maantien ukko niinkuin lapselliset ihmiset uskovat -- eihän sitä
Jumalaa kukaan ole nähnytkään, ja äiti selitti että enkeleitä näkee
vain unissaan, vaan ei niiden vaatteista saa selvää, ja täti huomautti
että kesä on kesä ja talvi talvi ja kesä juuri merkitseekin sitä ettei
saa olla lunta, ja setä selitti että jos rahaa olisi jokaisella niin
paljon kuin haluttaa, niin ei rahalla saisi ruokaa eikä tavaraa, vaan
ihmiset taitaisivat kuolla nälkään.
Tyttö oli tyytyväinen vastauksiin, vaan hänen kysymyksensä eivät silti
loppuneet.
Kuule isä, mikä se oikein on -- Piru?
Kuule äiti, miksikä ei meille tilata paratiisia ulkomailta?
Kuule täti, miksikä ei pojille kasva pitkät hiukset?
Kuule setä, miksikä ei ihminen yletä aurinkoon asti että saattaisi
paistaa kalaa?
Piruko? vastasi isä. -- Ei Tyttö rukka sitä ole helppo sanoa. Kun tulet
vanhemmaksi, niin näet itsekkin, kuinka _Paha_ ihmistä ärsyttää.
Voi sinua Tyttö hupsua, vastasi äiti, eihän paratiisia saata tilata
ulkomailta, sehän pitäisi itse istuttaa niinkuin kaunis ryytimaa eikä
siihen ryytimaahan saisi päästää sisään ketään, joka pahaa tekee.
Jaa, jaa, vastasi täti, sitä minäkin olen aina ihmetellyt miksikä
pojilla ja miehillä on lyhyt tukka, vaan minä luulen että kun ne ovat
järkevämpiä kuin me tytöt, niin se järkevyys se lyhentää hiukset.
Oikea asia, vastasi setäkin, sietäisipä tässä tosiaankin ruveta
venyttelemään käsivarsiaan, jotta yltäisi kalaa paistamaan auringossa
ja vaikkapa pannukakkuakin.
Tyttö, kun taas kuuli vastaukset, oli hyvin tolkussaan, pyöritteli
päätään ja juoksenteli ympäri, mutta kyseli vähän kuluttua:
Kuule isä, saattaisikohan sitä Jumalalle kirjoittaa että Paholainen, se
pahankurinen poika, on taas särkenyt Maija-Liisan pään: että jos Jumala
olisi hyvä ja lähettäisi uuden nuken jouluksi?
Johon isä vastasi että miksikäs ei, kirjoitetaan vain, kyllä Jumala
lukeekin kirjoitukset ja muistaa pienetkin asiat, vaan pitää hänelle
kirjeessä huomauttaa että jos on muita tyttöjä tarvitsevaisempia, niin
olkoon hyvä ja lähettäköön ensin niille, sillä ei se nyt ole niin
tärkeätä, jos emme me saakkaan, ja saattaahan Maija-Liisalle tehdä pään
puustakin.
Äitille Tyttö tekasi tämmöisen kysymyksen:
Eikös sinne paratiisiin saa päästää lehmääkään?
Johon äiti vastasi että paratiisin lehmät eivät polje kukkia, vaan
kurjat ihmiset ne pilaavat paratiisin onnen.
Tätille Tyttö tokasi että: Koska se niin on että järki kuluttaa tukkaa,
niin kyllä vain minusta onkin hyvä että olen Tyttö enkä minä uskalla
koskaan ruveta järkeväksi niinkuin nuo pojat.
Ja setälle Tyttö sanoi: Voi sinua setä parka, joka et pääse taivaaseen,
koska poltat niin hirveästi tupakkaa!
Sitten Tyttö juoksi ulos leikkimään ja huutelemaan ja hyppelemään ja
matkimaan kaikkia ääniä mitä kuuli, vaan illalla iltapuuron jälkeen hän
paitasillaan vielä pitkän aikaa ahdisti kaikkia kysymyksillään:
Miksikähän ei kukko osaa munia niinkuin kana? Miksikähän minä olen
syntynyt tytöksi enkä pojaksi? Miksikä isä on mennyt äitin kanssa
naimisiin? Miksikä tähdet ovat niin pieniä? Ovatkohan pakanat
pikimustia? Onkohan kuolema hauskaa vai vaarallista? Miksikähän sitä
ihmisellä ei ole kuin kymmenen varvasta? Äiti hoi, jos minulla olisi
häntä niinkuin koiralla, niin saattaisinkohan minäkin sitä liehuttaa?
