
Konsulinna oli liikutettu. Hyvin lämpimästi pudisti hän Annan kättä ja
lisäsi:
-- Tämä oli vain ohimenevä onnettomuus. Minä en ollenkaan Annia
tuomitse. Mekin naiset olemme heikkoja ... kaikessa... Tietysti Anni
rakasti sitä, joka hänet petti...
Konsulinnan lähtiessään, huoneesta täytyi kaartaa siirappilampea
lattialla. Anna oli sen siihen unhottanut.
Anna saattoi konsulinnan portille asti, rekeen peitteli ja peitteli.
Konsulinna nyökkäsi ystävällisesti päätään hyvästijätöksi ja reki lähti
luistamaan vähäistä katupengertä alas kulkusten rentonaan helistessä ja
lumen tuprutessa.
Keskikaupunki oli käynyt vieraisilla laitakaupungilla. Annan kamari oli
vielä tulvillaan konsulinnan parfyymia.
Ja kuitenkin oli maailma Annan silmissä mustana.
-- Siinä oli minun rakkauteni! Ruotsista tultuaan hän minut vietteli.
Hänellä ... tuolla hirveällä miehellä kai olivat silloin vielä kädet
lämpimät morsiamensa syleilemisestä. Ja minun piti joutua uhriksi. Hän
ei tullut ilman toimeen...
Nyyhkytyksiä, kyyneleitä... Anna pelkäsi sydämensä halkeavan.
Hänen kyyneleensä valuivat Akilleen kasvoille ja lasta karvastelivat.
-- Taivaan luoja! Kosta sorretun naisen poljettu veri! Revi hänenkin
sydämeensä haava, joka ei koskaan umpeen mene! Äläkä yksin minun
sydämeeni. Kosta...! kosta...! Ja silloin minäkin nautin ... nauran ...
hah ... hah ... haa...
Anna heristi nyrkillään Bergin suurta kaksikerroksista kivimuuria
kohti. Hän oli kauhean näköinen.
Mutta sitte hän lauhtui. Konsulinna oli ollut häntä kohtaan kuin äiti.
Ja luvannut auttaa...
-- Niin. Jumala kostakoon miehelle, joka tallasi jalkoihinsa naisen
sydämen...! En minä tahdo kostaa ... en minä... -- --
Anna touhusi Bergissä. Akilleelle oli hän saanut hoitajaksi muutaman
työmiehen vaimon naapurista. Mutta pojan se usein unohti. Laittoi
maitotutin suuhun ja meni matkoihinsa.
Akilles itki, kunnes nukkui, ja kun heräsi, taas itki, kunnes nukkui.
Ja imi tutista vedellä sekoitettua maitoa Annan juostessa
kondiittoreissa ja herkkukaupoissa.
Siellä Bergissä Anna laitteli leivoksia, laitteli hyytelöä ja jäätelöä,
koristeli tarjottimia, kun Akilles kotona itki ja kirrasi.
Toisinaan näitä homman huumaamia hetkiä raskautti nuoren herran
näkeminen. Anna oli nyt muuttunut hänen pahimmaksi vihamiehekseen.
Olisi ollut milloin tahansa valmis mokomaa ryökälettä silmille
sylkemään...
Sen Lennart-herrakin huomasi. Häntä nähdessään nousi Annan silmiin
synkkä tuli ja kasvot kävivät harmaiksi. Ja nuoresta herrasta tuntui
Annan läheisyydessä liikkuessaan kuin kipunat Annan silmistä
poltteleisivat hänen kantapäitään ja nuo harmaat silmät tekivät hänen
verensä araksi. Eikä ainoastaan kantapäitä, vaan selkää, jalkoja, koko
ruumista hänellä kipunat Annan silmistä polttivat. Anna oli muuttunut
hänen painajaisekseen hänen omassa kodissaan. Meni hän mihin huoneeseen
siellä tahansa, niin hänen täytyi tarkastaa, ett'ei Anna ollut lähellä,
ettei Anna ollut näkyvissä harmaine kasvoineen. Hän vavahti, jos Anna
yht'äkkiä ilmestyi.
Annasta oli tullut hänelle hirveä peikko harmaine kasvoineen ja
säkenesilmineen. Sillä häntä kauheasti pelotti, jos Anna mammalle
kertoisi ... nyt juuri häiden kynnyksellä.
