vastakin savupiipun päälle ja tulkaa sitä tietä eteemme. Sillä tavalla
tuo musta ruutu muuttuu valkeaksi.
Lapset olivat ihmeissään. Koko maailma loisti punaisena ja sinisenä,
vihreänä ja kullankeltaisena. Eikä tämän jälkeen enää monestikaan
Turjanlinnassa puhuttu tuosta mustasta akkunaruudusta.
18.
Sotapukki.
(Luettu joulukuusen juurella 1914.)
Kuulkaahan lapset sitä kummaa että kun tänä jouluaattona ei olekkaan
Joulupukkia, vaan Sotapukki.
Joulupukki on vähän sairaana -- tuo vanha, hyvä, antelias
punalakkipukki. Sillä Joulupukilla on vatsa kipeänä ja sitä oksettaa
kovasti niin ettei se saattanut lähteäkkään matkalle lapsille
joululahjakelkkaa vetämään. Minne lienee jäänytkään sairastamaan, ukko
raiska, Saksanmaalle?
Vaan _Sotapukki_ on tullut! Sotapukki on tullut Saksasta ja Ranskasta
ja Englannista ja Turkinmaasta ja monesta muusta maasta Pietarin
kautta.
Sotapukki on tullut! Huu! huu! se panee ja puhkuttaa kuin automobiili
ja se on niin kummallisen ja hirveän ja juhlallisen ja samalla komean
näköinen. Huu! Huu! Puh, puh! Brr, brr! Terveisiä Berliinistä ja
Konsti-Antin Noobelista!
-- No, tule sisään Sotapukki! Täytyy kai sinunkin päästä sisään
Pappilan saliin, koska nyt on jouluaatto. Tule sisään, kummitus, ettet
palellu pihalle!
Ohhoh! Mikä sinulla on olkapäällä? Pyssykö? Pane pois pyssy ettei se
laukea! Mikä sinulla on kädessä? Miekka -- voi hirveä -- sehän on
terävä kuin viikate -- anna se pian pois Pappilan Junnulle ja käske
panna pirtin ylisille piiloon! Ja mitä ihmettä sinä teet sateenvarjolla
keskellä talvea?
-- Ei tämä ole sateenvarjo! murisee Sotapukki.
-- Mikä se sitten on?
-- No tällähän minä juuri lensin, tämähän on lentosiipi! selittää
Sotapukki ja irvistää ilkeästi.
Sotapukki astuu sisään etehisen ovesta ja alkaa rumpata. Sillä on iso
rumpu niinkuin vesiamme ja pitkillä luukalikoilla se pieksää rummun
pohjaa:
Rumpeli! Rumpeli! Rumpeli! Puli puli pumpeli!
-- Joko piisaa?
-- Piisaa! Piisaa! huutavat lapset. -- Mitä sinulla paha Sotapukki, on
tuossa selkäpussissa? Näytäppäs.
Lapset tulevat ympärille, kun Sotapukki aukaisee pussinsa.
-- Tuossa sulle! Tuossa sulle! Tässä tälle! Tässä tälle!
Sotapukki lappaa pussista lapsille leluja. Mutta voi hirveätä,
minkämoisia leluja!
Sisiliskoja, sammakoita, käärmeitä, susia, ilveksiä, ahmoja, karhuja,
tiikereitä, shakaaleja, jalopeuroja ja ketunpoikia!
Ihan eläviä! -- Lapset! Lapset! huutaa Sotapukki, elkää juosko pakoon.
Mutta lapset juoksevat kuin hupsut ympäri joulukuusta niin että
kynttilät keikkuvat.
Sotapukki juoksee jäljessä ja kaikki tiikerit ja shakaalit ja
jalopeurat ja möröt mölisevät perässä.
-- Hippasilla! Hippasilla! hihkuu Sotapukki.
Sotapukki saapi kiinni pienimmän lapsen ja pistää sen pussiinsa.
-- Minä vien tämän Lontooseen! sanoo Sotapukki.
-- Voi elä rakas Sotapukki vie sitä lasta Lontooseen! sanovat isommat
lapset. -- Sehän on pikku tyttö!
