oman kana-aitansa sisäpuolelle. Vaan hetken kuluttua Kukko Pappa
komensi seurueensa taas liikkeelle ja nyt mentiin kaikessa
hiljaisuudessa navetan taakse, suurelle tunkiolle, joka höyrysi
päivänpaisteessa.
Kukko Pappa oli niin hyvällä tuulella että rupesi rouvansa, sen
tukholmalaisen Adeliine Henrietta Hellantetta Klingendalin, kanssa
laulamaan gluntteja:
_Häär äär guuda-gott att vaara_...
Kukko Pappa seisoi tunkion korkeimmalla huipulla ja kaikki tipat-kripat
noukkivat hänen ympärillään...
Mutta silloin äkkiarvaamatta tulla tömisti se Pappilan suuri sika,
Jumbo, tunkiolle ja hyökkäsi suoraan Kukko herran niskaan.
-- Röh, röh! röhisi sika. Mene pois! Tämä on minun puuroläjäni! Minun
kaurapuuroni! Huuti pois! Ja sika kelvoton ajoi koko kanalauman
tipotiehensä eikä siinä auttanut Kukko Papan heleä lauluäänikään.
-- Pitäisi hakea poliisi! sanoi iso kukko.
Mutta pikkukukot tappelivat riivatusti hypellen korkealle ilmaan. Vasta
kun kissan näkivät hiiviskelemässä, herkesivät tappelemasta.
Illalla kello 5-6 oli Pappilan kanakammiossa konsertti. Kaikki
lauloivat, kotkottivat, ruikuttivat ja soittivat suutaan yhtaikaa.
Kukko Pappa löi tahtipuikkoa ja rouva Nordensvan soitti mandoliinia.
Koko orkesteri pauhasi.
Mitä olikaan tapahtunut? Olikohan maanjäristys tulossa vai oliko
pihalla vieras koira vai oliko huuhkaja iskenyt kenenkään kurkkuun?
Ei, hyvät ihmiset. Se kaunis kanarouva Isabella Appelsiin oli muninut
nahkamunan. Nahkamunan!
Ja sentähden pidettiin tätä konserttia.
Näin ne kanat lauloivat:
Kot, kot, kot, kuli kukkerikuu.
Seikkoja hirveitä tapahtuu!
Isabella muninut on:
Kana kaunis, onneton!
Tipa Kripa de la Krinoliin;
Pidä suusi tiukasti kiin!
Rebekka Makkonen? Oi malli-kananen!
Kukko korska, auta akkaas,
Kaikki oomme sinun rakkaas,
Klingendal..., Matilda kulta,
Katso hiukan kahvitulta,
Kaffekopp, kaffedopp?
Elsa Stiina? hoppeli hop.
Kukkopoijat miekkailee,
Markiisitar hän riitelee,
Rouvat armaat, jemmer jee!
Ilta joutuu, synkkenee,
Nukkumaan! Nukkumaan!
Uutta vuotta vartomaan!...
Koko kanakammio vähitellen uinahti, sitten kun kaakotuskonsertti oli
loppunut.
10.
Pöksy-Paavo ja Paita-Maija ja Puuro-Petteri
ja Pörrö-Kerttu ja Klosu-Klisu-Kaaperi.
Olipa kerran Isä ja Äiti, joilla oli melkoisen kauniit lapset, kolme
poikaa ja kaksi tyttöä, mutta niillä lapsilla oli jokaisella niin
omituiset tapansa että ihan nauratti, kun heitä katseli. Yksi aina
kaatoi vettä housuihinsa, vaikka äiti kuinka olisi kieltänyt, ja sitä
lasta ruvettiin sentähden sanomaan _Pöksy-Paavoksi_. Toinen lapsi
aina riisui paitansa keskellä päivää ja sitä ruvettiin sanomaan
Paita-Maijaksi. Kolmas lapsi aina söi puuroa aivankuin possu niin että
päässä ja suussa ja nenässä ja korvissakin oli lätysköitä ja sitä
poikaa ruvettiin sanomaan _Puuro-Petteriksi_. Sitten oli neljäs lapsi,
Kerttu, joka heti kun äiti oli hänen tukkansa kammannut ja silittänyt,
otti molemmilla käsillä kiinni hiuksistaan ja sekoitti hiukset niin
että ne aina törröttivät, pörröttivät pystyssä, ja sitä pikku piikaa
ruvettiin siksivuoksi sanomaan _Pörrö-Kertuksi_. Sitten oli viides
lapsi, hyvin pikkuinen ja sievä poikanen, joka oli muuten kiltti lapsi,
mutta käveli hullunkurisesti ja vaikka kuinka kevyet pieksut pantiin
jalkaan, niin poika käveli niillä kovin raskaasti ja raahasti jalkojaan
kuin halkoja perässään ja määkyi kuin lammas; ja sitä pikkumiestä
ruvettiin sanomaan _Klosu-Klisu-Kaaperiksi_.