Kaiken tämän tähden Lennart herra liikkui hyvin paljon ulkona pitkissä
kiiltovarsisaappaissa koira paria taluttaen jäykkänä ja juhlallisena.
Sillä parin päivän takaa saapuisi morsian Ruotsista.
-- Miksi sentään mamma Annan veti hänen vaivakseen...!
Lennart tuskin uskalsi kotiinsa syömään tulla.
Kerran huusi konsulinna Lennart-herran saliin. Hänen pitäisi laittaa
salin kruunun kristalleja. Anna oli valmiina tukemaan portaita, joiden
päälle nuori herra nousisi. Lennart vitkasteli tuloaan. Konsulinna
huusi uudelleen.
Nyt tuli Lennart. Mutta hän oli hirveän hämillään noustessaan Annan
tukemille tikapuille.
Sillä miksi se mamma niin katsoi häntä ja sitte Annaa?
Annakin oli tulipunainen. Konsulinna yskähti ja kääntyi poispäin.
Häntäkin vaivasi asema.
Mutta Lennart oli pudota tikapuilta.
Anna sentään nautti miljoonamiehen hölmöydestä. Köyhänkin naisen
poljettu veri maksaa kuitenkin jotain ... tekeepä miljoonamiehestäkin
naurettavan hölmön oman äitinsä nenän edessä...
-- Ostapa kullallasi entinen varmuutesi, jos saat... Pojan, vaikka
miljoonamiehen poika, täytyy minua hävetä! Niin paljon maksaa köyhänkin
naisen poljettu veri...
Anna tunsi nyt itsensä verrattoman korkeammalla olevaksi kuin tuo
miljoonamies tuossa, joka hänen tähtensä vapisi.
Jos Anna olisi kehdannut, niin hän olisi säälitellyt poika-parkaa.
* * * * *
Häät pidettiin, loistavat, suuret häät. Annakin unohti Akilleen ja eli
tuokion humussa. Tukka poltettuna, posket ja kulmakarvat maalattuina,
kasvojen pinta hienossa puuderissa ja vartalo tiukkaan kureliiviin
puristettuna oli hän mustassa vaatteuksessaan todellakin "nätti".
Aarne-pastorikin suvaitsi hänelle hymyillä, kun hänet eteisessä
kohtasi.
Mutta aina kun Anna meni tarjoamaan morsiamelle, tuntui hänen
suonissaan polttavan eivätkä jalat olleet aivan varmat. Hän pelkäsi
pudottavansa tarjottimet ja rikkovansa huoneen rauhan. Mutta kaikki
kuitenkin meni onnellisesti.
Morsian oli nuori ja viehkeä. Hän oli vielä puoleksi lapsi. Häntäkö
Anna voisi kadehtia? Ei ollenkaan. Päinvastoin häntä säälitti raukka.
Sillä Lennart oli Annan silmissä muuttunut olennoksi, jonka takin
liepeetkin lemusivat halpamaisuutta. Siellä hän kyllä salissa keikaili
morsiamensa rinnalla, mutta kohta jäätyi ja kalpeni, kun Anna häntä
lähestyi.
Ja olihan koko miljoonamiehen onni ja kunnia tänä iltana Annan kädessä.
Jollakin sanalla, muutamalla käden liikkeellä Anna olisi voinut hänet
murskata. Se oli hän -- Anna -- joka olikin illan kuningatar. Jos hän
suvaitsi, niin kaikki meni hyvästi ja komeasti. Mutta jos hän ei
suvainnut, niin komeus ja korska muuttui kaikki nieleväksi häpeäksi,
kyyneleiksi ... kyyneleiksi...
Niin paljon arvoa on köyhänkin naisen poljetulla verellä. Silläkin on
hintansa, joka joskus voi pidellä miljoonia keveästi kuin
paperileijaa...
Nyt juuri tänä iltana hän voisi kiristää tuolta mieheltä tuhansia ...
kymmeniä tuhansia...
Ja silloin se julmasti saisi huomata, että köyhänkin naisen poljettu
veri maksaa enemmän kuin makeispussin...
Hän ei itse tahdo kostaa... Kostakoon Jumala...! Mutta hääillan loiston
ohjat ... ne ovat hänen kädessään...
Hän säälii lurjusta ja tyytyy siihen, että se kaikessa komeudessaan
omana hääiltanaan kalpenee hänen edessään...