Miksikä eivät aikaihmiset leikittele nukeilla? Miksikä joka viikon
päästä on sunnuntai? Miksei joulua ole kolme kertaa vuodessa?
Pääsenköhän minä rouvaksi, jos tulen isoksi? Onko kaupunki isompi kuin
maailma? Onko siellä hyviä pieksusuutareita? Ajavatko nokikolaritkin
automobiileilla? Miksei meidän metsässä kulje yhtään junaa? Saapiko
pyykinpesusta rahaa? Miksei katolla kasva marjoja? Miksei kyyneliä
saata juoda?
Niin! ja _miksei_ meidän Tyttö nuku? kysyi yhtäkkiä isä. Ja miksi
_miksi_ on miksi? Sinähän olet kaiken kyselijä tyttö! Mutta kysele
vaan, sillä tavalla opit ajattelemaan? Nyt on kuitenkin Nukku-Matin
vuoro. Hyvää yötä, Kultaressu, huomenna minä sinulle vastaan kaikkiin
kysymyksiin.
Niin sanoi isä ja arvatkaas mitä isä teki: Seuraavana aamuna hän vei
Kaiken Kyselijä Tytön -- kouluun.
15.
Tuittupäät ja Keijut.
Kevät keikkuen tuleepi,
Ilon kanssa ilmestyypi...
Gabriel Calamnius.
Oli toukokuun 20:s päivä -- viime vuonna.
Jäät vielä viruivat järvessä, mutta rantaporeet jo välkkyivät ympärillä
ja talon lapset uittelivat niissä lastulaivojansa. Isä maalasi
punamullalla ulkohuoneita seisoen sivellin kädessä korkealla tikapuun
ylimmällä pinnalla.
Yhtäkkiä kuului ukkosen jyrähdys ja ankara vihuri kulki yli jään.
Sitten alkoi hirveästi tuulla. Huu! Huu! ulvoi tuuli, mutta se kuulosti
sangen suloiselta.
-- Nyt niille jäille taisi tulla lähtö! huusi isä tikapuulta. Aivan
oikein: hirmuinen tuuli puski jäitä ja koko järven selkä läksi irti.
Isä heitti maalauksensa ja juoksi rantaan.
Kummallinen sorina ja ryminä ja kohina kävi järvellä.
-- Heipähei! huusi isä, nyt meidän talvitie huilaa. Katsokaa kuinka
viitat kaatuvat. Hyvästi Talvi! Sanokaapa tekin lapset hyvästi ukko
Talvelle. Nyt hän menee pois.
-- Hyvästi Talvi! huusivat lapset. -- Ja terveisiä perään! Tule
vastakin meille, mutta älä viitsi tulla liian varhain!
Jäät ryskyen purjehtivat sivu talon.
Kaikki katsoivat ihastuksissaan, kuinka Talvi teki lähtöä ja miten Kesä
oli tulossa.
-- Näettekös! huusi isä. -- Tuossa ne Talven _Tuittupäät_ istuvat
jäälautalla ja itkevät ja parkuvat niin paljon kuin kurkusta lähtee. Ne
huutavat että: emme me tahdo vielä mennä. Emme! emme! emme!
Mutta perässä -- katsokaa tuolla viimeisellä jäälautalla -- seisovat
Kesän _Keijut_ ja huitovat käsillään ja heiluttavat koivunoksia ja
huutavat hihkuen iloisesti: Menkää, menkää! Menkää pian! Menkää Talven
tuitut, Vilulan villit, Pakkasen penikat! Luistakaa matkoihinne että
pääsemme soutamaan ja uimaan.