-- Uhhuh! ähkäisee Sotapukki. -- Vai tyttökö se olikin? Enhän minä
tyttöjä huolikkaan. Vaan tuon sievän pojan minä koppaan.
-- Etpä koppaakkaan! sanoo Meidän Poika ja kiipeää kuin orava
joulukuusen latvaan ja sieltä näyttää pitkää nenää Sotapukille.
-- Kutti, kutti, Sotapukki. Pikiparta, nukkanuttu!
Vaan samalla kaatuu koko joulukuusi ja poika kirkaisee kuin porsas.
Sotapukki yrittää pistää poikaa pussiin, vaan samalla tulee Pappa, se
vanha, valkohapsinen Pappilan Pappa, ja sanoo Sotapukille:
-- Fyy skammen! Fyy skammen! Vai sinä tässä rikeeraat, senkin rienaaja!
Huuti ulos, vieras koira.
Lapset katsovat tarkemmin Sotapukkia että mitä se Pappa meinaa, kun
pukkia _koiraksi_ puhuttelee, vaan samalla he huomaavat itsekkin että
sehän on se vuokkilaisten juoksukoira, se röhökarva Mokulan Murre, eikä
mikään Saksan sotapukki.
Miten lienevät silmät pettäneetkään? Voi hupsunkupsua! Ja ne lelut,
jotka muka pussista tuohon lattialle pyörivät ja näyttivät
kaikenlaisilta elukoilta, nehän ovatkin vain vanhan, hyvän Papan
laittamia palikoita, kalikoita ja puupulikoita.
Syyti pois Sotapukki! Unsvotti! Hunsvotti! Syyti ulos verikuono! Eläkä
tohdi toista kertaa. Mee sinne, jost' oot tullutkin! Loikkaa
Lontooseen! Koikkaa Konsti-Antin Noobeliin! Surum-burum! Lennä
Berliiniin, jos pitkällä hännälläsi pysyt ilmassa. Vie terveisiä Villi
Viikolle että olla hyvä ja tulla joulutorttuja syömään ja heittää se
ihmisten niittäminen ylihuomiseen. -- Niinpä Sotapukki rökäle ajetaan
ulos talosta. Vaan saapa nähdä, tuleeko sittenkään tuo oikea
Joulupukki, jos se kerran on sairas?
19.
Sääskensyömäri Poika.
Syntyipä kerran muutamalle vanhalle muijalle tuolla Koirankuonan
erämaassa seitsemäs poikalapsi, joka ei ruvennut syömään maitoa, vaan
aukoi vain suutaan ja lipoi kieltään tyhjään ilmaan.
-- Mitä tälle lapselle pitää antaa? kysyi poikalapsen äiti huolissaan.
-- Ihanhan tuo kuolee nälkään, kun ei mämmi kelpaa.
-- Elähän hätäile, sanoi poikalapsen isä, jahka kesä kerkiää, kyllä
Luoja ruuakset lähettää.
Äiti ihmetteli että mitä se isä tarkoittanee, vaan kun muisti että ukot
ne ovat älykkäämpiä kuin akat, niin jäi kärsivällisesti vuottamaan
kesää ja hyssytteli poikalasta, joka kauheasti kirkui nälissään. Se
sitä suutaan vain aukoi, aukoi ja lipoi kielellään tyhjää ilmaa...
Äiti-muija pani merkille että sillä oli suukin tavallista suurempi ja
kieli pitkä kuin muurahaiskarhulla.
-- Elähän huutele, poikaseni, jupisi muija, kyllä Luoja ruuakset
sinullekkin laittaa. Niin on isä sanonut ja isä se asiat tietää. Hys,
hys, tys, tys, tys!
Ja kun kesä tuli, niin kuulkaahan, miten kävi!
Juhannusaattona, kun ilma oli parahiksi lämminnyt ja koivikot
leimahtelivat täydessä lehvässä ja käki kukkui metsässä ja järven pinta
päilyili tyynenä ja suuret sääskilaumat hyökkäsivät metsästä ihmisiä
puremaan, silloin poikalapsi näytti, mikä ruoka hälle maittoi.