Kalvetkoon katala! Konsulinnan tähden hän -- Anna -- sallii ilon
loiskahdella, sallii soiton viehkeänä humista ja laulun läikkyä, sallii
hääkansan nauttia ja nauraa, sallii hääonnen, hääriemun kattoon kohota
ja suurista avatuista kovin valaistuista ikkunoista kauas ympäristöön
kieriä, sallii hän -- petetty palkkapiika...! Mikä mahti köyhänkin
naisen poljetulla verellä sopivana hetkenä käytettynä...!
Hän ei itse tahdo kostaa... Kostakoon Jumala!
* * * * *
Seuraavan aamupäivän nukkui Bergin herrasväki. Konsulinna virkistävästä
unesta herättyään hymyili ja myhäili unen tähteet silmissään. Hän
nautti emännän onnea, joka vast'ikään on loistavat pidot pitänyt ja
niissä onnistunut täydellisesti.
Annalle oli konsulinna varsinkin hyvä ja jutteli hänelle
erikoistapauksia eiliseltä illalta ja yöltä.
Sitte illalla kun kaikki alkoi olla jälleen laitettuna pitojen
jäljistä, kääntyi hän kahvia juodessaan osaaottavasti puhumaan Annan
tulevaisuudesta ja toimeentulosta. Neuvoja ja toimia useammanlaatuisia
hän esitteli.
Yksi niistä Annaa erityisesti miellytti: hän voisi alkaa silittää
herrasväen liinavaatteita. Kotonaan hän sitä tointa tehdä voisi ja
samalla Akillesta hoitaa. Konsulinna lupasi hankkia hänelle työtä. Aina
kun pitoja olisi, esittäisi hän Annaa muillekin rouville tarjoojaksi,
Anna kun on tavattoman näppärä ja tottunut.
Vanhoja vaatteita ja muuta sellaista lupasi konsulinna Akilleelle.
Suuren pussin antoi hän Annalle makeisia mukaan ja poislähtiessä pisti
Annan kouraan viidenkymmenen markan setelin.
Anna katsoi häntä kummastuneena, mutta konsulinna vain myhäili:
-- Annan vielä toistekin. Minä pidän Annista hyvin hyvää huolta.
Niin alkoikin Anna toimeentulokseen silittää vaatteita. Ja työtä
hänellä oli yllin kyllin.
Joka toinen viikko toi Bergin Matti-renki konsulinnan lähettämänä
ruokavaroja Annalle. Ensin ne lähetykset Annaa kiusasivat, että
konsulinna tietää asian oikean laidan. Mutta kun konsulinna aina
haastoi Annalle Matista muka Akilleen isänä, uskoi Anna, että pelkästä
hyväntahtoisuudesta konsulinna tavaroita lähetti.
Aina viikon juorut kuletti Bergistä Matti myös Annalle käydessään.
Muutenkin hän tahtoi Annaa lähennellä. Kertoi sitte kerran silmät
täynnä suurta riemua, että konsulinna on luvannut hänelle kaksi tuhatta
markkaa, jos hän naisi Annan.
-- Näes! Sinä olet heille arka kohta. Mutta minä suostun ehtoon. Ja
tietysti sinä samaten.
Anna pyysi Matin olemaan vaiti.
-- Mitä? Et ymmärrä onneasi. Semmoinen rahasumma ja sitte pääset
häpeästä. Eikä meitä konsulinna heittäisi pelkälle kahdelle tuhannelle,
puhui Matti nokkelana.
-- Mutta minä en myö rahasta itseäni! Ymmärtääkö Matti nyt?
-- No mistä sinä olet itsesi myönyt?
Anna osotti Matille ovea.
-- Anna on olevinaan liian hieno minulle, nauroi siihen Matti ja lähti.
Eikä hän enää palannut, ei yksin eikä tavaroiden kanssa.
Siitä Anna ymmärsi, että Matti todellakin oli konsulinnan urakkamies.
Ajoi konsulinnan asioita.
* * * * *
Vuoden takaa häistä synnytti Lennart Bergin nuori rouva tytön. Mutta
kuoli itse synnytystuskiin.
-- Se on taivaan kosto, sanoi Anna itselleen sen kuultuaan.
Pieni orpo jäi konsulinnan hoidettavaksi. Lennart osti itselleen uuden
talon ja muutti sinne asumaan.
Meni vuosia, ett'ei Anna käynytkään Bergissä.