Lapset katsoivat jäälauttoja, joita isä osoitti, ja näkivät vielä
enemmän kuin mitä isä näki. -- Kuulehan isä, sanoi Valkotukka. --
Tuittupäät tuolta huutavat että: mepä tulemme takaisin! Mepä vain
käväisemme toisella rannalla. Ja otamme suuren poikajoukon mukaamme ja
tulemme antamaan Kesän Keijuille selkäsaunaa. Saattepa vain nähdä.
Muistakaa! Muistakaa! Varokaa! Varokaa marakatit!
Vaan Keijut huutavat vastaan: Suut kiinni! Me työnnämme teidät alas
koskeen. Koskeen! Suinpäin! Pää edellä! Loiskis! Kuperkeikkistä!
Vaan silloin Talven Tuittupäät rupeavat itkemään kahta kauheammin. Voi
voi voi! ne huutavat. Älkää olko niin julmat! Emmehän me ole niin
pahoja kuin te luulette. Pysäyttäkää, pysäyttäkää, älkää lykätkö, me
hukumme, me hukumme, armahtakaa -- tehdään sovinto. Leikitään yhdessä!
-- Mekö teidän kanssa yhdessä leikkimään? huutavat Kesän Keijut. --
Hyi! että viitsittekin puhua! Ettehän te osaa leikkiä meidän kanssa!
Tehän aina suututte ja purette kuin koirat terävillä hampailla.
-- Itse ette osaa _meidän_ kanssa leikkiä! vastaavat Tuittupäät
vihaisina. -- Tehän aina puhallatte lämmintä henkeä niskaan. Ja
varistatte kuumaa hiekkaa paidan alle.
Kesän Keijut ja Talven Tuittupäät kinastelevat kauheasti ja rupeavat
painimaan.
Tuittupäät viskaavat jääsirpaleita Keijujen päälle, vaan Keijutpa
heittävät Tuittujen silmille kylmää vettä. Vettä ja jäätä lentelee
ilmassa ja jalat kopisevat...
Niin se onkin! saneli isä. -- Nyt ne juuri tappelevatkin. Mutta
katsokaa, lapset, samalla tulee Luojan puuska ja ajaa sekä Talven
Tuitut että Kesän Keijut kauvas järvelle. Hirveä hätähuuto kuuluu. Ja
yhtäkkiä kaikki yhdessä mylläkässä menevät alas koskenniskasta.
Sinne, koskeen, ne näyttävät hukkuvan molemmat sekä Tuitut että Keijut.
Vaan heti kun riitapukarit ovat painuneet veteen, katso: rannalle
nousee aalloista ihmeellinen, ihana olento.
-- Minä olen Suomen Kevät! huutaa kummitus. Minä olen Tuittujen ja
Keijujen ystävä. Minä rakastan kumpiakin. Minä lämmitän Tuittupäät ja
kylvetän Keijut, vaan älkää peljätkö: ne elävät kummatkin. Juhannusyönä
taas saatte nähdä Keijut ihanissa kesäpaidoissa tuomentertut käsissä,
mutta sitten -- Kekrinä -- saatte nähdä kaikki Tuittupäät valkoisissa
turkeissa. Ei kukaan olekkaan kuollut! Enkä minäkään kuole, menen vain
piiloon laakson liepeelle ja tulen jälleen takaisin, silloin kun minua
tarvitaan.
Näin puheli isä ja lapset katsoivat ihmeissään liikkuvia jäitä, jotka
hauskasti hajosivat. Ja rantavesi paisui ja kevättulva nousi ja vesi
vei mennessään saunan portaatkin. Vaan illan tullen koko järvi oli
auki, ei ainoatakaan jäälauttaa enää näkynyt. Kosket pauhasivat ja
pienet linnut lauloivat.
Silloin isä lykkäsi veneensä vesille ja läksi lasten kanssa
haukirysilleen.
Sitä nimittäin täytyy saada kalaakin elääkseen tässä surkeassa
Suomenmaassa. Vaan eikös kevät sentäänkin ole suloinen?
Aalto loiskaa! Laine lyö!
Nyt se alkaa hauska työ!
Saapi uittaa lastulaivaa!
Saapi hiekkakuoppaa kaivaa!
Kuperkeikkis! Lapset hoi!
Päivä paistaa! Leivo soi!
16.
Pojat ja tytöt järvenrannassa eli Kesälän uimakoulu.