Se söi sääskiä kuin masina! Sen ei tarvinnut kuin avata suunsa suureksi
ja pistää pitkä kielensä korkealle ilmaan ja vetäistä sisään, niin
tuhat sääskeä yhdellä siemauksella meni sen poikalapsen suuhun. Kun se
puolen kymmentä kertaa näin oli pistänyt kielensä ilmaan ja hotaissut
suuhunsa, niin jopa lakkasi sääsken surina siinä paikassa ja muut
lapset pääsivät rauhaan.
Äiti-muija kauhistui ensimältä hirveästi että mikä lapsi se tämä muka
onkaan, kun itikoita imee, hyttysiä hotsii, sääskiä survoo.
Vaan isä-ukko virkahti siihen:
-- Johan minä sinulle talvella tolitin että kyllä Luoja kuopukselle
ruuakset laittaa, ja laittoipahan, kuten ennustin.
Äiti-muija, kun ymmärsi että tässä ei ole leikin sijaa ja että ukko se
asiat älyää, tuli hyvin iloiseksi ja rauhoittui ja rupesi itsekkin
pyytämään sääskiä ja tapaili niitä poikalapsen suuhun.
-- Syö, syö, kullannuppuseni, hotsi, hotsi, kyllä äiti antaa lisää!
Vaan eihän sen muijan tarvinnut niitä sääskiä pyytää. Lapsi sai niitä
itsekkin iltikseen niin paljon kuin tahtoi.
-- Lähdemme tästä niitylle, tuumi isä juhannuksen jälkeen, niin saapi
piltti massunsa täydeltä Jumalan viljaa.
Ja kun menivät niitylle, niin siellä poikalapsi, se seitsemäs mökin
poika, ripustettiin riippakoivun oksaan kiikkumaan ja siinä se kiikkui
ja ahmi sääskiä, joita pilvenään pelmusi hänen ympärillään. Poika söi
varmaankin kolmesataa tuhatta sääskeä illassa! Yksi mäiske vain kuului.
-- Kunhan se siitä kasvaa isommaksi, niin syöpi se kolme mokomaa
enemmän ja tekee ihmeitä. Elähän huoli, akka -- meistä paisuu vielä
rikkaita ihmisiä emmekä enää tarvitse niityllä rypeä.
-- Tuleeko meistä rikkaita? kysyi akka ihmeissään ja nojautui haravan
varteen ja pyyhki kyyneleitään. Vaan ukko ei sen enempää selitellyt.
Olivat, elivät siitä seuraavaan kesään, niin se poikalapsi siitä
sääskensyönnistään oli jo niin tullut maineeseen että sitä kävivät
katsomassa kylän herrasväetkin. Kävi susivoudin rouvakin ja toi
sokurikakkua, vaan lapsipa sylkäisi kakut suustaan ja sieppasi
susivoudin komean rouvan nenän päästä ison kärpäsen, joka oli aikonut
purra tuota hienoa nenää.
-- Oh! huudahti silloin susivoudin rouva haltioissaan. -- Minä en
tiennytkään että lapsenne myös osaa syödä kärpäsiä. Minä en kärsi
kärpäsiä kotonani enkä liioin nenäni päälläkään ja koska lapsi on
kärpäsensyöjä, niin enkös saisi noin niinkuin lainata lastanne täksi
kesäksi?
-- Lainatakko lasta? tokaisivat ukko ja akka yhtäaikaa suut auki.
Akalta jäivät leuvat tykkänään ammolleen, vaan ukkopa paukkasi suunsa
nopeasti suppuun ja vilkutti silmää akalle. Mutta susivoudin rouvalle
hän sanoi:
-- Kiitoksia, arvoisa rouvasihminen, kunnianosoituksestanne, mutta
sallikaa meidän ensin harkita asiaa. Vaikka meillä onkin seitsemän
lasta ja köyhyys surkea, niin on sentään vähän vaikeata luopua
rakkaimmasta lapsestaan.
-- Niinhän se on, sanoi susivoudin rouva ja hyvästeli mökin väkeä.