Vaan kuulkaahan, minkälaisia kujeita noilla lapsukaisilla vielä oli!
Eräänä iltana, kun Äiti oli kylässä, alkoi Puuro-Petteri huutaa että
hänpä taas tahtoo puuroa ja että hänelle pitää keittää puuroa
kokonainen saavillinen.
Niin silloin Pöksy-Paavo riisui housunsa ja viskasi vesisaaviin ja
Paita-Maija riisui paitansa ja paiskasi myös siihen puhasvesi saaviin
ja pikku Klosu-Klisu-Kaaperi otti pieksunsa ja pudotti nekin
vesisaaviin ja sitten Pörrö-Kerttu rupesi muka emännäksi ja alkoi
hämmentää niitä pöksyjä ja paitoja ja saappaita ja tuumaili että ovatpa
ryynit vähän pahanhajuisia, mutta hyvin höystöisiä kai ne ovat ja että
tästäpä tulee mainio puuro Puuro-Petterille.
Puuro-Petteri seisoi saavin vieressä ja irvisteli ihmeissään ja ihan
näytti uskovan että Pörrö-Kerttu hänelle keittää hyvän puuron. Ja
Pöksy-Paavo, jolla paljaat kintut näkyivät, tiesi sanoa että pitää
tähän puuroon vielä panna maustettakin ja juoksi isän kamarin pöydältä
ottamaan mustepullon ja kaasi musteen siihen vesisaaviin. Ja kaikki
lapset seisoivat saavin ympärillä ja katsoivat ihastuneina saavin
sisään, kun Pörrö-Kerttu hämmenteli, hämmenteli -- kirnunmännällä.
Mutta Puuro-Petteri maiskutti suutaan ja sanoi:
-- Milloinkahan se sitten kiehuu?
-- Kyllä se kiehuu viiden minuutin päästä! sanoi Paita-Maija, vaan
kyllä siihen pitää vielä panna suolaa, muuten se tulee tuimaa.
-- Suolaa, suolaa! huusivat kaikki lapset naurussa suin, vaan pikku
Klosu-Klisu-Kaaperi, joka ei vielä osannut sanoa ässääkään, huusi että:
-- Tuolaa, tuolaa! ja koppasi halkolaatikosta kaksi kourallista
roskaa ja heitti vesisaaviin ja toiset lapset pitivät pikku
Klosu-Klisu-Kaaperia hyvin älykkäänä miehenalkuna ja hyväksyivät hänen
tekonsa.
Mutta sitten pikku emäntä, se Pörrö-Kerttu, sanoi että:
-- Otappas sinä Paita-Maija tämä kapusta ja hämmentele ettei puuro
pääse pohjautumaan, niin minä noudan äidin piirongista vähän
kartemummaa.
-- Kartemummaa! Kartemummaa! huusivat lapset riemuissaan, mutta
arvatkaapas, mitä se Kerttu kekkuli siihen vesisaaviin heitti! Eihän se
mitä kardemummaa ollut, vaan äidin käherryspihdit, ne piippasakset.
Ploiskis!
Ja sitten tyttö taas hämmensi ja toiset lapset irvistivät tyytyväisinä.
-- Eikö se jo ala olla valmista? kysyi Puuro-Petteri.
-- Jo kiehuu! Jo kiehuu! huusi Pöksy-Paavo.