Kesälän talo seisoi suuren järven rannalla. Talossa oli kymmenen lasta.
Lasten nimet olivat seuraavat: Antero, Beela, Desdemoona, Erkki,
Feeliks, Greeta, Hannes, Iipuska, Jeli ja Kauko. Antero oli 15-vuotias,
Beela 14-vuotias, Desdemoona 12-vuotias, Erkki 10-vuotias, Feeliks ja
Greeta 8-vuotiaita molemmat, Hannes 6-vuotias, Iipuska 5-vuotias, Jeli
3-vuotias ja Kauko 1-vuotias.
Olipa siinä äitillä hiukan hoitelemista! Ja olipa isällä komentelemista
ja korvien pitelemistä, kun lapset yhtaikaa nauroivat ja huusivat.
Hauskaa elämää sitä sentään Kesälässä vietettiin.
Varsinkin kesällä! Kun aurinko paistoi kuumasti ja rantavesi oli
lämmintä ja linnut lauloivat metsässä ja kalat hyppelivät järvellä ja
kukat ja marjat paistoivat mäenrinteessä, niin silloin oli niin mukava
elämä ettei oikein tietänyt, mitä tehdäkkään!
Antero oli oravana, joka kiipesi puissa, ja Erkki ampui häntä
piilipyssyllä koipeen, niin että poika pudota moiskahti maahan, ja
sekös tytöistä oli hauskaa katsottavaa, miten isot pojat leikkivät.
Beela ja Desdemoona kävelivät puujaloilla ja kaatuivat suoraan kuoppaan
ja Feeliks juoksi panemaan kuopan kannen kiinni ja huusi toisille
lapsille että hänpä oli saanut kaksi hiirtä elävinä ja tuolla ne nyt
kuopassa vikisevät. Vaan Greeta pesi pyykkiä rannassa ja Hannes onki
korennolla kaloja ja Iipuska hankasi kasvojansa savella ja Jeli leikki
käpylehmillä hietikossa ja Kauko söi pieniä kiviä niin että hampaat
narskuivat, vaikka eihän Kauko pojalla monta hammasta ollutkaan.
Mutta eräänä päivänä oli Kesälässä kekkerit.
Kaikki lapset riisuivat itsensä alasti jo aamupäivästä ja juoksivat
kuin hupsut alas törmää, niin että hiukset hulmusivat ja paljaat
pakarat paistoivat ja koko maailma raikui yhtenä riemuhuutona.
Beelalla, vaikka vain oli tyttö, oli sukkelammat sääret kuin veli
Anterolla, ja Desdemoonalla samoin oli vikkelämmät koivet kuin veli
Erkillä ja sentähden Beela ja Desdemoona ennättivät ensimmäisinä
rantaan. Sitten vasta tulivat Antero ja Erkki läähättäen. Mutta Feeliks
ja Greeta, jotka olivat kaksoset, juoksivat kilpaa niin kovasti että
kumpikin loiskahtivat suoraan järveen ja vasta siellä pysähtyivät suut
täynnä vettä. Sitten tulivat pikkupojat Hannes ja Iipuska ja raahasivat
kissaa, jota aijottiin kylvettää. Sitten juoksi myös 3-vuotias
pikkutyttö Jeli ja kiljui kovasti, kun toiset muka jättivät. Viimeisenä
konttasi alas mäkeä pikku Kauko, suu auki röhkien kuin nassu, mutta
uimaan muka hänkin tässä oli menossa.
Antero, vanhin poika, tietysti oli mainio uimari. Hän ui kuin vesilintu
ja sukeltikin ja puljahti ylös veden pintaan ja heilutti kättään ja
näytti jalkaansa ja heittäytyi seljälleen ja vihelsi kuin laiva sekä
läksi sitten hyrskyttämään poikki salmen ja kävi saaressa. Tyttöjä
kauheasti nauratti kun näkivät, miten Antero istui pienessä saaressa ja
kyykötti kivellä ja matki kuikkaa. "Kuikka, kuikka -- käkkäräpää!" Vaan
osasipas Beelakin uida! Otti Iipuskan selkäänsä vaikka poika huusi kuin
villitty. Vaan Desdemoona ja Erkki läiskyttivät vettä toistensa
silmille, niin ettei kukaan uskaltanut tulla likelle. Mutta pienimmät
lapset juoksentelivat matalassa vedessä ja leikittelivät häränpyllyä ja
Jeli makasi mahallaan hietikkopohjassa ja porskutti jaloillaan ja
huusi: katsokaa! osaanpas minäkin uida!