Vaan kun susivoudin rouva oli lähtenyt mökistä, niin ukkopa pisti
tuohipollot jalkaansa, paiskasi kontin selkäänsä ja läksi laputtelemaan
suorinta tietä kaupunkiin. Ja kaupunkiin päästyä mökin ukko meni
suoristaan sanomalehden toimistoon ja pyysi puhutella herra
päätoimittaja. Sitten ukko taas hiidenhamppua laputti takaisin
mökkiinsä ja myhähteli partaansa.
Vaan sanomalehti, joka levisi ympäri koko maailman, julisti seuraavana
päivänä seuraavanlaisen uutisen:
_Pohjolan Paratiisin avain löydetty!_ Täällä toimituksessa kävi
eilispäivänä muuan mökin ukko kaukaisesta Napamaasta ja ilmoitti että
hänellä on 2 vuotias poika, joka ei koskaan ole huolinut maitoruokaa,
vaan syöpi ainoastaan sääskiä, itikoita, hyttysiä, mäkäröitä,
herraskärpäsiä ja muita hyönteisiä. Ja koska me nyt kaikki tiedämme
että sääsket ja muu metsän räkkä ovat Pohjoismaiden kirous, joka estää
ihmiskuntaa nauttimasta Pohjolan tenhoa työssä ja huvissa, niin
ymmärrämme, mikä tavaton merkitys on tuollaisella ihmelapsella. Hän
tuopi meille sen kesärauhan, joka meiltä tähän asti on puuttunut, hän
on -- se avain, jolla Pohjolan paratiisin portti aukeaa. Kehoitamme
kaikinpuolin kannattamaan tuota ihmelasta ja samalla muistamaan hänen
köyhää isäänsä ja äitiänsä.
Tämmöinen ilmoitus oli sanomalehdessä luettavana siitä sääskensyöjästä
lapsesta.
Ihmiset lukivat sen ilmoituksen!
Ja ukko tuli kolmessa viikossa rikkaaksi mieheksi.
Sillä tavalla nähkääs että kun ihmiset pyysivät _lainata_
sääskensyömäri-poikaa mikä niitylle, mikä pellolle, mikä huviretkelle,
niin siitä lainaamisesta ukolle aina maksettiin rahaa. Se poika näet jo
popsi miljoonan sääskeä vuorokaudessa. Se söi sääskeä kuin masina
silppua niin että ihan nauratti!
Vieläpä kehui että sääsket maistuvat erinomaisen hyvälle.
-- Niissä on niin hienot ruodot ja imelä mehu! Ja ne sulavat niin
helposti vatsassa! kehui poika.
Mutta siinä sääskensyöttämishurakassa oli lapsi unohtunut ristimättä.
Eräänä päivänä tuli siis Koirankuonan pappi ja sanoi äkäisesti:
-- Mikä nimettömälle nimeksi pannaan?
-- No panepa hänet vaikka Itikka-Iisakiksi, hökäsi ukko, joka nyt oli
äveriäs mies ja kulki verkatakissa ja sandaaleissa. Ja pastori otti ja
risti sen pojan tosiaankin Itikka-Iisakiksi, koska isänsä niin tahtoi.
Vaan toiset lapset nimitteli sitä velipoikaa monilla muilla hauskoilla
nimillä. Yks sanoi Hyttys-Heikiksi, toinen Mäkärä-Matiksi, kolmas
Räkkä-Ransuksi. Mutta koko mailman sanomalehdistö mainitsi sitä poikaa
"Sääskimasinaksi", se kun söi sääskiä niinkuin masina.
Sitten kun poika oli täyttänyt seitsemän vuotta oli hän niin lihava
etteipä niin lihavaa poikaa ennen oltu nähtykään Pohjolassa. Mutta
sääsket Lapista ja Turjanmaasta alkoivatkin jo hävitä ja siitä saivat
ihmiset kiittää yksistään Itikka-Iisakkia.