-- Varokaa ettei räisky silmille! sanoi Pörrö-Kerttu.
-- Ei se olekkaan puuroa, vaan lihastuuvinkia! ilmoitti Paita-Maija
hyvin tietäväisesti.
-- Mistä karotista minä nyt syön? kysyi Puuro-Petteri tuhmannäköisenä.
-- Syö kiulusta! neuvoi Pöksy-Paavo.
Ja Petterille tuotiin lehmänkiulu ja Pörrö-Kerttu ammensi kauhalla
vesisaavista saappaita ja sen Maijan paidan ja Paavon pöksyt ja äidin
käherryspihdit -- ja vesi oli aivan mustaa ja Petteri alkoi syödä
suurella kapustalla.
-- Onpa tässä vähän kokkareita! sanoi Puuro-Petteri ja puri
Klosu-Klisu-Kaaperin pieksusaapasta. Ja sitten hän koetti nielaista
Pöksy-Paavon housuja alas kurkusta, mutta eihän ne mahtuneet.
-- Minun paitani maistuu varmaan makiammalle, ilmoitti Paita-Maija
sievästi, ja Petteri koetti syödä natustaa tytön paitaakin.
Vaan -- samalla tuli Äiti kotiin. Voi hirveätä siivoa! Voi siansotkua!
-- Mitä te olette tehneet, lapset! kysyi Äiti silmät suurina.
-- Me olemme keittäneet Petterille puuroa! vastasivat Pöksy-Paavo ja
Paita-Maija ja Pörrö-Kerttu yhteen suuhun. Ja pikku Klosu-Klisu-Kaaperi
sopersi myös:
-- Puuloa! Puuloa!
Vaan kun Äiti näki puhasvesi-saavin, jossa vesi oli likaista, niin
hän hiukan suutahti, hiukan vaan -- ja pisti lystin vuoksi sekä
Pöksy-Paavon että Paita-Maijan, vieläpä pienen Klosu-Klisu-Kaaperinkin
siihen samaan saaviin ja otti Pörrö-Kertun kapustaksi ja alkoi
hämmentää.
-- Nyt se vasta puuro kiehuu! huusi Äiti ja nauroi vaan, vaikka lapset
kirkuivat kuin porsaat.
Samalla saapui Isäkin kotiin markkinoilta ja kun kuuli, mitä oli
tapahtunut, niin hän tuli pirttiin ja kastoi kynänsä siihen mustaan
vesisaaviin sekä alkoi kirjoittaa aivan samanlaista puurosatua lapsille
kuin minä tässä olen teille kertonut.
Mutta samana iltana lämmitettiin vielä sauna, ja kaikki pöksyläiset ja
paitaressut ja pörröpäät kylvetettiin -- eivätkähän nuo senjälkeen
koskaan keittäneet puuroa talon vesisaavissa.
11.
Punaiset posket.
-- No nyt on kevät ja hanki kestää! ilmoitti isä kello 7 aamulla. --
Lapsikullat, nouskaapa ylös ja pian nyt paidat ja pöksyt ja hameet ja
saappaat jäseniin! Sillä nytpä lähdetään oikein joukossa hakemaan
punaisia poskia.
Lapsillekkos kiire tuli! Paidat ihan lentelivät ja pöksyt heiluivat ja
sukat suhisivat, kun neljä villiä puki päällensä.
-- Pitääkö panna sääryksetkin? huusi Tuulikki.
-- Pitääkö panna tossut saappaitten päälle? huusi Sinihilkka.
-- Pitääkö panna kolme pöksyä? huusi Nuori Isäntä.
-- Kakki pää! Kakki pää! kirkui Herra Pentu, joka ei vielä osannut
oikein puhuakkaan ja tarkoitti että lakki hänelle piti pantaman päähän.
-- Kuulehan isä! sanoi Tuulikki, mistä niitä punaisia poskia oikein
haetaan?
-- Niitä poimitaan keväthangelta aivankuin marjoja metsästä, vastasi
isä.
Tuulikki, Sinihilkka ja Nuori Isäntä katsoivat isää suurilla silmillä
että mitä se isä muka puhuu.
Mutta isä näytti totiselta ja lapset uskoivat.
-- Niin, sanoi Sinihilkka. -- Punaiset posket kasvavat lumihangessa, --
niin on ukkipappakin sanonut.
-- Vaan kuulehhan isä, kyseli Tuulikki, -- jos niitä poimitaan niitä
punaisia poskia, niin eikös tarvitse ottaa astiat mukaan?
-- Dshaa! pani isä ja raapaisi niskaansa. -- Minä luulen ettei astioita
tarvita. Otetaan se iso poronpulkka mukaan ja poimitaan siihen.
-- Niin! ja koko pulkka täyteen! sanoi Sinihilkka loistavin silmin.
-- Pulikka, pulikka! sopersi Nuori Isäntäkin tolkussaan.
Mutta Herra Pentu yhä toimitti että: Kakki pää! Kakki pää! eikä antanut
rauhaa ennenkuin pojalle oli pistetty isän naapukka päähän niin että
vain vähän näkyi nenännipukkaa naapukan alta.
Hei! ja sitten sitä repäistiin ovet auki ja kaikki lapset ryntäsivät
ulos pihalle.
Isä otti pulkkansa, Tuulikki otti pikku suksensa, Sinihilkka otti
kelkkansa, vaan pikkupojat eivät tarvinneet mitään.
-- Tulkaa kaikki pulkkaan! komensi isä, kun ensin oli pukannut Tuulikin
sukset ja Sinihilkan kelkan edeltäpäin alas mäkeä.
Isä itse istui ison pulkan perään ja sitten hänen syliinsä Herra Pentu
ja Herra Pentun eteen Nuori Isäntä ja Nuoren Isännän eteen Sinihilkka
ja Sinihilkan eteen taas Tuulikki pulkan kokkaan.
-- Yks kaks kolme! sanoi isä ja lykkäsi pitkillä säärillään pulkan
menemään.
Voi hirveätä vauhtia, mitä pulkka luisti! Se lähti kuin jänis
hyppelemään pitkin myötärinnettä...
-- Hiiiiiiii! Hihiiiiiiii! huusivat kaikki lapset ja pulkka luisti ja
isä ohjasi säärillään ja kintaillaan ja pulkka huristi niin kauheata
vonkaa että täytyi panna silmät umpeen, kun niin hirvitti.
Nuorta Isäntää taisi vähän pelottaa, sillä poika huusi täyttä kurkkua
että: kaatuu! kaatuu! vaan eihän sitä oman isän kanssa koskaan kaadu.
Tyttöjä nauratti niin että vesi silmissä kihisi.
Pulkka luisti pitkän matkaa järven hankea myöten ja vasta sitten kun se
oli pysähtynyt keskelle salmea, lupasi isä nousta ylös ja sanoi:
-- Nyt lähdetään niitä punaisia poskia poimimaan!
Voi ihmeitten ihme, kuinka aamu oli kirkas ja kaunis! Koko järvi oli
kuin valkoinen lattia ja hanki kova kuin sokeritopin pinta ja
jääkentällä kimalteli, kimalteli aivankuin pieniä timanttihelmiä.
-- Ne ovat Jumalan briljantteja! selitti isä. -- Luojan
sormus-jalokiviä.
Tuulikki hiihti omilla pikku suksillaan niin että tukka liehui suorana,
Sinihilkka veti kelkkaa ja juoksi kuin hiiri ympäri ja Nuori Isäntä
harppaili omilla säärillään eikä ollenkaan tahtonut istua pulkassa.
Vaan pulkassa istui yksin Herra Pentu ja heilutti kättään niinkuin muka
olisi ajanut porolla.
-- Minä olen vuorsahirvas! sanoi isä ja alkoi koikkelehtia ja hypellä
ja viskeli mutkia ja teki kiekuroita niin että pulkka liiteli kuin
kellon heiluri, vaan pikku poika, se Herra Pentu, ei ymmärtänyt
vähääkään pelätä.
Niinpä nyt mentiin pitkin jääkenttää ja tultiin saaren rantaan.
Siihen nyt jätettiin sukset ja kelkka, vaan pulkka otettiin mukaan ja
nostettiin ylös maalle ja käveltiin saaren metsään.
-- Eikös niitä punaisia poskia jo ala löytyä? kysyi Tuulikki.
-- Pian niitä löytyy! lupasi isä.
Yhtäkkiä isä heitti lapset siihen ja loikkasi pulkka perässä kauvas
metsän sisään ja alkoi sieltä huutaa että:
-- Juoskaapas kilpaa tänne! Täällä niitä punaisia poskia kasvaa!
Lapset läksivät juoksemaan minkä kintuista läksi. Ensin tuli Tuulikki,
sitten Sinihilkka, sitten Nuori Isäntä ja viimeisenä tulla toposteli
Herra Pentu, joka aina vähänpäästä tuiskahti nenälleen, vaan nousi ylös
reippaasti ja taas juoksi.
Isä seisoi suuren männyn takana ja nauroi, kun lapset perätysten
juoksivat hänen luokseen.
Kun kaikki lapset olivat päässeet isän luo, niin isä koppasi yhden
toisensa perästä ja paiskasi pulkkaan sylikkäin ja sanoi korkealla
äänellä:
-- Nyt on pulkka punaisia poskia täynnä: yksi, kaksi, kolme, neljä,
viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan!
Silloin vasta lapset ymmärsivät että kun keväthangella juoksee, niin
jokaisen posket tulevat ihan punaisiksi.
Ja tässä vielä yhdeksäs ja kymmenes punaposki! sanoi isä ja rupesi
kontalleen kaikkien lasten päälle ja mörisi kuin karhu.
Lapsia nauratti niin että posket karahtivat yhä punaisemmiksi.
Sitten taas lähdettiin kotiin päin.
Vaan jäällä tuli äiti vastaan.
-- Äiti hoi! äiti! huusi Tuulikki. -- Mepä olemme poimineet punaisia
poskia.
-- Niinkö? sanoi äiti. -- Saanko minäkin niitä maistaa?
Ja äiti kumartui suutelemaan kaikkia lapsia ja suuteli jokaista
kummallekkin poskelle. -- Kylläpä ne maistuvat makealle! sanoi äiti ja
suuteli vielä isänkin partaisia poskia ja isä suuteli äidin poskia niin
että lapsia ihan nauratti, niin hullunkuriselta se näytti, kun
aikaihmiset toisiaan -- muka suutelivat.
Vihdoin sitä sitten tultiin suurella melulla kotiin keväthangelta ja
lapset huusivat kilvan että:
-- Nälkä! nälkä! nälkä!
Sen pituinen se.
12.
Tiukukoipi tyttö.
Olipa kerran tyttö, jonka nimi oli Paitaressu. Se oli koko kiltti ja
mukava tyttö ja oli se melko sieväkin ja aikalailla älykäskin. Ja isä
ja äiti rakastivat sitä tyttöä ja kaikki veikot ja siukut myös pitivät
siitä tytöstä.
Mutta silläpä tytöllä oli hupsunkurinen tapa. Heti kun se oli
nukahtanut pikku-sänkyynsä, niin se alkoi potkia. Potki niin hurjasti
että peitot lensivät ja sänky kolisi ja ratisi niin että ihan pelotti,
joka sen sattui kuulemaan. Ja selkä jäi siltä tytöltä aina paljaaksi,
jonka vuoksi tahtoi tulla yskä ja nuha ja lentsu.
Isästä ja äitistä oli ikävä että Paitaressu oli niin potkuri.
Koetettiin sitoa peittokin kiinni nuorilla, vaan Paitaressu potki
unissaan nuoratkin poikki. Sen jalat pyörivät kuin myllynsiivet ja
käsivarret känkälehtivät kuin linnun kynkät. Paitaressua itseäänkin
aamuisin hävetti, kun oli yökauden potkinut ja piehtaroinut.
-- Mitähän minulle pitäisi tehdä etten minä potkisi? kyseli Paitaressu.
-- Kyllähän minä keinon keksin! vastasi tytön isä.
-- No sanoppas isä? pyysi Paitaressu.
-- Saatpas nähdä! nauroi isä ja iski silmää. -- Ensi yönä koetetaan.
Sitten kun Paitaressu oli nukahtanut, niin isä meni ja sitoi tytön
molempiin jalkoihin hienon nuoran ja veti nuorat sängyn laidan yli ja
nuorain päihin hän ripusti pari tiukua, oikein heleä-äänistä
porotiukua...
-- Tästä tulee hauska yö! sanoi isä äitille, -- kun Paitaressu luulee
ajavansa porolla.
Kello oli vasta 9 illalla, kun Paitaressu ensi kerran yhdellä jalalla
potkaisi:
Kilikili kirrr! pani tiuku.
Paitaressu hieroi silmiään, mutta ei herännyt. Vähän päästä hän
potkaisi toisella jalallaan.
Pilipili pirr! pani toinen tiuku.
Paitaressu hieroi taas silmiään, vaan ei herännyt.
Mutta puolen tunnin päästä tyttö alkoi hurjasti potkia molemmilla
koivillaan:
Kili-pili kili-pili kirr-pirr!
Kili-pili kili-pili kirr-pirrr! helisivät molemmat tiuvut niin
kirmaisevasti että Paitaressu yhtäkkiä heräsi ja kuunteli ihmeissään ja
vähän peloissaankin että kuka nyt ajaa porolla ihan hänen sänkynsä
päälle.
Vaan siinä seisoi isä ja äiti hänen vuoteensa vieressä ja nauroivat
makeasti ja sanoivat:
-- Tiukukoipi! Tiukukoipi!
Tyttö rukkaa itseäänkin nauratti, vaan samalla hän taas nukahti.
Taas hän rupesi potkimaan ja molemmat tiuvut kilisivät korvissa.
Nytpä Paitaressu tosiaankin luuli ajavansa porolla. "Hei! Hei! antaa
mennä vaan! Hei isä, hei äiti, katsokaapas: näin se Tyttö päästelee
porolla eikä pelkää! Hip hei!"
Tiuvut helisivät aivan korvia särkevästi, mutta tyttö vain potki
potkimistaan.
-- Ota pois tiuvut! pyysi äiti, mutta isäpä päinvastoin meni ja sitoi
lisää tiukuja Paitaressun jalkanuorain päihin ja silloin rupesi
makuuhuoneessa kuulumaan niin hirveä kilinä ja räminä että tytön oli
pakko herätä, jos hän vähänkään jalkojaan liikutti.
Paitaressu kun huomasi että tiuvut rupesivat soimaan, jos hiukankaan
liikahutti koipiaan, koetti nyt olla potkimatta.
Aamuyöllä tyttö jo makasi aivan hiljaa.
Mutta seuraavana iltana isä taas sitoi tiuvut Paitaressu paran
jalkoihin, vaikka tyttö vähän itkikin.
-- Ei tässä auta, sanoi isä, täytyy oppia pitämään koipensa kurissa.
Seitsemänä yönä peräkkäin isä sitoi tiuvut Paitaressun jalkoihin. Ja
seitsemäntenä yönä ei tyttö enää potkaissut yhtään kertaa. Sitten kun
tiuvut jätettiin pois, niin luuli Paitaressu unissaan että kyllä ne
muka vieläkin ovat jaloissa -- eikä uskaltanut potkia. Sillä tavalla
vähitellen lakkasi kokonaan potkimasta ja peitot pysyivät paikoillaan
eikä tullut yskää eikä nuhaa eikä muutakaan romuskaa.
Vaan kaikki ihmiset alkoivat sitten nimitellä Paitaressua
"Tiukukoiveksi".
Semmoinen juttu.
13.
Pikku Pojan kirkko.
Isä ja äiti olivat sanoneet että ei pikku poikain tarvitse käydä
kirkossa, kun eivät vielä ymmärrä mitä kirkossa tehdäänkään ja kun
siellä viivytään niin kauvan että tulee kylmä ja ikävä ja rupeaa
nukuttamaan. Vaan Pikku Poika vastasi että:
-- Minäpä tuun kuitenkin!
-- Eipä sinua oteta! inttivät tytöt, ne isommat lapset.
-- Jos ei minua oteta, vastasi Pikku Poika itsepäisesti, niin minäpä
haen itse itselleni kirkon.
Tytöt nauroivat, vaan Pikku Poika näytti hyvin totiselta.
Kun muut sitten olivat menneet kirkkoon, niin Pikku Poika läksi
kävelemään pihalle. Ja yhtäkkiä karkasi metsään niin ettei kotimieskään
nähnyt, mihin Pikku Poika katosi.
Pikku Poika viipyi kauvan metsässä, varmaankin kolme tuntia.
Kotimiehellä, Pitkällä Piialla, oli jo hätä että Pikku Pojalle on
käynyt huonosti, kun ei mistään löytynyt eikä mistäänpäin vastannut,
vaikka Pitkä Piika huuhusi monta kertaa metsään.
Arvatkaas, missä Pikku Poika sitten oli? Kas: hän oli löytänyt metsän
keskeltä suuren kiven, niin suuren ja korkean että vaivoin pääsi sen
päälle, ja siellä poikanen istua törrötti ja kuunteli totisena niinkuin
aikaihmiset kirkossa. Sillointällöin hän kalahutti päärärin kantta,
jonka oli mukaansa ottanut, ja se oli olevinaan hänen kirkonkellonsa.
Sitten hän kuuli, kuinka toinen lintu toisesta puusta huusi, sanotaan.
Arvatkaapas mitä Pikku Poika kirkossansa kuuli?
Ensin hän kuuli, kuinka pikku lintu aivan hänen päänsä päällä lauloi:
"Jumalan lapsi, Jumalan lapsi -- kiltti poika, kiltti poika, kiltti
poika!"
Pikku Poika ajatteli että se se nyt on Pappi, joka saarnaa kirkossa.
Sitten hän kuuli, kuinka toinen lintu toisesta puusta huusi: "Piu, piu
piimäparta, älä usko kaikkea, etsi itse, itketkös, itketkös, naura
vaan, naura vaan!"
Pikku Poika ajatteli että tuo se nyt on se Lukkari, joka veisaa.
Sitten Pikku Poika näki, kuinka orava pudotteli käpyjä puusta, ja Poika
arveli että nyt se kirkonisäntä kantaa pakanakolehtia ja tiputtelee
kultarahoja.
Ja Pikku Poika oli siis riemastuksissaan ja hyvillään että hänkin
kerran sai olla kirkossa ja kuulla ja nähdä kaikki kummat. Rämpsistä,
rämpsistä! rämisti hän päärärin kannella.
Vaan sitten hän äkkiä hiukan säpsähti. Ison kiven takaa katsoi
karvainen otus, joka nuuski ilmaa.
"Se se on nyt se Paha Pöpö", ajatteli Pikku Poika, "se joka Jumalan
lapsia puree ja potkii".
Pikku Poika kyyristyi kiven selkään niin ettei Pöpö häntä näkisi.
Pöpö menikin sivu ja läksi laukkaamaan niin että kangas tömähteli.
"Tai jos se olikin arkkipiispa!" ajatteli Pikku Poika eikä enää
pelännyt.
"Vaan kuinkahan kauvan sitä saarnaa kestää?" ajatteli Pikku Poika. "Ja
kuinka kauvan lukkari veisannee?"
"Pitääpä kysyä?" päätteli Pikku Poika ja nousi kiven päälle seisomaan
ja huusi minkä jaksoi että:
-- Pastori, pastori, jokos piisaa?
-- Lukkari, lukkari, lopettakaa!
Silloin linnut lakkasivatkin laulamasta ja orava hyppäsi toiseen
puuhun.
Pikku Poika luuli että nyt se kirkonmeno loppui ja aikoi laskeutua alas
maahan, vaan samalla hän näki, kuinka muurahaiset kanervikossa
raahasivat pitkää mustaa matoa: toiset vetivät ja toiset lykkäsivät.
Ahaa, ajatteli Pikku Poika, ne ovat kirkkomiehiä ja nyt ne hautaavat
sitä Mustaa Aapelia.
Ja Pikku Poika hyrähti itkemään: "Voi Aapeli rukka, nyt sitä viedään
kirkkomaahan eikä se enää saata puhuakkaan."
Pappi puun latvasta alkoi taas saarnata: "Jumalan lapsi, Jumalan lapsi"
ja lukkari luritti sekaan "Piu, piu".
Pikku Poika kuunteli hartaasti ja pani kätensä ristiin.
"Miksikähän ei arkkipiispa pysynyt kirkossa?" ajatteli hän.
-- Nau, miau, kurnau! kuului yhtäkkiä surkea ääni kiven vierestä. Pikku
Poika ei ensin ymmärtänyt, vaan ajatteli: "Nyt luetaan kuulutuksia!"
Mutta kun hän katsoi alas maahan, niin siellä seisoikin Kissa Mirri,
häntä pystyssä kuin seiväs.
Silloin Pikku Poika vasta oivalsi että kyllä kai se on lähetetty häntä
kotiin käskemään.
Ja poika hyppäsi alas kiveltä ja läksi totisena astumaan kissan
jäljessä. Otti kiven laatan kainaloonsa ja asteli harvakseen ja
tuumaili kissallekkin: näetkös -- minä tulen kirkosta, tämä on
virsikirja.
Ja aivan yhtaikaa kuin isä ja äiti ja tytöt, astui Pikku Poikakin
toisesta portista kotipihaan huutaen tytöille:
-- Hei! Terveisiä! Minäpä olin kirkossa!
-- Älä narraa! sanoivat tytöt.
-- Olinpahan! väitti Pikku Poika. -- Ja nyt sitä Mustaa Aapelia
retuutettiin kirkkomaahan.
-- Älä höpötä! nauroivat tytöt.
-- En höpötä! sanoi Pikku Poika. -- Arkkipiispakin käväisi kirkossa,
vaan ei ruvennut istumaan.
Isä ja äiti ihmettelivät ja hekin kysyivät:
-- Miksei arkkipiispa ruvennut istumaan?
-- Siksi -- vastasi Pikku Poika totisesti -- että sillä taisi olla
märät pöksyt.
Kaikki oikeasta kirkosta tulijat pärskähtivät nauramaan, vaan Pikku
Pojan isä sanoi:
-- Ensi pyhänä isä tulee kanssasi kirkkoon.
-- Minunko kirkkooni? kysyi Poika suurin silmin.
-- Niin juuri! vastasi isä.
-- Niin isä, saneli Poika, minun kirkkoni taitaa ollakkin parempi kuin
noiden tyttöjen. -- Ei siellä tullut kovinkaan ikävä, kun pastori piti
niin kauniin saarnan. Mutta käskethän isä äitin antaa meille mukaan
muutamia voileipiä?
-- Tokihan! sanoi isä nauraen.
Niin menivät kaikki päivällistä syömään ja Pikku Poika oli mielestään
suuri mies, kun hänelläkin nyt oli kirkko.
14.
Kaiken Kyselijä Tyttö.
Olipas kerran Tyttö, joka kyseli kaikkea isältään ja äitiltään ja
tätiltään ja joskus setältäänkin.
Kuule isä, mistä niitä pikkulapsia tulee?
Kuule äiti, miksikä se Mullikka-härkä ei ole poikinut?
Kuule täti, miksikä sinulla ei ole miestä?
Kuule setä, poltetaanko taivaassakin tupakkaa?
Isä vastasi että pikkulapsia tulee Rakkauden kaivosta. Äiti vastasi
että Mullikka ei ole poikinut siitä syystä että se ei ole lehmä. Täti
vastasi että kukas lapsia hoitaisi, jos hänelläkin olisi mies! Ja setä
selitti että taivaassa ei luultavastikaan polteta tupakkaa.
Tyttö kuunteli kaikkia vastauksia, pyöritteli päätään ja keikahutti
itseään kantapäällään. Sitten hän kysyi:
Kuule isä, onkohan Jumalalla partaa?
Kuule äiti, lieneeköhän enkeleillä kureliiviä?
Kuule täti, miksikä ei kesällä ole lunta?
Kuule setä, miksikä ei rahaa ole niin paljon kuin haluttaa?