Kauko poikanen latki vettä kuin koira ja tahtoi väkisten kontata
veteen, josta häntä toiset varoivat, Kauko kun oli vielä liian pieni,
ja isä ja äiti olivat kieltäneet ottamasta häntä rantaan.
-- Kuulkaas pojat! huusi Antero. Mepä rupeamme tukkimiehiksi. Pois
edestä!
Ja Antero ja Erkki ja Feeliks ja Hannes ja Iipuska lykkäsivät vesille
pitkän honkatukin ja ottivat seipäät käsiinsä; ja isot pojat seisoivat
tukin päällä ja pienemmät ratsastivat hajalla reisin, ja hirveä huuto
ja hoilotus kävi siinä rannassa; ja tytöt katsoivat ihmetellen, miten
ne pojat kaikkea uskalsivat.
-- Hei! Minä oon _tukkipäällikkö!_ huusi Antero.
-- Hei! Minä oon_ pomo!_ huusi Erkki.
-- Hei! Ja minä oon _tukkijunkkari!_ huusi Feeliks.
-- Hei! kiljui Hanneskin. -- Minä oon _ukkoherra!_
-- Hei! Mikäs minä sitten oon? karjui Iipuska.
-- Ole sinä vain _tukkipoika!_ sanoi Erkki, joka oli "pomo".
-- Ei! en minä tahdo olla tukkipoika! väitti Iipuska itkua hieroen.
-- Minäpä tiedän, mikä sinä olet, sanoi Antero. -- Sinä olet
_vonkamies_.
-- Hei! huusi nyt Iipuska iloisesti iskien silmää tytöille. -- Minä oon
se vonkamies!
-- Vonkamies, vonkamies! huusivat tytöt rannalta, katsohhan ettet
puljahda sekaan, vonkamies!
-- Minä otan Kaukon _kympiksi!_ ehdotti Antero, tukkipäällikkö.
Mutta "kymppi" näytti kieltään rannalta eivätkä tytöt antaneet pikku
poikaa noille isoille hurjille.
-- Hei! Heistelee! huusivat pojat honkatukiltaan.
-- Nyt sitä mennään alas Kivakkakoskea. Eikös sitä pojat lauleta?
-- No lauletaanpas! sanoivat toiset.
Ja alastomat pojat alkoivat laulaa:
Heijuvee! Heijuvee!
Poijat ne tukkia viäntelee!
Karttimon järvestä Kiehimään
Näin me seilaamme yhtenään.
Mitäs on haittaa, ei ole paitaa --
Pannu se olla pitää!
Se mustakylkinen kyytimies!
Ja rokulipäiviä rapiasti.
Uittovee! Ankravee!
Poijat ne aina pärjäilee!...
Miltäs se kuuluu? huusivat pojat ylpeästi ja keikuttelivat hirttä.
-- Hyvältä kuuluu! vastasivat tytöt kateellisesti.
-- Minäpä tuon teille kissan _uittotarkastajaksi!_ esitti Beela sisko,
joka oli hyvä uimarityttö, ja läksi uimaan kissan kanssa poikain luo.
Kissa Mirri otettiinkin riemulla vastaan, vaikka se raukka naukui
surkeasti ja pyrki pakoon.
Vaan kun Beelakin tahtoi kiivetä pyöreän tukin päälle, niin yhtäkkiä
tukki pyörähti toisinpäin ja kaikki pojat tuiskahtivat päistikkaa
veteen ja siinä hujakassa nyt myllersivät vedessä sekä tukkipomot että
kissa raiska -- ja olipa Anterolla ja Beelalla aikamoinen työ saada
pelastetuksi pikku pojat, jotka eivät vielä pysyneet veden päällä, vaan
osasivat ainoastaan sukeltaa ja purskuttaa vettä sieraimistaan, ne
naskalit!