-- Tule kultainen Itikka-Iisakki meille! pyytelivät kaikki ihmiset
kilvan, missä vain Iisakin kohtasivat. Ja poika sai juosta kaikki talot
ja vielä takaisin tullessaan natusteli, narskutteli niitä sääskiään.
Varsinkin hienot rouvat käyttivät poikaa budoaareissaan ja
makuuhuoneissaan, jotta saisivat nukkumarauhan. Ei susivoudin komean
rouvankaan kauniin nenän päässä enää näkynyt yhtään vihaista kärpästä!
Ja kun pappi kirkossa saarnasi, niin nähtiin Iisakki joskus papin selän
takana sieppomassa kielellään kiinni vihaisia kärpäsiä, jotka uhkasivat
papin pääkaljua.
Mutta eräänä kevätpäivänä, juuri kun ensimmäiset sääsket taas
sinkosivat metsästä, sanoi Iisakki isälleen:
-- Isä on nyt rikas eikä isällä ole mitään hätää ja äiti elää kuin ison
talon emäntä. Minä lähden nyt maailmalle itsekkin rahaa keräämään.
Minua hiukan tympäsevät nämä Pohjolan sääsket.
-- Mihin sinä, Iisakki kulta, lähdet? hätäytyivät ukko ja akka. --
Etkös tiedä että jos sinä menet pois, niin ei kukaan saa kesärauhaa?
-- Mitäpä minä siitä välitän, vastasi ylpeästi Iisakki, se
Sääskensyömäri Poika, ja läksi kävelemään pois kotoaan. Ja
Itikka-Iisakki käveli -- maailman toiseen laitaan asti.
Ja Musulmannein keisari ja Hottentottien ja Bashiboshukkien kuningatar
panivat hänet syömään moskiittoja ja muita myrkyllisiä hyönteisiä,
jotka kuumissa maissa häiritsevät ihmisen onnea. Ja Moskiitta-Matiksi
siellä nyt poikaa sanottiinkin.
Ja minä luulen että siellä etelämaissa se poika on vielä tänä
päivänäkin kärpäsiä syömässä. Mutta täällä Pohjoismaissa on
Itikka-Iisakin poislähdön jälkeen ilmestynyt vielä enemmän sääskiä ja
purevaisia kuin mitä oli ennen Iisakki-poikaa. --
Voi jospa se kultainen Itikka-Iisakki, Hyttys-Heikki, Räkkä-Ransu vielä
tulisi takaisin! Voi jospa se tulisi yhdeksikään kesä-illaksi, kun
järvi on peilityyni ja käki kukkuu korvessa ja koivunlehdet tuoksuavat!
20.
Miten kesävieraita saadaan.
Jylhänmeren rannalla, Pohjantähden valtakunnassa, seisoi kaunis linna,
jossa oli kaikkea hyvää, mutta yhtä puuttui -- siellä ei käynyt
vieraita, koska se oli niin kaukana. Turhaan kutsuivat kuningas ja
kuningatar sinne ystäviään, ei kukaan sinne asti joutanut.
-- Meillä ei käy ketään, näyttää melkein siltä kuin Jumala olisi meidät
hyljännyt! oli kuninkaalla tapana sanoa joka päivä. Johon kuningatar
aina vastasi näin:
-- Niin, niin, miksi rakensimmekaan linnamme Pohjantähden alle, parasta
että muutamme pois kuumempiin maihin, jossa asuu ylhäisiä ihmisiä.
-- Poisko? sanoi kuningas. -- Eihän nyt poiskaan sovi muuttaa, kun on
kerran rakentanut näin kauniin linnan.
Ja kuningas kulki ympäri linnaansa pää harmaana murheesta ja kuunteli
tunturimetsän huminaa ja katseli meren ulapalle, jolla ei koskaan
vieraslaivaa näkynyt. Ja kuta useammin kuningas tuijotti Jylhänmeren
ulapalle, sitä ikävämmältä hänen elämänsä tuntui. Eivät lapsetkaan,
Villi ja Lilli, jaksaneet isän sydäntä ilahduttaa, vaikka isä heitä
kyllä rakasti.
-- Pilkkoisit puita! ehdotti kuningatar, -- niin kukaties ikävä
häviäisi?