Kun taas selvittiin sotkusta, niin naurulla se tapaturma kuitattiin.
Sitten läksivät tytöt opettelemaan tukkipojiksi.
-- Hei! huusi Beela tanssien tukin päällä. -- Nyt minä olen
tukkikuningas.
-- Hih! kiljui Desdemoona ojennellen valkoisia kinttujaan. -- Ja minä
olen puuprinssi!
-- Heleijaa! hihkui Greeta tyttö hiukset pörröllään. -- Minä se olen
hongankolistaja.
-- Mikäs minä sitten olen? kysyi Jeli, joka istui hajareisin hirren
päässä kuin pieni marakatti.
-- Ole sinä _jätkäin kokki_.
-- Hei pojat! huusi pikku Jeli tolkussaan. -- Minä olen jätkä-kokki.
Minä keitän sakkapannua...
Mutta samassa tukki taas puljahti ympäri ja tytöt ryöpsähtivät veteen.
Kuulkaahan ihmettä! Pikku Jeli, vaikka vasta 3-vuotias, oppi silloin
itsestään uimaan. Aivankuin koira veivasi Jeli käsillään ja jaloillaan
ja pysyi veden päällä ja räpisteli rantaan ja tuumaili:
-- Jätkä-kokki minä olen sittenkin, vaikka putosin!
Pojat olivat niin hämmästyksissään Jelin urheudesta etteivät osanneet
sanoa halaistua sanaa.
Sitten kaikki pojat ja tytöt taas huutaen hyökkäsivät veteen eivätkä
huomanneet isän ja äidin venettä ennenkuin se kopsahti Anteroa
takapuoleen. Pumpsis!
-- Onpa täällä kekkerit! sanoi äiti.
-- Ja Kaukokin? nauroi isä. -- Herran töpsykkä!
-- Onkos herrasväellä aikomus esiintyä koko päivän alasti? kysyi äiti.
-- Onpa hyvinkin! vastasivat isot pojat ja isot tytöt veikeästi seisoen
kaikki rivissä.
-- Vaan jos tulee vieraita? huolehti äiti.
-- Niin riisumme nekin alasti! arveli Iipuska.
-- Antaa lasten olla lekotella! lausui isä. -- Lujempi pohjanahka
tulee. Katsoppas äiti Erkin selkää. Intiaanin talja! ja Moonan polvia!
Kuin pikitervalla pyyhkäisty. Kaunis tyttö!
-- Iisä hoi! huusi Hannes. -- Minullapa on variksensaappaat.
Poika näytteli ylpeänä punaisenkirjavia pohkeitaan ja nilkkojaan, joita
sentään vähän karvasteli, kun hän monta kertaa päivässä kahlaili
rantavedessä.
Kesälän kymmenen lasta saivat tosiaankin koko sen päivän olla ilman
vaatteita, kun oli niin kuuma ilma. Isä ja äitikin riisuivat itsensä ja
tulivat hietikolle lasten kanssa aurinkokylpyä ottamaan. Isällä ja
äidillä sentään olivat hatut päissä, jotta ei aurinko polttaisi.
Ei tullut vieraita koko päivänä! Eikähän kesällä vieraita tarvitakkaan,
vai kuinka?
Ja tämähän ei ole satu, vaan ihan tosi juttu. Eikös niin, lapset?
17.
Turjanlinnan akkunaruudut...
(Arvuutus alaikäisille.)
Tunnenpa kauniin linnan korkealla Pohjolassa, jonka nimi on
Turjanlinna. Siinä linnassa asuu onnellisia ihmisiä, nimittäin korven
kuningas ja korven kuningatar. Heillä on terveitä ja iloisia lapsia,
jotka juoksevat pitkin mäkiä ja joita ei palele, vaikka olisivat
avopäin ja ilman jalkineita. Olisi paljonkin ihmeellistä kerrottavaa
tästä korven kuningasperheestä, mutta tällä kertaa juttelen vain
yhdestä asiasta.
Turjanlinnassa näet on kummalliset akkunaruudut. Kun yhden läpi
katsoo, näyttää maailma valkoiselta, kun toisen iäpi tirkistää, niin
muuttuu metsä siniseksi, kun kolmannesta kurkistaa, näyttää koko
maailma välkkyvän ruusunpunaisena. Neljäs ruutu tekee maailman
kullankeltaiseksi ja viides värittää koko korven ihan vihreäksi --
lumikin muuttuu vihreäksi ikäänkuin kesälaiho. Mutta sitten on yksi
akkunaruutu, jonka läpi kuninkaan lapset eivät koskaan saa kurkistaa,
eivätkä lapset tiedä, missä se kielletty akkuna onkaan. Linnan kuningas
yksin sen tietää!
Turjanlinnan kuningas asuu ylhäällä tornissaan, mutta kuningatar ja
lapset asuvat alakerroksessa. Käypi kuningas sentään alakerrassa
aterioimassa ja kiipeää kuningatar joskus torniin kuningasta
puhuttelemaan ja juosta kopistelevat sinne ylös usein lapsetkin, ne
pienet prinssit ja prinssittäret, joilla on pieksusaappaat ja tuulessa
liehuva tukka. Silloin lapset aina katselevat niiden koreiden ruutujen
läpi. Ja koko maailma näyttää niin iloiselta ja kummalliselta ja
kauniilta.
Tapahtuipa sitten eräänä päivänä, kun lapset olivat isän luona tornissa
ja katselivat kauniiden ruutujen läpi, että isä yhtäkkiä syvästi
huokasi. Huokasi!
Lapset katsoivat isään kummastellen.
-- Miksi isä huokasi? kysyi vanhin lapsista.
Kuningas säpsähti.
-- En minä sitä saata sanoa, rakkaat lapset! Ettekä te sitä ymmärrä.
-- Kyllä minä ymmärrän! väitti vanhin lapsi, hyvin viisaan näköisenä ja
nenä pystyssä.
-- Niin, kyllä me ymmärrämme, miksi isä huokasi, sanoi tolkussaan
toinenkin lapsi, jolla nenä oli vielä pystymmässä.
Ja kolmas lapsi, neljä-vuotias prinssipoika, lisäsi siskojen puolesta:
-- Minäpä tiedän, miksi isä huokasi. Siksi että isä on katsonut ulos
siitä akkunasta, josta lapset eivät saa katsoa.
Tytöt purskahtivat nauruun.
-- Kylläpä se Veikko Kultimo puhuu tuhmasti!
Mutta kuningas lausui vakavana:
-- Poika on oikeassa. Niin onkin asian laita.
Mutta enempää hän ei selittänyt, vaan laski lapset menemään alas ja
istui itse nojatuoliin peittäen pään käsillään. Ja Turjanlinnan
hiljaisessa tornissa kuului taas syvä huokaus, kun kuningas yksiksensä
huokasi. Nurkissa vonkui syystuuli ja laineet pauhasivat tornin
juurella. Mutta kuninkaan lapset, alakertaan päästyään, huusivat
kuningattarelle:
-- Kuules äiti, mitä isä teki ylhäällä! Etpä arvaa!
-- No mitä? sanoi äiti pienintä lasta tuudittaen. -- Varmaankin kantoi
olkapäillä teitä kaikkia?
--- Ei, ei, ei! huusivat lapset, etpäs arvaakkaan?
-- Antoi piskettiä? sanoi äiti.
-- Ei, ei, ei! huusivat lapset. -- Ei sinne päinkään!
-- No en minä arvaa, sanoi kuningatar. -- Mitä isä teki?
Lapset katsahtivat toisiinsa ja vanhin lapsi selitti toisten puolesta
iskien silmää veitikkamaisesti:
-- _Isä huokasi!_
-- Huokasiko isä? sanoi äiti kummissaan, mutta samalla itsekkin --
huokasi.
Lapset jäivät ihmeissään tuijottamaan äitiinsä.
-- Niin, mutta tietääkös äiti, _miksi_ isä huokasi? kysyi äidin
lempipoika Veikko Kultimo.
-- No miksi? kysyi äiti.
-- Siksi, selitti poika, että isä on kurkistanut ulos siitä pahasta
akkunasta.
-- Hyvä Jumala! huudahti äiti, mitä se poika puhuu.