-- Tosiaankin, sanoi kuningas ja alkoi hakata halkoja pinottain, mutta
eipä mielenmurhe helpoittanut.
-- Se on sielussa! sanoi kuningas.
-- Rupeaisit ihan rengiksi? ehdotti kuningatar, joka pelkäsi kuninkaan
kuolevan murheeseensa ja tahtoi pelastaa oman miehensä.
Kuningas tosiaankin rupesi ihan renkimieheksi. Teki työtä aamusta
iltaan, muokkasi peltoja, kynti ja karhitsi, raivasi rytöjä, korjaili
valjaita, teurasti raavaita, veteli lantaa, kiskoi ja raatoi joka
nurkassa niin että selkä höyrysi. Yhden kokonaisen vuoden oli kuningas
renkimiehenä, mutta ihmettä ja kummaa -- eipäs ikävä sittenkään
eronnut.
-- Se on sielussa! kertasi kuningas. -- Kun ei meillä käy edes
kesävieraita!
Kuningas parka kulkea kyökkäsi ympäri linnaansa, parta pitkällä ja
selkä kumarassa, ja huokasi kilpaa syksylaineen kanssa. Ei ristinsielua
näkynyt, lapsetkin olivat jo nukkumassa.
Silloin kuningas huomasi pääskyparven, joka leijaili ilmassa. Ne olivat
naapurin köyhän mökin pääskysiä, jotka nähtävästi olivat muuttamassa
etelään talveksi.
-- Ah! huokasi harmaapäinen kuningas. -- Lintusetkin pakenevat pois.
Jospa linnani kartanossa asuisi edes pääskysiä, niin ei elämä tuntuisi
niin painostavalta. Mutta Jumala ei lähetä meille pääskysiäkään! jatkoi
hän ääneen, ukko parka.
Samalla harakka petäjän latvassa nauraa räkätti, kun kuningas näin
itsekseen puheli.
-- Mitäs siinä räkätät? kysyi kuningas synkästi.
-- En sano! tokasi harakka ja lensi, julkea, tiehensä lekuttaen pitkää
purstoaan.
Kuningas tuli yhä murheellisemmaksi. Harakatkin häntä härnäävät! Miksei
se saattanut sanoa naurunsa syytä?
Herra kuningas ei saanut rauhaa ennenkuin läksi naapurin ukon pakeille.
-- Miksikähän harakka minulle nauroi? kyseli kuningas naapurin ukolta.
-- Minä sen selitän, vastasi ukko. -- Harakka nauroi Teidän
Ylhäisyytenne tietämättömyydelle.
-- Mitä minä sitten muka en tiedä? kysyi kuningas loukkaantuneena.
-- Herra kuningas tietää sangen paljon valtakuntansa asioita, vastasi
ukko siivokseen, -- mutta sitä ei herra kuningas näy tietävän, miten
kesävieraita saadaan.
-- No sanoppas? ihastui kuningas.
-- Naulatkaa laudanpätkiä kuninkaanlinnan räystästen alle,
pohjoispuolelle pihaa, niin varmasti saatte kesävieraita!
Herra kuningas riemastui hengessään, palasi kotiinsa, alkoi sahata ja
höylätä, kiipesi tikapuille ja naulasi räystästen alle laudanpätkiä
aivan niinkuin naapurin ukko häntä oli neuvonut.
-- Nyt se ikävä loppuu! sanoi kuningas kuningattarelle
illallispöydässä. -- Ensi kesänä tulee meille paljon kesävieraita.
Rouva kuningatar aivan säikähti.
-- Mitä sanot, herra mieheni? Mistä minä heille kaikille ruokaa --
noille hienoille herroille ja silkkileninki-naikkosille?
-- Elä hätäile! kuiskasi kuningas hymyillen, ne kesävieraamme ovat
kylläkin hienoa väkeä, herroilla on mustankiiltävät hännystakit,
haarafrakit, ja hovinaisilla valkoiset silkkirinnukset, mutta kaikki he
asettuvat tähän linnaamme omin eväin eikä sinun, kultaseni, tarvitse
keittää edes kahviakaan.
-- Sinähän horiset! huudahti kuningatar.
-- En minä horise! vakuutti kuningas kolme sormea pystyssä.
-- Mutta nehän ovat sitten vasta ikäviä kesävieraita, joille ei
tarvitse tarjota mitään! keksi kuningatar.
-- Päinvastoin! väitti kuningas. -- Sinulla, Isabella, tulee olemaan
hyvin hauskaa heidän seurassaan. Ne osaavat keskustella vallan
vilkkaasti, tekevät huviretkiä saaristoon, purjehtivat merellä, antavat
näytöksiä ja konsertteja, laulavat...
-- Laulavatkinko? kummasteli kuningatar, joka ei voinut ymmärtää, mitä
ihmeen kesävieraita kuningas tarkoitti.
Mutta aivan niin kävi kuten kuningas oli vakuuttanut.
Jo kevätkesästä, heti kun ilmat lämpenivät, saapuivat _kesävieraat_
Jylhälinnan kauniiseen kartanoon. Niitä tuli kokonaista kymmenen
perhekuntaa kaukaa ulkomailta -- hyvin hilpeätä ja vaatimatonta väkeä!
Koko Jylhälinna raikui noiden vierasten äänistä ja nopeista liikkeistä,
laulunliverryksistä, hippasilla olosta ja ikuisista ulkoilma-leikeistä.
Ja näille suloisille suvivieraille syntyi kesän kuluessa monta kymmentä
pienokaista, jotka pian nekin leijuivat ja heijailivat linnan korkeassa
kartanossa. Kuninkaan lapset Villi ja Lilli olivat hyvin ihastuneita
näihin leikkitovereihin.
-- Meillä on kesävieraita! puheli herra kuningas kaikille
sivupurjehtiville kalamiehille. -- Ne ovat ylhäistä etelän väkeä, jotka
haluavat viettää kesänsä täällä Pohjantähden valtiossa.
-- Vai niin, vai niin! kummastelivat ukot, toivottivat onnea ja
hiipivät kunnioittaen matkoihinsa etteivät suinkaan häiritsisi...
-- Kuulkaa, meillä on kesävieraita! huudahteli rouva kuningatarkin
naapurin akoille. -- Emme me jouda minnekkään eikä liioin halutakkaan.
Meidän kesävieraamme ovat hyvin elämänhaluista väkeä, jotka
ilahduttavat koko linnan piirin.
Kun sekä kuningas että kuningatar näin juttelivat kaikille
sivukulkeville, niin pianpa levisi huhu ympäri maailmaa että
Jylhälinnassa on kesävieraita ja että siellä vietetään iloista elämää
omassa keskuudessa. Ja tästä huhusta oli niin ihmeellinen seuraus että
seuraavana kesänä Jylhälinnaan alkoi saapua muitakin vieraita, niitä
kuninkaita ja keisareita ja muita korkeita, jotka halusivat tervehtiä
Jylhälinnan erakkoväkeä.
Elämä Jylhälinnassa muuttui vuosi vuodelta hauskemmaksi!
Eräänä päivänä herra kuningas sentään, parvekkeellaan istuen, kun oli
saanut keskustella kyllikseen vertaistansa kanssa, virkahti ääneen:
-- Mutta pääskysistä minä sittenkin enin pidän. Niihin ei koskaan
kyllästy. Eivät ne koskaan juorua, laulavat vain ja ylistävät luojaa
kuin oikeat Jumalan lapset. Ja ne ne juuri ovatkin meidän parhaat
kesävieraamme.
-- Niin minustakin! sanoi kuningatar. Mutta kuninkaan lapset
huomauttivat että kyllä sentään vapaaherratar Etelä Napasen lapsetkin
Piltti ja Kiltti olivat hyvin hauskoja kesävieraita.
Semmoinen se nyt vain on tämä tarina, jotta me kaikki käsittäisimme,
kuinka tärkeätä on rakentaa kotinsa niin että siinä _viihtyy_, vaikka
se piilisi kuinka kaukana tahansa Pohjantähden valtakunnassa.
21.
Kummitus on kultainen herra!
Eräänä syksyiltana olivat lapset kovin kärsimättömät ja sentähden äiti
kysyi hiukan hermostuneesti:
-- Mitä te tahdotte?
Mutta lapset eivät vastanneet, vaan kärtyilivät ja potkivat ja
juonittelivat.
-- Jospa Jumala teitä auttaisi! sanoi silloin äiti.
Sattuipa Jumala tosiaan kuulemaan äidin rukouksen ja hän lähetti herra
Kummituksen lastenkamariin huvittamaan lapsia.
Lapset eivät ennen olleet nähneet Kummitusta eivätkä uskoneet että
sellaista oli olemassakaan, mutta nytpä he näkivät. Kummitus oli puettu
pitkään yöpaitaan ja hänellä oli pitkävartinen piippu suupielessä ja
tuohipollot jaloissa. Eivätkä kasvonsa näyttäneet kovinkaan
pelottavilta...
-- Mitä te oikein tahdotte? kysyi Kummitus aivan niinkuin äitikin.
Lapset katsoivat toisiinsa veitikkamaisesti. He iskivät silmää
Kummitukselle ja utelivat:
-- Annatkos sitten mitä tahdomme?
-- Tottakaiketi! vastasi Kummitus iloisesti puhaltaen savuja. --
Pyytäkää mitä tahansa, niin huomenna kello 8 aamulla se asia tapahtuu.
Lapset tulivat nyt kovin hiljaisiksi ja miettiväisiksi.
Mitä ihmettä tuolta herralta arvaisikaan pyytää!
Vihdoin sanoi Leila, vanhin tyttö:
-- Jos saisi oikein paljon _perunoita?_
-- Saathan niitä! vastasi Kummitus.
-- Ja minä tahtoisin tynnyrin _siirappia_, pyysi toinen tyttö, jonka
nimi oli Heila.
-- Saathan sitä, hyvä lapsi! lupasi herra Kummitus.
-- En minä tahdo perunoita enkä siirappia, huusi poika nimeltä Pulski,
vaan minä haluan _lentää kuin harakka_.
-- Sekin käy päinsä! lupasi Kummitus ja kumarsi pojalle.
-- Mutta minä tahdon _oppia latinaa_, sanoi tuimasti toinen pikku
poika, jonka nimi oli Korski.
-- Soronoo! sanoi Kummitus muka venäjäksi ja hymyili.
-- Mitäs tämä pikku tyttö tahtoo? kuiskasi Kummitus ja kumartui
silittelemään pikku Keijua, joka ei vielä osannut puhuakaan kuin pari
sanaa.
-- _Suolakallaa-pullaa!_ sopersi pikku Keiju vilkuttaen sinisiä
silmiään.
-- Hyvä, hyvä! lupasi herra Kummitus, mutta Leila selitti että Keiju
suolakalalla tarkoitti ainoastaan _lettuja_.
-- Sama se! suhisi Kummitus.
-- Pitääkös tuolle lullulapselle jotain antaa? kysyi Kummitus
kuudennesta lapsesta, jonka nimi oli Viikko.
-- Jos se pääsisi _Saksan keisariksi?_ ehdotti Heila.
-- Mainiosti! sanoi herra Kummitus ja kumarsi Heilalle. Ja sitten hän
hyvin kohteliaasti ja naurussasuin kumarsi koko lapsilaumalle ja hävisi
pois uuninpiipun kautta.
Lapset olivat kovasti jännityksissään ja söivät kiltisti illallisensa.
Hyvin varhain he myös menivät nukkumaan että jaksaisivat huomenna...
Aamulla kello 7 kaikki heräsivät ja katselivat ympärilleen. Eipäs
mitään näkynyt? Mutta äiti kiirehti: pian pöksyt päälle, kyllä Kummitus
täyttää lupauksensa.
Kello löi jo 8. Ei vieläkään mitään?
-- Minulla on hirveästi nälkä! sanoi Leila.
-- Ja minulla myös! sanoi Heila, joka aina matki Leilaa.