Kuningatar tuli vakavaksi ja päästi lapset ulos leikkimään.
Itse kyyristyi hän nurkkaan ja itki.
Lapset leikkiessään linnan pihalla keskustelivat näin:
-- Minäpä tiedän, sanoi yksi, missä se paha akkuna on, josta lapset
eivät saa kurkistella. -- Se on isän sängyn alla.
-- Sinähän olet hupsu! toitotti toinen. -- Eihän lattian läpi näe
mailmaa. -- Vaan katon läpi näkee! Se paha akkuna on tietysti katossa.
-- Mutta jos se on katossa, sanoi kolmas lapsi, niin eihän katon läpi
näe mailmaa, vaan taivaan. Vaan jos näkee taivaan, niin eihän se ole
paha.
-- Niin, mutta ruutupa siinä akkunassa onkin musta, sanoi taas
ensimmäinen lapsista. -- Ja sentähden taivaskin näyttää mustalta. Ja
siksi se isä varmaan huokaa, kun taivas on niin musta.
-- Saattaa olla niin, myönsi toinen lapsi. -- Kun minä tulen isoksi,
niin ihan varmasti kurkistan siitä akkunasta ja sitten minäkin huokaan
että "hohoi, hohoi tätä mailmaa!"
Toiset lapset ihmettelivät siskonsa suurta viisautta, mutta poika sanoi
tolkussaan:
-- Mutta minäpä kiipeän katolle ja tutkin, onko katossa sellaista
akkunaa.
-- Älä, älä, kielsivät tytöt, mutta samalla he itsekin läksivät
kiipeämään pitkin tikapuita. Päätä huimasi! Mutta -- antoi nyt huimata
vaan!
Ja kaikki Turjanlinnan lapset kiipesivät linnan katolle.
-- Tulkaa tänne! koikkui vanhin tyttö, jonka valkea tukka liehahteli
tuulessa. -- Minäpä sen löysin. Musta se tosiaan on! Voi hirveä, kuinka
musta! Samalla tyttö kiipesi savupiipun päälle ja seisoi siellä
hajareisin. -- Hei! huusi hän, minäpä hyppään sisään tuosta mustasta
reijästä, niin eiköhän isä hämmästy! Samalla tyttö jo hyppäsi. Rompeli
pompeli! Huiskis! Ja vähän päästä hyppäsivät toisetkin lapset sisään
savupiipusta. Sinne ne kaikki nyt katosivat!
Kuningas tornissa kuuli kummallista sohinaa savupiipusta ja avasi
pellit. Samalla tulla tömähtivät lapset toinen toisensa jälkeen alas
piipusta ja herra kuningas säikähti pahanpäiväisesti. Hän oli ihan
valkea säikähdyksestä.
-- Mitä vietävän variksenpoikia sieltä tulee? Hyi hornassa! Voi
taivasten talikynttilät, voi sun seitsemän patasutia! Herran pieksut ja
taavetin töppöset! Nokinaamat, ette suinkaan te kuninkaan lapsia ole?
-- Kyllä me olemme! selittivät lapset irvistellen valkoisilla
hampaillaan. -- Ja kuule isä, nytpä mekin opimme huokailemaan, kun
olemme mustasta reijästä läpi tulleet.
Kaikki lapset huokasivat yhtaikaa:
-- Hohoi hohoijajaa -- tätä pahaa mailmaa!
Kuningas oli pakahtua naurusta. Vedet tippuivat hänen silmistään. Niin
hullunkurisilta näyttivät lapset. Ja kuningas soitti hopeakelloa ja
huusi ovelta:
-- Äiti hoi! Käske Priita-Kaisan heti panna sauna lämpiämään, sillä
meillä on syytä nyt viettää suuri juhla. Eläkä suutu lapsiisi, vaikka
ovatkin mustat. Päinvastoin saamme molemmat kiittää näitä nokineniä
että sielumme tulevat valkoisiksi.
Ja koko kuninkaan perhe kävi kylpemässä sinä iltana.
Veikko Kultimolta pestiin kielikin. Kun sitten istuttiin
illallispöydässä ja juotiin marjateetä, niin kuningas virkkoi: