TURJANLINNAN SATUKIRJA
Omille ja muille Suomen lapsille tehnyt opiksi ja huviksi
ILMARI KIANTO
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1915.
SISÄLLYS:
Kirjantekijän esipuhelma
1. Tutteliini
2. Kissa Mirri Valkonen
3. Kotikoiramme Hurtta Pystykorva Fox...
4. Uni-Matti
5. Ruoka-Jussi
6. Itku-Iikka
7. Ämmy
8. Porosta ja porolla-ajaja-tytöstä
9. Pappilan kanakammiosta
10. Pöksy-Paavo ja Paita-Maija ja Puuro-Petteri ja Pörrö-Kerttu
ja Klosu-Klisu-Kaaperi
11. Punaiset posket
12. Tiukukoipi tyttö
13. Pikku Pojan kirkko
14. Kaiken Kyselijä Tyttö
15. Tuittupäät ja Keijut
16. Pojat ja tytöt järvenrannassa eli Kesälän uimakoulu
17. Turjanlinnan akkunaruudut
18. Sotapukki
19. Sääskensyömäri Poika
20. Miten kesävieraita saadaan
21. Kummitus on kultainen herra!
Kirjantekijän esipuhelma.
"Jylhää jymymiestä" olivat ystävät joskus kehoittaneet sorvaamaan
satuja. Vasta sitten kun itselläni oli lapsiliuta, joka ahdisteli
sadunkerronnalla, kiinnitin huomiota satukokoelmiimme. Moniaat Suomen
kansan vanhat tarinat olivat mainioita luettavia, mutta suurin osa
herrassatuja sekä entis- että nykyajalta oli minusta jonninjoutavia.
Huomasin että niitä sepittävätkin enimmäkseen sellaiset kynäniekat,
joilla ei itsellään ollut onni olla isiä eikä äitejä. Ikävintä oli se
-- ja on yhä edelleen -- että sadut olivat vaikeatajuisia, ainakin
maalaislapsille, jotka niin vähän tuntevat "kuninkaita tai
prinssityttöjä". Tai olivat ne kovin teennäisiä, väkisin pinnistettyjä
loruja. Minä kaipasin kirjahyllylläni sellaisia satuja, joita lapset
ymmärtävät. Niitä ei ollut...
Viisivuotias tyttöni sanoi: Isäpä kirjoittaisi itse!
Oli pitkä talvi ja kovat pakkaset. Elimme täydellisesti erillään
sivistyneestä maailmasta. Lapseni ottivat tavakseen sunnuntaisin
rynnistää huoneeseeni ja silloin ei auttanut muu kuin että minäkin otin
tavakseni ennen heidän tuloaan koettaa sepittää jotakin, jota voisin
heille lukea. Tietysti tahdoin kirjoittaa sellaisia satuja että ainakin
omat lapseni niitä ymmärtäisivät ja että he samalla, kun saisivat
naurun tai ihmettelyn aihetta, myös jotakin oppisivat. Tiesin että
didaktisuus on vaarallinen elementti, mutta tokihan olin herra omassa
linnassani. Pääasiaksi jäi että jutut kelpasivat omille lapsilleni. Ja
itseäni huvitti antaa niille sellainen leima että ne jotenkin
kuvastaisivat sitä erämaata, johon kohtalo meidät oli sijoittanut. Näin
ruvettiin satuja tekemään. Yksi viikossa oli määränä, vaan saduntekijä
usein karkasi porollaan pois juuri pyhäpäivänä. Sommitteluja sentään
karttui vähitellen ja niitä luettiin useampaankin kertaan. Omat lapseni
ovat ankaria arvostelijoita. Kyllä he nauravat makeasti Pörrö-Kertun
puurosaaville ja nauttivat Uni-Matin töppösistä, mutta muutamia satuja
he haikeasti hautovat: "Miksi isä sillä lailla?" Minulla on tapana
kysyä heti luettuani, onko satu hauska vai ikävä, jolloin saatan saada
"ikävänkin" vastauksen. Satuni eivät siis kaikki liene ensiluokkaisia,
mutta hyvin ne sentään ovat kaluksi käyneet.
Muutamille jutuille ovat lapset itse aiheet keksineet, josta heille
olen sangen kiitollinen. Kirjoittaa paksu kokoelma "sellaisia satuja,
joita lapset ymmärtävät", sehän olisi sadunkerronnan kultaisin huippu.
Jos uhraisi siihen koko elämänsä ajan ja tutkimuksen, kenties
onnistuisi. Mutta -- nykyaikana ei ole "aikaa"...
Nämä minun sepitykseni eivät ole tarkoitetut lasten itsensä
luettaviksi, vaan lapsia-rakastavien aikaihmisten esitettäviksi -- ja
taidolla esitettäviksi -- lapsille. Kolmea juttua enempää kerrallaan ei
mielestäni pitäisi lukea.
Erityisesti huomautan että nämä sadut ovat tulleet kirjoitetuiksi
lapsille, joista vanhin on vasta 7-vuotias -- mitä he sanonevatkaan,
kunhan pääsevät toiselle kymmenelle? Jos he kehoittavat minua
jatkamaan, niin jatkan -- sunnuntailukemiseksi -- jos pitävät kaikkea
huonona ja kuuntelevat mieluummin muita kertojia, niin luovun
kilpailusta. Eläköön lasten valintavapaus! Kaikissa tapauksissa
tahtoisinkin että tätä Turjanlinnan tarukirjaa pidettäisiin vain
"Turjalasten" omana koekokoelmana, jonkunlaisena Pohjoissuomen
satukonttina. Vai ottanevatko muiden lapset vastaan tätä meidän lasten
lorukirjaa?
"Turjanlinnassa" syksyllä sotavuonna 1915.
_Ilmari Kianto_.
1.
Tutteliini.
Olipa kerran pikku lapsi, jonka nimi oli Tutteliini. Sen nimen se oli
saanut siitä että se aina vain imi tuttia, tyhjää tuttia, jota
kasteltiin vesilasiin, taikka myös tuttipulloa, jossa oli lämmintä
maitoa. Kun isommat lapset söivät voileipää ja puuroa, niin pikku
Tutteliini ainoastaan imi tuttia. Jos ei sillä ollut tuttia suussa,
niin se oli hirveän tyytymätön ja huusi aivankuin porsas. Keskellä
yötäkin, kun muut lapset nukkuivat, alkoi Tutteliini uikuttaa, jos
tutti putosi suusta. Tutti! Tutti! huusi se. Missä onkaan taas minun
tuttini? Ja kun äiti oli hypännyt ylös vuoteestaan ja pistänyt tutin
Tutteliinin suuhun, niin Tutteliini tyyntyi ja nauroi äidille niin
makeasti että äiti ei muistanutkaan kuinka hirveän väsynyt äiti oli,
kun hänen aina piti hypätä tuota tuttia hakemaan. Nuku nyt Tutteliini!
sanoi äiti -- ja näe makeaa unta!
Ja Tutteliini nukkui ja näki makeaa unta. Semmoista unta näki nyt pikku
Tutteliini että koko maailma oli täynnä tuttipulloja. Niitä tippui
taivaalta, niitä tippui katolta, niitä tippui kattolampustakin. Ja ne
tuttipullot olivat aivankuin eläviä nukkeja, jotka keräytyivät
Tutteliinin lullun ympärille ja pyörivät piiriä ja lauloivat
kilisevällä äänellä:
Tutteliini, Tutteliini!
Ota kiinni, ota kiinni!
Tutteliini katsoi niitä suurilla silmillä ja koetti tarrata käsillään
kiinni kaikista isointa tuttipulloa. Ja kun oli saanut sen kiinni, niin
alkoi vimmatusti imeä. Mutta voi hyvä ihme sentään, mikä tapahtui!
Tutteliini, kun oli juonut ison tuttipullon pohjaan asti, potkaisikin
samassa pois peittonsa ja hyppäsi alas lattialle ja alkoi kävellä
aivankuin iso ihminen. Pitkät hiukset kasvoivat Tutteliinin päähän,
ja suuhun tuli kolmekymmentä hammasta ja koko ruumis kasvoi niin
pitkäksi kuin isällä ja äidillä tai niinkuin tädillä tai niinkuin
lapsenhoitaja-neidillä tai niinkuin tuolla Anna-Marialla. Ja Tutteliini
itsekin alkoi tanssia ja hyppeli niin korkealle että pää paukkui
laipioon ja niin että kattolamppu heilahti. Ja Tutteliini, joka vielä
äsken ei osannut puhua, lauloi nyt hurjasti kovalla äänellä että:
Minä olen se Tutteliini,
Vaan pitäkää suunne kiinni,
Niin ettei äiti herää.
Mutta samassa heräsikin äiti! Ja kun näki Tutteliinin lattialla niin
isona ja hurjana huutamassa ja sata tuttipulloa ympärillä pyörimässä,
niin säikähti äiti rukka niin pahanpäiväisesti ettei tuntenutkaan pikku
Tutteliinia, vaan luuli sitä naapurin Isoksi Liisaksi ja juoksi toiseen
huoneeseen kutsumaan isää.
Mutta ennenkuin isä ennätti tulla, ryyppäsi Tutteliini kaikista
pienimmästä tuttipullosta ja voi ihmettä: -- yhtäkkiä muuttui
Tutteliini taas pieneksi ja kiipesi lulluunsa, ja kun äiti isän kanssa
tuli katsomaan, niin ei huoneessa Isoa Liisaa ollutkaan, vaan
Tutteliini yksin huutamassa niinkuin ennenkin että: Tutti! Tutti! Missä
tutti?
-- Voi sinua sen pientä penskaa! sanoi äiti. -- Katsohan isä, kun on
kapalonsakin potkinut ja peitot kaikki lattialla.
Mutta Tutteliini iski silmää äidille aivankuin olisi muka tahtonut
sanoa että "eipä äiti tiedäkkään, mitä minä olen tehnyt ja mitä minä
olen nähnyt!"
Semmoista unta Tutteliini näki!
2.
Kissa Mirri Valkonen.
Kis kis kis kissa rukka! Tules tänne Mirri. Missä olet taas ollut,
Mirri kulta?
-- Miau, miau! vastasi kissa.
Mitä sinä sanot, samettikäpälä? Miksis näytät niin surkialta? Etkös ole
saanut yhtään hiirtä? Vai onko koira sinua purrut partaan? Ethän vain
ole pikkulintuja tappanut? Ethän vain lihapuodissa käynyt? Kuule sinä
Mirri ketkale! Tunnustappas, tunnustappas!
-- Mirnau, mirnau! sanoi Mirri vain ja nuoleskeli viiksiään ja nosti
häntänsä pystyyn ja katseli lapsia kirkkain silmin ja oli olevinaan
hyvin viaton.
Oletpas sinä oikea veijari. Eilen kaasit kermakannun ja toissa päivänä
nuolit tuttipulloa ja kesällä kaappailit pikkukaloja verkosta.
Muistatkos, muistatkos?
-- En mie mitään muista! maukasi kissa ja hyppäsi pirtin uunin päälle.
Kuulkaas lapset, kun Mirrikin puhuu. Tulkaa tänne leivinuunin juurelle,
niin kuuntelemme, sanooko Mirri vielä jotakin muutakin.
Kis kis kis, kissa kulta, kerroppas sieltä uunin päältä meille jotakin
hauskaa, niin annamme sinulle maitoa.
Ja kissa Mirri nuolaisi pehmeitä käpäliään, pyyhkäisi viiksiään kuin
mikäkin herrasmies ja alkoi jutella leivinuunin päältä:
Kerran minä olin kissojen kinkerissä. Siellä oli sata mustaa kissaa --
minä yksin valkea. Kissa pastori saarnasi ja Kissa lukkari veisata
luikkasi. Ja sitten meitä kaikkia luetettiin että osaammekos lukea
kirjaa. Ne mustat kissat kyllä tunsivat kaikki kirjaimet A:sta Ö:hon
asti ja osasivat myös veisata. Kissa pastori ja Kissa lukkari
kiittelivät niitä ja silittivät selkää. Vaan sitten tuli minun vuoroni.
-- Mirri Valkonen! tuleppas lukemaan! käski Kissa pastori ja minä
astuin oven suusta Kissa pastorin eteen pitkän pöydän päähän. Minua
pelotti, jalkani ihan vapisivat.
-- Ohoh, sanoi Kissa pastori, eikös sinulla olekaan mustaa takkia?
-- Se jäi kotiin, vastasin minä.
-- No lueppas tuosta, sanoi Kissa pastori ja rypisti silmälasien takaa
ja pani eteeni aapisen.
-- _Miau!_ sanoin minä.
-- Se on oikein! sanoi pastori. -- Entäs sitten?
-- _Niu nau!_ sanoin minä.
-- Hyvä tulee! sanoi pastori. -- Lueppas lisää!
-- _Kurnau moru-moru!_ panin minä hädissäni. Mutta silloinkos herra
Kissa pastori tarttui minua häntään ja lennätti lukkarin eteen ja huusi
hirveästi:
-- Laulattakaa sitä kelvotonta morupäätä, jos tuo osaa laulaakaan!
-- Virsi seitsemän tuhatta seitsemän sataa seitsemän kymmentä
seitsemän? komensi lukkari, koppalasit nenällä.
Ja minä aloin laulaa niin kauniisti kuin suinkin osasin. Että:
Kissa olen kis kis kis,
Mirri muuan miss miss miss,
Hiirtä himoon, kalaa myös,
Koiraa pelkään konnan työss',
Metsämies -- lintu ties,
Lämmin mulle kotilies,
Kissa-kullat riemuitkaa,
Kermat kaikki latkikaa!
Niinpä minä vain lauloin ja -- tiedättekös: Kissa pastori leppyi ja
Kissa lukkari katseli minua vesissä silmin ja koko kissain seurakunta
alkoi itkeä että minä _niin_ kauniisti lauloin, vaikka en lukea
osannut.
Ja kun kissain kinkerit sitten loppuivat, niin Kissa pastori sanoi
kaikkien kuullen:
-- Mirri Valkonen saapi anteeksi sen ettei osaa lukea kirjaa ja että ei
ole muistanut ottaa mustaa takkia, sillä Mirri Valkonen osaa laulaa
kauniimmin kuin kukaan muu. Ja sentähden minä kissain seurakunnan
päämiehenä käsken kaikkia läsnäolevia kunnioittamaan Mirri Valkosta ja
annan hänelle arvonimen: _Direktor Kantuus_. se tahtoo suomeksi sanoa
_Kissakoraalin kuningas, naukumisen tirehtööri_.
Siihen loppuivat kinkerit ja minä juoksin kotiin.
Semmoisen hauskan tarinan jutteli kotikissa pirtin uunin päältä
lapsille, jotka totisina uunin juurella kuuntelivat.
Ja kissa Mirri sai maitoa palkaksi.
3.
Kotikoiramme Hurtta Pystykorva Fox...
Minä olen vain koira. Nimeni on Hurtta Martta Sopuli Kopuli Pystykorva
Jyskyleuka Fox. Minä puhun koirankieltä. Hau! hau! hau! Vou vou vou!
Prrr ja buh! Se merkitsee niin paljon kuin: Hyvää päivää, pirpanat!
Tervetulemaan, vierahat! Kukas oletkaan sinä? Varoppas itseäsi,
ihminen! Minä olen tämän talon vahtimestari. Minun nenäni on niin
herkkä että jo kaukaa vainuan, kun vieras kulkee. Minun korvani on niin
tarkka että jo kolmen kukkulan takaa kuulen, kun kärryt jyrisee ja reki
ritisee. Jos lintu pörähtää lentoon metsässä, senpä vasta kuulenkin!
Linnun lemun tunnen yhtä hyvin kuin lihapullan hajun. Ai ai kuinka se
haiskahtaa makealta, jospa tietäisitte, lapset!
Olen Hippa-Heikki, serkkuni on Kettu-Mikko, mutta pikkuserkkuni --
herra Susi Hukkanen. Minä olen aina hippasilla. Minä ajan takaa
Pappilan Ruunaa ja Toppilan Tammaa, minä juoksen leskeä Jänis-Jussin
kanssa ja koetan kopaista kärppää kiinni hännästä. Ahdistan minä
lehmääkin, jos niin tarvitaan, kyyditsen toki poroakin ja puren
kintusta. Olen urhoollinen kuin sotasankari -- koko lammaslauman
hätistän järveen. Mutta rakas ruustinna on minua kieltänyt
höyhentämästä pappilan kanoja. Antakaa minulle luupalanen, niin olen
aika kiltti.
Minä olen Jumalan armosta hännänheiluttajataiteilija. Hännälläni nauran
ja itken -- naurakaa te suullanne, mutta se on tosi että minä
hännälläni hymyilenkin. Ja hännällänipä sanon hyvää huomenta. Joskus
ihan ingelskaksi: _gud bai!_
Olette kai nähneet, minkämoinen painimestari olen, kuinka minä pitelen
jalkaini alla naapurin Nallia?
Minä olen loikka-leijona ja harppa-tiikeri. Ja uimamaisterikin olen --
enkä minä koskaan riisu uimapöksyjäni. Osaan minä laulaakkin, olettekos
sitä kuulleet? Vetelen aarioita, molleja ja duureja. Silloin kun
minulla on oikein ikävä, menen istumaan perunakuopan päälle ja katselen
metsään tai järvelle tai autiolle tielle, nuuskaan ilmaa ja laulan
esimerkiksi näin:
Oi voi voi kuinka ikävä on mulla!
Ei maistu maito, ei limppu, ei pulla!
Saispa nyt kultani kaukaa tulla,
Kuutamo kuiskaa: tui tussalulla!
Hei hali lali laa,
Voi tätä mailmaa!
Missä on koirien taivas? --
Niin, niin. Mutta kissaa en kärsi! Kyllähän Mirri kaunis on, mutta
minun mielestäni Mirri on koketti. Ymmärrättekös lapset, mikä se on --
_koketti_? Kun hipsuttaa ja sipsuttaa ja muikistaa ja kuikistaa ja
nostaa häntänsä pystyyn tai panee silmät sirrilleen, pyörittää päätään
ja hieroo poskiaan ihmisen polvia vasten: niin se se on koketti. Hyi
kuinka minusta Mirri on koketti -- ja sentähden minä sitä komennan.
* * * * *
Vaan minäpä kerron teille kummallisen jutun. Kerran huomasin, kuinka
kissa Mirri istui puussa ja vahtasi pikkulintua. Se oli juuri
sieppaamaisillaan pikkulinnun kynsiinsä, kun minä satuin puun alle.
Hau! huusin minä ja samalla pikkulintu läksi lentoon. Kutti parahiksi!
huusin minä. -- Tule alas! -- Enpäs tule! ilkkui kissa -- paha koira,
pötki kotiisi! -- Tule heti! haukuin minä. -- Etpäs saa minua kiinni!
pilkkasi kissa. Pah! sanoin minä ja kiipesin puuhun. Kissa kiipesi ihan
puun latvaan ja alkoi surkeasti naukua. Mutta minä -- kiipesin perässä.
Silloin kissa Mirri pörhisti häntänsä paksuksi ja -- läksi lentämään.
Mutta minä ennätin tarttua hampaillani hännän huipusta kiinni ja --
niin lensimme molemmat. Mutta voi ihmettä: kissa lensikin ylöspäin,
lensi kuin hullu enkä minä uskaltanut heittää irti, jotta en putoaisi
maahan. Heipparallaa! huusi kissa ja pian oltiin _kuun_ päällä. Tämäpä
koko reissua! murisin minä ja päästin irti kissan hännästä, sillä
sieraimissani haisi niin kauheasti juustolta. Koko kuu oli
hirmuinen juusto! Samalla tuli kuun tonttu ja sanoi: syökää vaan
lenturit-häntyrit juustoa, jotta jaksatte! Niin me aloimme kissan
kanssa molemmat jyrsiä sitä juustoa, toinen toisesta kyljestä. Mutta
kun juusto loppui, niin -- voi hirveä paikka: ei ollut minkä päällä
enää seistä.
-- Miau, kurnau? kysyi kissa.
-- Hau-huut! vastasin minä hermostuneesti. Meillä oli melkoinen hätä.
Mutta Mirri se oli, joka keinon keksi. Hän hyppäsi nyt vuorostaan minun
niskaani, löi ruoskalla selkään ja huusi: Heipparallaa, moksista vaan!
Näin sitä sessulla ratsastetaan! Ja niin me putosimme molemmat vinhaa
vauhtia alaspäin ja -- molskahdimme järveen tuonne saunan eteen.
Hulahti hieman vettä nokkaan, mutta minähän olen uimamaisteri ja Mirri
on vanha perämies. Ja niin sitä taas päästiin kuivalle maalle.
-- Kyllä minä sinut opetan! ärisin minä ja lipsautin kissaa korvalle.
-- Kiitos kyydistä! vastasi Mirri kuivaillen itseänsä pyyheliinalla ja
voiteli viiksiään juuston rasvalla.
En minä mahtanut hänelle paljon mitään!
Siispä me menimme molemmat pirttiin emmekä hiiskuneet isännälle
halaistua sanaa että jo olimme syöneet päivällistä -- tuolla taivaan
valtakunnassa.
Niin, rakkaat lapset, saattaa sitä kissankin kanssa kuuhun lentää, vaan
ei silti tarvitse joka pojan naskalin puun latvaan kiivetä!
4.
Uni-Matti.
Olkaa hiljaa lapset, niin Uni-Matti tulee! Ei Uni-Matti tule, jos
huutaa ja heittää häränpyllyä sängyssä. Vaan kun on aivan hiljaa eikä
puhele toisen kanssa ja panee silmät sirrilleen ja vuottaa, vuottaa,
niin silloin hän pian tulee, se Uni-Matti.
Isähän sen äsken näki sen Uni-Matin! Tuollahan tuo kyykisteli ulkona
nurkan takana ja kuunteli seinän läpi että jokos lapset nukkuvat
sisällä. Vaan kun kuuli hirveätä melskettä ja häränpyllyn heittoa, niin
juoksi metsään ja sanoi että "eipä kannata vielä mennäkkään" ja murisi
kovasti. Vaan nyt se taas tupsahti takaisin ja hiipii paraikaa ympäri
taloa ja kuuntelee, kuuntelee. Kyykistelee joka nurkassa ja
kurkistelee, kurkistelee. Taitaapa akkunaankin kiivetä! Kunhan ei vain
pukkaisisi päällään ruudun läpi? Olkaapas vähemmällä. Nyt se hyppäsi
alas maahan, kun ei kynnet kestäneet, ja kiersi pihan puolelle! Nyt se
jo tuli sisään keskiportaista ja hiipii tuolla kylmässä etehisessä. Nyt
se on ihan oven takana! Painaa korvansa ovea vasten ja kuuntelee... Jos
nyt yhtäkkiä aukaisisi oven, niin paukahtaisi ovi sen nokkaan ja
Uni-Matti loukkaisi nenänsä. Tai saisi sinisen sarven otsaansa! Mutta
eihän kukaan halua Uni-Matille pahaa tehdä, sehän on oikein hyvä mies,
se vanha setä, se lyhyt lyllerö, jolla on niin kauniit silmät kuin
lemmikin kukat ja niin pehmyt parta kuin linnun untuva. Antaa Uni-Matin
vain kuunnella oven takana! Kohta se sieltä tulee tännekkin, aukaisee
oven niin ettei lukkokaan rasahda ja kävellä hössyttää sängyn viereen.
Ensin se tulee kontallaan eikä sen kengän kärjet panekkaan klop klop
klop, vaan sillä on huopasyylingit jalassa, oikein semmoiset paksut,
valkoiset poromiehen syylingit, joita tehdään tuolla Paltaniemessä.
Kyllä sillä metsässä on paulapieksutkin, vaan se jättää ne aina
portaille ja tissuttaa, tassuttaa, sipsuttaa ja hipsuttaa tossuillaan.
Sitten kun lapset ovat ihan hiljaa ja panevat silmät sirrilleen,
silloin Uni-Matti nousee kontaltaan ja puhaltaa silmiin. Sitten kun on
puhaltanut, niin sitten pehmeällä parrallaan hipaisee otsaan ja poskiin
ja suuhun ja leukaan ja rintaankin -- ja niin se lapsen nukuttaa ja
sitten se alkaa sitä kuletella, kuletella...
Ohhoh! Minnekkäs viet minut, Uni-Matti kulta? Annappas minulle tänä
yönä pikkunen pulkka ja pikkunen poro, niin että minä saan ajaa
huristaa tuolla Kuusamon tuntureilla. Viime yönä se Uni-Matti antoi
meille lapsille oikein kauniin veneen ja me soutelimme kuin vesilinnut
ympäri kaunista saarta ja siitä saaresta me poimimme sinisiä ja
punaisia ja vaikka minkä värisiä kukkasia ja monenlaisia marjoja,
mustikoita ja mansikoita. Kiitoksia, Uni-Matti, kiitoksia vaan paljon!
Danke schön! Saatamme me saksaksikin kiittää. Ja anna huomeniltana
Pojalle komia hevonen ja Tytölle lehmä ja pikkutytölle karitsa, joka
kimeästi määkyy että: mää-mää-mää! Voi sinua Uni-Matti, juoksitkos sinä
taas pois, kun luulit että minä herään? Höpsistä töppöseen, tule
takaisin! En minä sinuun katso, katson vain kattoon.
Uni-Matti, setä kulta,
Väännä hiukan lampun tulta,
Tule viereen istumaan,
Korvan juureen kuiskimaan:
Annatkos, annatkos,
Minulle sen poron, jos
Pysyn aivan hiljaa,
Katson taivaan liljaa?
Tule Matti, joudu nyt,
Kyllä oonkin väsynyt,
Niinpä niin, niinpä niin,
Paina nyt jo silmät kiinn'!
-- Mutta mikä kumma siinä onkaan ettette te nuku, lapsukaiset? Minäpä
kerron teille niistä Uni-Matin paulapieksuista. Kerronkos?
Kerran kun Uni-Matti oli lasten huoneessa lapsia nukuttamassa ja
parrallaan hipomassa, niin isä luuli niitä Uni-Matin pieksuja omikseen
ja sanoi äidille että: kas kun on koira veitikka -- se Hurtta Sopuli
Jyskyleuka Pystykorva Fox -- kuljettanut minun paulapieksuni pihalle.
Ja isä pisti ne pieksut jalkoihinsa ja läksi metsään kävelemään. Mutta
voi ihmettä kuinka nuo Uni-Matin pieksut rupesivat hyppelemään ja
hyppyyttivät isää niin kauhiasti että isä ihan säikähti että minkä
kummituksen töppöset hän oli saanut. Eikä voinut pysähtyäkään, vaan
hyppeli, hyppeli vain niinkuin suuri jänis ja loikkasi oikein korkealle
ilmaan ja putosi alas ja taas heti pinkaisi ilmaan aivankuin kumipallo
niin että päätä huimasi. Mutta sitten alkoi kuulua pieksunnokista
vikinää ja aivankuin hiiret olisivat puhuneet ja kutittelivat isä
rukkaa:
Kutti kutti parahiksi!
Miksis otit, miksi miksi?
Hypi nyt, hypi nyt --
Niin on Matti määrännyt.
Ja isä vain hyppeli puiden välissä eikä tiennyt että miten pysäyttää,
vaan silloin Jänis-Jussi, se taiteilija-hyppymestari, alkoi pensaan
juuressa ääneensä nauraa ja nauroi niin makiasti että Uni-Matti kuuli
taloon asti ja jätti lapset ja läksi takaa ajamaan omia pieksujaan.
Hiidenhamppua! Hiidenhamppua!
Töppöseni -- seis seis seis!
Minne reissu, hipsun heis!
Nipsis napsis tui tui tui,
Untis antis ui ui ui!
Niin se Uni-Matti pieksujansa kutsui ja isä herkesi hyppimästä ja
potkaisi Matin kengät jaloistansa korkealle ilmaan ja Matti sieppasi ne
kiireenvilkkaa ja solahutti jalkoihinsa ja melkein lentämällä meni isää
pakoon niin ettei isä ennättänyt nähdä kuin parran heilahtavan ja
kantapäiden vilahtavan puiden välistä.
Ja kun isä tuli kotiin metsästä, niin oli isä niin ihmeissään niistä
Uni-Matin pieksuista ettei saattanut nukkua koko yönä, kun niitä vain
mietti ja kummasteli että minkälaiset paulapieksut ne oikein
olivatkaan, kun niin hullusti hyppelivät?
Isä on sitten kieltänyt kaikkia ettei saa suinkaan milloinkaan, ei
erehdyksissäkään, ottaa niitä Uni-Matin saappaita.
-- Jokos te nukutte lapset, vai vieläkö kerron uudestaan?
5.
Ruoka-Jussi.
Ruoka-Jussi on Uni-Matin velimies.
Se aina vahtii, syövätkö lapset kiltisti!
Mutta se on semmoinen kummallinen vanha setä ettei sitä näe, vaikka hän
usein istuu vieressä ja nauraa.
Se Ruoka-Jussi aina nauraa niin makiasti, kun näkee lasten syövän.
Mutta silloin kun lapset eivät syö, vaan mököttävät ja juonittelevat ja
sotkevat ja huutavat ja puhelevat toisilleen -- silloin Ruoka-Jussi
itkee ja on vihoissaan.
Ui ui ui! se uikuttaa. Hyi hyi hyi! se hyitittää. Voi noita nokineniä.
Pumppis, pumppis puuroposki. Vellityttö, pottupoika, maitomaija,
piimäpiltti! Nassu naurusuut, sussut surriaiset! Sillä lailla! Sillä
lailla! Vieläkös oot muuta vailla? Sotku-Saara! Metku-Mikko! Mäiskis
mäski! Kuka käski? Syöppäs läski! Voitaleipä! Älä heitä! Pistä, pistä!
Kasta, kasta! Voipas lasta! Sepäs vasta! Hotsis, hotsis! Ratsis,
ratsis! Joutukaapas, joutukaapas! Muuten lentää -- Jussin saapas!!
Näin se Ruoka-Jussi lapsia kiirehtii, kiittää ja toruu sekaisin ja
aikoo lennättää saappaansa, jos eivät lapset joudu, vaan istuvat liian
kauan pöydässä.
Kerran se potkasi sen saappaansa, kun Melulan lapset oikein melusivat
eivätkä totelleet Ruoka-Jussia!
Pitääkö se kertoa se tarina?
No niin. Kun ei Melulan Maijalle ja Pellervolle ja Kullervolle ja
Kaarina-Taarinalle eräänä pyhäaamuna talkkuna kelvannut, niin yhtäkkiä
Ruoka-Jussin saapas lensi keskelle talkkunakulhoa ja -- arvatkaapas
mitä tapahtui?
Koko talkkunamöhkäle muuttui suureksi kiviläjäksi ja Ruoka-Jussi alkoi
pistellä joka tytön ja joka pojan poskeen niitä pikku kiviä ja huusi
hirveällä äänellä:
Kilkkis! Kalkkis!
Naksista vaan!
Näin niitä lapsia syötetään!
Kratsis! Krätsis!
Purkaa vaan!
Näin niitä hampaita hijotaan!
Ja lapsirukat olivat niin kauhuissaan että pikku Pellervolta pääsi
itkun poru ja Kaarina-Taarinalta katkesi kolme kaunista hammasta, ja
kaikki huusivat ja kirkuivat ja vatsa tuli niin kipeäksi ettei kukaan
saattanutkaan syödä päivälliseksi lettuja, joita äiti oli paistanut.
Mutta Ruoka-Jussi istui pöydän alla ja virnisteli ja sanoi että: _Näin
minä tekemä jokama kertama jos eivät lapset tottelema!_
Vaan senjälkeenpä ne Melulan lapset aina söivätkin siivosti talkkunansa
ja tulivat Ruoka-Jussin kanssa hyviin väleihin.
Ja Ruoka-Jussi antoi niille joskus pannukakkuakin, semmoista _Jussin
kakkua_, jota ei joka pojan mamma osaa laittaakaan ja joka on oikein
herkullista ja jolla on niin mukava nimikin. Että mitenkä se olikaan:
Kakkara -- Sakkara -- Nisu -- Krisu -- Makkara -- Manteli Kanteli --
Rusina -- Rapa -- Daadeli -- Tilulilu -- Päärynä -- Appelsiini --
Aprikoosi -- Pium -- Paum -- Pähkinä -- Siirappi -- Kartemumma -- Höly
-- Pöly -- Pippuri -- Inkivääri -- Pitkäsääri -- Viinitilkka --
Hillahilkka -- Ooterklongi -- Sinappi -- Anoppi -- Galoppi -- Schnaps!
Hullun pitkä nimi! Mutta semmoista pannukakkua se vain Ruoka-Jussi
syötti noille Melulan lapsille.
Ja pitäisipä meidän lasten varoa ettei Ruoka-Jussi potkaisisi
saapastaan huomenaamuna puurokuppiin ja että saisimme tulevana pyhänä
maistaa sitä ihmeellistä Jussin pannukakkua!
6.
Itku-Iikka.
Se on hyvin hyvin hyvin pieni pikkarainen poikaressu se Itku-Iikka! Se
on niin pieni että se mahtuu avaimen reijästä ja lattian raosta ja
kaikkien lasten jalkain välistä. Ja se on niin surkian ja hullunkurisen
näköinen että sen surkiampaa pikku poikaa ei taida olla koko tässä
maailmassa! Sillä on aina suu ristissä kuin jänisjussilla ja aina leuka
väärässä ja aina naama kurtussa ja nokka kippurassa ja posket
pollollaan ja silmät vesissä. Oi voi sentään kuinka surkia, surkia
surkia se on, ja kun häntä vain katsoo, niin silloin sitä vasta
itsekkin, ihminen, tulee surkiaksi.
-- Kenenkä poikia sinä olet, Itku-Iikka?
-- Minä olen Iisakki Itkosen poika!
-- Vai niin, vai niin, kyllä tunnetaan, vieläkös äitisi elää?
-- Vielä se elää, ui ui ui!
-- Missä mökissä te asutte?
-- Mököttäjän mökissä, Itikkalammin rannalla.
-- Vai niin, vai niin. Onko sinulla yhtään siskoa?
-- O-o-o-onhan mi-mi-mi-minulla y-y-y-yksi siukku!
-- Mikä sen nimi on, vastaa sinä selvästi, poika, äläkä volise!
-- Ti-ti-ti-ti! Pi-pi-pi-pi! Tilli-Pilli-Piipari sen siukun nimi on.
-- Vai niin, vai niin. Ja sinun nimesi on Itku-Iikka. Onko se oikein
niin ristitty?
-- Ky-ky-ky-kyllä!
-- Oletpa sinä koko surkia kun aina voliset. Heitä pois!
-- I-i-i-isä on sanonut että mi-mi-mi-minun aina aina pitää itkeä.
-- Voi surkiata joukkoa! Ja mitä sinulla, Iikka raiska, on käsissä!
-- Ve-ve-vesikuppi!
-- Mitä sinä sillä teet?
-- Minä pir-pir-pirskottelen!
-- Mihin sinä pirskottelet?
-- La-lasten silmiin!
-- Kuka sinun on käskenyt?
-- I-isä ja äiti ja se Tilli-Pilli-Piipari!
-- No voi hyvänen aika! Sinähän surkia poika olet! Kun aina vikistä
vollotat ja muita itketät! -- Pane pois tuo vesikuppi ja tule meijän
lasten kanssa leikkimään ja _naura_ makiasti ja ole kiltti, niin saat
pullaa!
-- -- --
Mutta silloinkos Itku-Iikka säikähti!!! Kun hänelle _näin_ sanottiin!
Säikähti niin hirveästi että vesikuppi läikähti ja ihan muuttui
siniseksi koko poika rukka, ja huulet menivät huipparaan ja leuka
vääntyi vänkkyrään ja tukkakin tutisi ja koko poika vapisi ja alkoi
ihan silmäin edessä laihtua ja muuttui niin laihaksi ja litteäksi kuin
mikä liera ja -- yhtäkkiä pujahti ulos avaimen reijästä ja katosi koko
poika niin ettei koirakaan nähnyt että minne se hupeni se Itku-Iikka.
Se meni pakoon tuo Itku-Iikka, kun hänen käskettiin _nauraa!_
Surkia poika.
Ei siitä nyt viitsi sen enempää kertoa semmoisesta itikasta, joka aina
itkeä tillittää tyhjästä.
7.
Ämmy.
Kosken nimi on_ Ämmä_ ja vanhan mummon nimi on _ämmä_ ja aapiskirjassa
on vielä kolmas _ämmä_, vaan meijän lehmän nimipä on _Ämmy_.
Ja kun Ämmy ammuu, niin koko maailma kaikuu.
Ammuu! Ammuu! Ammuu! se panee. Se puhaltaa aivankuin sotatorvella
soitettais.
Mutta tiedättekös lapset, mitä se Ämmy oikein tarkoittaa, kun se
ammahtelee?
Minäpä luulen että se tahtoo huutaa koko maailman korviin että: --
Hauska on olla ja elää lehmänäkin! Lehmänäkin! Ei ole hullumpaa! Ei ole
hullumpaa!
Vaan kun ei Ämmy osaa sanoa kolmea sanaa niinkuin me osaamme, niin
sentähden se vain ammuu ammumistaan:
"Hauska on olla ja elää! Ja heiluttaa häntää! Ja tulla kotiin lypsylle
ja antaa lapsille lämmintä maitoa! Ei ole hullumpaa! Ei ole hullumpaa!"
Sitä se Ämmy puhelee, sitä se laulaa loilottaa.
Hyvä Ämmy, tule illalla kotiin, älä jää metsään, muuten Tutteliini
itkee.
Tprui, tprui, tprui, huhuu! Niin sitä Ämmyä tpruitetaan. Vaan kerranpa
se Ämmy ei tullutkaan ja minäpä kerron nyt siitä asiasta. Kerronkos?
* * * * *
Eräänä kauniina kesäpäivänä Ämmy läksi kotoa ja huiskutteli häntäänsä
ja mölähteli juhlallisella äänellä.
-- Hyvää huomenta, Ämmy! huusi sille pikku lintu, se järripeippo männyn
latvasta.
-- Ammuu! vastasi Ämmy eikä kääntänyt päätänsäkään, vaan lönkytteli
eteenpäin.
-- _God morgon!_ huusi Jänis-Jussi ruotsiksi, vaan sillekin Ämmy
äyskäsi suomeksi vain että
-- Ammuu! Älä häiritse minua!
Mutta orava, se hieno herra, huusi ranskaksi kuusen latvasta:
-- _Bon jour! Bon jour Madame!_ mutta Ämmy vain mölähteli että:
-- Möö! möö! Muu! muu! ja lönkytteli eteenpäin.
Vaan sammakko nousi kahdelle jalalle ja nosti hattuaan ja tervehti
venäjänkielellä:
-- _Dobroje uutro_, Emma Ivanovna! _Kak vyi spaali?_ Se kyseli että
mitenkä Ämmy muka oli nukkunut, mutta ei Ämmy siitäkään herrasta suuria
välittänyt, vaan lönkytteli, lenkutteli, lonkutteli eteenpäin.
Vaan kun Kettu-Mikko, se huiskuhäntä, näki Ämmyn tulevan, niin mennä
luikerteli hyvin matalana Ämmyä vastaan ja niiata niksautti kuin nuori
tyttö ja alkoi oikein imelästi puhua Ämmylle selvällä suomenkielellä
että:
-- Terve Ämmy kulta! Sinähän nyt vasta varhain olet liikkeellä. Kuinkas
sinä oikein voit? Olikos viime yönä hammastauti? Eihän vatsasi vain ole
vetelä? Jumalan kiitos, sinä näytät niin terveeltä. Minäpä kerron
sinulle suuren uutisen.
Silloin Ämmy pysähtyi ja katsoa tuijotti hölmistyneenä Kettu-Mikkoon
että mitähän se veijari tarkoittaa.
-- Ammuu! Puhu suusi puhtaaksi! mölähti Ämmy.
-- Tilu lilu leijaa! vastasi kettu. --_ Mörkö on metsässä!_
-- Mörkökö? Mikä Mörkö? kysyi Ämmy suu auki ja näytti hyvin tollolta.
-- Eikö rouva Ämmy tiedä, mikä on Mörkö? Se on meidän suuriruhtinaamme
ja kuninkaamme, Hänen Majesteettinsa _Karhu Kontio Mesikämmen_.
-- Voi kauheata! mulahti Ämmy ja säikähti niin hirveästi että koivet
alkoivat vapista ja kurkussa tuntui oksennus.
Mutta Kettu-Mikko, kun näki Ämmyn säikähtävän, luikki tiehensä ja
nauroi partaansa ja jätti Ämmy rukan siihen vapisemaan ja oksentamaan.
Mutta sitten kun Ämmy oli vähän toipunut, niin se rupesi miettimään ja
ajatteli että kukaties kettu oli häntä peijannut. Lieneekö koko Mörköä
olemassakaan? Varmaan repo roikale oli häntä jutkauttanut? "Mikko
valehtelee!" ajatteli Ämmy ja huusi monta kertaa koko metsän täydeltä
niin että kangas raikui:
-- Ammuu! Mikko valehtelee! Valehtelee! Muu!
Ja Ämmy läksi juoksujalkaa kovasti mölähdellen lynkkimään pitkin korpea
ja huusi huutamistaan että "Mikko valehtelee".
Vaan sitten se tuli suuren suon laitaan ja pysähtyi kauhistuneena.
Sillä sen edessä tökötti mustanharmaja, hirveä möhkäle, jota se ei
älynnyt että mikä se oli. Ja Ämmy rupesi uudestaan vapisemaan ja --
luuli että siinä se nyt on Mörkö. Ja Ämmy pelkäsi että Mörkö hänelle
tekee pahaa.
Niin se rohkaisi itsensä ja painoi niskansa alas ja ojensi terävät
sarvensa ja hyökkäsi tuon mustanharmajan möhkäleen päälle kaikin
voimin, kaikin voimin.
-- Pusken! Pusken! Puhki pusken! mölisi Ämmy, ja kuului hirveä rytinä.
Ämmy puski sen möhkäleen läpi terävillä käyrillä sarvillaan. Vaan
möhkäleppä ei liikahtanutkaan! Se möhkäle kun olikin vain -- suuri
musta puun kanto, jota Ämmy peloissaan oli luullut Möröksi. Vasta
sitten kun oli puskenut, Ämmy itsekin hoksasi että eihän se Mörkö
ollutkaan.
Ja Ämmy koetti päästä erilleen koko kuvatuksesta. Vaan -- voi hirveätä
-- sarvet olivat tarttuneet lujasti kiinni. Ei Ämmy rukka saanutkaan
omia sarviaan irti, vaan täytyi jäädä siihen seisomaan. Ja Ämmy rukan
täytyi siinä seisoa koko päivä ja koko yö! Sentähden se ei päässyt
kotiin, vaikka karjakko Vappu tpruitutti koko illan.
Tutteliini raukkakaan ei saanut sinä iltana lämmintä maitoa, kun Ämmy
oli metsässä. Ja siksi se itki.
Mutta aamulla varhain meni Vappu katsomaan että mihin se lehmä kulta
oli jäänyt. Ja löysi Ämmyn vielä elävänä puun kannosta. Ja sai Ämmyn
kiskotuksi irti niin että veri tursusi sarvien juurista. Ja Vappu
saneli Ämmylle että nyt lähdetään kotiin, vaikka onkin aamu. Ja Ämmy
tulla lönkytteli kotiin, kun tyttö sitä koivun oksalla ajeli. Mutta
kylläpä ne muut metsänotukset nyt osasivat pilkata Ämmy raukkaa, kun
Ämmy väsyneenä nilkutti kotiinsa.
Sammakko pilkkasi venäjäksi että:
-- _Durak! Durak! Vot tebje naa!_ ja kurnutti rumasti.
Orava kuusen latvassa heilutti hännystakkiansa ja sanoi nyt saksaksi:
-- _Dummkopf! Dummkopj! Guten morgen!_
Ja Jänis-Jussi pensaan takaa huusi ruotsinkielellä:
-- _Passar det nu att hälsa tillbaka?_
Mutta Kettu-Mikko juoksi ihan kintereillä veräjälle asti ja hyräili
marseljeesia: _Allons enfants de la patrie!_
Ämmy parka oli surkeasti häpeissään eikä iljennyt ammuakkaan, vaan
nilkutti nöyrästi kotiin ja antoi lypsää itsensä potkaisematta
kertaakaan maitokiuluun.
Vasta sitten kun se oli levähtänyt ja saanut suolaa ja jauhoja, katsoi
se ympärilleen, avasi suunsa suureksi ja huusi vimmatusti:
-- Ammuu! Mikko valehtelee! Ammuu! Ammuu! Ammuu!
8.
Porosta ja porolla-ajaja-tytöstä.
Kali! kali! kali!
Niin sitä poroa maanitellaan.
Vaan lappalaisukko sanoisi: botso, botso! Katsokaa lapset tantereelle.
Tuolla se seisoo meidän mainio poromme, jota ei pakkasessakaan palele.
Katsokaa sen pitkiä, kauniita, kaarevia sarvia. Katsokaa sen sileätä,
tiheätä karvaa, joka hohtaa kuin huurre. Katsokaa sen leveitä
sorkka-kavioita ja hienoja koipia, joilla se hyppää aidasta yli. Mutta
voi kummaa: ei olekkaan porolla häntää niinkuin koiralla, tupsun
kalikka vain, jota sanotaan -- saparoksi.
Kali! kali! kali! Mitä sinä siellä tanssit ympäri patsasta? Vastahan
isä sinulle antoi jäkälää ja vastahan äiti sinulle leipää syötti.
Märehdi, märehdi "Kuninkaan kypäri". Ja pane maata nyt! Lumivuoteelle!
Lumivuoteelle! Paina pääsi kinostyynylle, vedä korviisi valkoinen
pyrypeitto. Sukella huppuun niinkuin piika Pirkko, nuku kuin
havupölkky. Kali, kali, kali! Katsokaas lapset, mitä ihmettä tuo
sarvipää siellä kujeilee. Kujooni! Kujooni! Nyt se nostaa neljännen
koipensa korkealle ilmaan ja hieroo korviaan kavioillaan. Minäpä tiedän
mitä se tekee. Isä on sanonut että voitelee, voitelee poskiaan
semmoisella hyvänhajuisella rasvalla, jottei poskia palelisi. Niinkuin
täti Duura voitelee leukaansa pomaadalla.
On se hyvä poro tuo meidän Reppakorva! Se nulkkaa ja tolvaa ja laukkaa
ja lentää ja vetää isää ja vetää äitiä ja vetää kaikkia lapsia niin
että huiskista luiskista vaan -- liukkaalla kelillä pappilaan! ja
kaviot kaikuu kop kop kop! ja pulkka luiskaa lop lop lop! ja isä huutaa
hop hop hop!, vaan pienet tiuvut poron kaulassa, kulkuset kultaiset
loiminauhassa -- laulaa, soittaa sirr! sirr sirr! kili kili kirristä
pom pom pom! Ja niin sitä mennään heissuli hei! Korpien halki leiskuta
lei! Huiskuta hihnaa, tuulia lei, velikulta, velikulta minnekkä vei?
Tpruu! Tpruu! Tpruu! Etkö sinä ymmärrä hevosen kieltä! Eläpäs sinä
siinä vikuroi, eläkä kiekeroa kierrä, Juonijussi, Äkäpussi, Lapatossu,
Pakkaspässi! Huts huts Hutikka-Mikko! eläkä heilu kuin lekkeri Kajaanin
markkinoilla. Hihhei, pojat! Hui hai, tytöt! Noin se kiltti
kipparisarvi oikaisee yli kinoksen niin että tierat vain sinkoilee
vasten suuta ja hihat on täynnä lunta.
Silmät auki, silmät auki!
Nyt se tormaa Pohjan hauki!
Ei pysy susi poron eillä
Eikä koira kintereillä!
Pois nyt eistä, pois nyt alta!
Täss' on sarvipäällä valta!
Vaan kerronkos minä teille tarinan, te huimapäät?
Että tuota!
Olipas kerran Poro, jonka nimi oli Heiluri -- Seiluri -- Pohjanleimu --
Samettisarvi -- Kultatuppi -- Naskalijussi -- Rumahinen -- Runtukka --
Eemi -- Sukkela -- Kirppu -- Loppakorva -- Hyppyriheikki --
Liukasleikki -- Mäkimys -- Käkimys -- Hihnansotkuri -- Pulkanpotkuri --
Tanssitaavetti -- Katrillikaija -- Aitomus -- Raitomus -- Kiekeronkukko
-- Aasintamma -- Purstotähti -- Linnunsiipi -- Antinlaiva --
Bimbelibiili -- Monoplaani -- Lemmenleija -- Kipakka -- Kakkara --
Sultsinashanki -- Suleima Sulitelma -- Halditshok -- Kultarusina --
Kiannankinkeri Lumiaura -- Pyrinä -- Pärinä -- Ikitärinä -- Kilinä --
Kolina Kopsista -- Lopsista ja siunatuksi lopuksi yksinkertaisesti
_Saparo-Matti!_ Se on kyllä vähän pitkänpuoleinen poronnimi muistaa,
eikä sitä kukaan uskoisi että lyhythäntäisellä elukalla saattaa olla
niin pitkä titteli, mutta hyvällä lapsella on monta korkonimeä ja
niinpä oli tälläkin porolla.
Se oli kotoisin tuolta Hyrynsalmen Kalitali-paliskunnasta ja Paltamon
perma-terva-herrakunnasta ja sitä kiinniottamaan tarvittiin sata
poropolskapoikaa ja kolmekymmentä jyskyleuka-koiraa, ja suopunki piti
olla punottu silkistä ja kultalangoista, muuten sitä villihärkää ei
metsästä kiinni saatukkaan.
Vaan tiedättekös, lapset, kenenkä Poro se oli tuo Heiluri Seiluri --
Pohjanleimu -- Hyppyriheikki -- Halditshok -- ohhoh, ei sitä jaksa
kaikkia sen nimiä luetella, vaan sanokaamme sitä nyt vaikka
Kultakilinäksi. Niin että tiedättekös _kenenkä_ Poro se oli tuo
_Kultakilinä-Saparo-Matti_?
Se oli Tytti Hyttisen poro, sen reippaan tytön, joka asui
Tuiskulinnassa Valkiavaaralla, tuolla kaukana, kaukana Kaijakaupungin
takamailla, ihan Kuusamon kulmilla ja Hossan honkanummilla. Tytti
Hyttinen, se reipas tyttö, hänpä se sillä Kultakilinällä ajeli.
Eipäs joka tytön repale olisi uskaltanutkaan Kultakilinällä ajaa!
Siksi vuoksi että Kultakilinä oli hiiden hullu poro, niin hurja
laukkaamaan, että pulkka vain lenteli ilmassa, kun kuka pulkassa istui,
niin että aikamiehetkin olisivat luiskahtaneet pois pulkasta ja menneet
sen tuhannen kuperkeikkistä ja sen seitsemäntoista häränheikkistä, jos
olisivat Kultakilinän pulkassa istuneet.
Vaan Tytti Hyttinenpä ei pulkasta pudonnutkaan! Ei milloinkaan.
Se pulkka oli kuin kultalusikka ja kullasta se oli tehtykin ja se oli
niin liukas että kun se pääsi vauhtiin, niin se luisti ylös mäkiäkin.
Se oli niin kevyt kuin linnun höyhen ja sentähden kai se lentikin
ilmassa, vaikka kyllähän tuo Porokin lensi.
-- Hyvää huomenta, prinsessa Tytti Hyttinen, minnekkäs sinä nyt lähdet,
koskapa Kultakilinää valjastat?
-- Minä lähden pistäytymään tuolla Ruijan rannalla gobeliinin mallia
hakemassa.
-- Onnea matkaan! elähän vain pulkasta putoa!
-- En minä putoa, huiskista vaan. Seis, seis Saparo-Matti, eläpäs siinä
koparoi, jotta saan vuottoraipan kiinni.
-- Kauvankos luulet viipyväsi matkalla, prinsessa Tytti Hyttinen?
-- Iltakuutamossa kello kymmenen tulen takaisin! Presiis!
-- No morjens sitten ja näkemiin asti. Terveisiä Ruijan rannalle.
Ja samalla Tytti Hyttinen paiskautui kultaiseen pulkkaansa, heilautti
hihnan Poronsa selkään ja läksi kuin tuuliaispää Tuiskulinnan pihalta
alas jyrkkää Valkiavaaraa.
Voi hirmuista vonkaa, mitä tuo tyttö meni! Ei näkynyt kuin lumitupru
vain ja pienet kellot Kultakilinän kaulassa panivat yhtenä surinana
että sirrrrrrrr! ja sarvet keikkuivat ilmassa ja taivaan rannalla
heilahti tytön kinnas ja sitten näkyi vielä punakultahiippa
horisontissa, vaan vähän päästä ei näkynyt kuin kärpäsen kokoinen musta
pilkku valkialla ulapalla ja pian katosi sekin silmistä. Olipas siinä
tyttöä, hih helkuti sentään!
Ei pääskynen kiinni saa, ei pyssynluoti ennätä, ei taivaan tuuli
tavota, ei ihmisen ajatus perään lennätä!
Missä asti olet jo, prinsessa Tytti Hyttinen?
-- Nuorusella! Sallatunturilla! Pyhätunturilla! Nattastunturilla!
Ounastunturilla! Koutokeinossa! -- Koutokeinossa pikkusen annan
puhaltaa. Seis seis Bimbelibiili! Botso, botso Pohjanleimu! Halditshok!
Halditshok! Hiukkasen jäkälää -- sitten hop!
Ja Tytti Hyttinen, se Tuiskulinnan reipas prinsessa, ajaa karahutti
Koutokeinosta yhdellä vilauksella Ruijan rantaan. Hammerfest!
Hammerfest! Minä tulin tänne vain pistäytymään ja sitä gobeliinin
mallia hakemaan.
_Vær so söd, pige lille!_ vastasi Ruijan kuninkaan tytär ja antoi Tytti
Hyttiselle gobeliinin mallin, sen, jossa Norjan tukkipojat tanssivat
porofranseesia jenttain kanssa ja jossa revontulet hulmuavat.
Mutta sitten joi Tytti Hyttinen myös punaista kahvia sinisestä kupista
keltaisen kerman keralla, ja Kultakilinälle annettiin kolme kiloa
pumpernikkeli-kakkaraa Ruijan hovileipurista.
Vaan heti kun kuu nousi kello kuusi illalla, niin prinsessa Tytti
Hyttinenkin nousi ylös ja niiasi syvään Ruijan kuninkaan herrasväelle
ja sanoi että oli vähän kiiru kotiinpäin, kun piti ajaa pikkumutkan
kautta, nimittäin Gellivaaran tietä.
Ja Gellivaaran ja Aavasaksan kautta Tytti Hyttinen sitten
Kultakilinällään tulla tuiskahti takaisin ja lauleli kuutamossa...
Niin, mitenkäs hän lauloikaan? Että:
Oi Kultakilinä!
Mun pulska Poroni!
Oi villi vilinä!
Oi oiva Oroni!
Kuin sukkelasti
Sie loppuun asti
Tyttöä lennätät!
Ja ennätät --
Oi hengen heija!
Oi lemmen leija!
Halditshok! Halditshok!
Pulkka lentää hop hop hop!
Vaan muistattekos lapsukaiset tuon Poron koko nimeä, sillä nyt loppui
jo tarina, kun Tytti pääsi Tuiskulinnaan?
9.
Pappilan kanakammiosta.
-- Kukkokiekuu! Kello on kolme! huusi Pappilan iso kukko yöpuullaan
kanakammiossa, jossa vielä oli pilkkosen pimeä.
Mutta kaikki kanamammat vastasivat surkeasti vikisten kuorossa:
-- Älä häiritse meitä, Pappa kulta! Meitä niin hirveästi nukuttaa...
Kukko herra totteli kanarouvien rukousta ja pimeässä hiljaisuudessa
kuului ainoastaan että jotakin tipahtaa lätsähti alas lattiaan --
luultavasti Kukko Papalta putosi vatsakääre.
Mutta kun kanarouvat kuulivat että ukko kukko viskasi pois
vatsakääreensä, niin he niin säpsähtivät että yhtaikaa jokaiselta myös
putosi hammaskitti alas lattiaan. Kanarouvilla oli nimittäin hiukan
huonot hampaat.
Senjälkeen oli pitkän aikaa hiljaista eikä kuulunut risahdustakaan.
-- Kukko kiekuu! huusi sitten toisen kerran kukko herra. -- Kello on
neljä!
-- Mutta rakas kulta Pappa! vastasi yksi rouvista, jonka nimi oli
Serafiina Eufemia Nordensvan. -- Anna nyt meidän vielä hiukan uinahtaa.
Nukuttaa niin hirveästi!
-- Vot, vot, sanoi Kukko Pappa venäjäksi, mutta ei ruvennut rouvainsa
kanssa riitelemään, pisti vain tupakaksi ja jäi punaisena istua
kököttämään yöpuulleen. Ja kun kaikki olivat hiljaa, niin Kukko Pappa
itsekkin torkahti paperossi suussa.
Mutta sitten hän kolmannen kerran huusi hirveällä äänellä pöyhistäen
kaikki höyhenensä:
-- Kirkon kinkerit! Kiukkuni kiehuu! Kello on jo puoli kuus!
Silloinkos kaikki kanarouvat heräsivät ja alkoivat hieroa silmiään ja
rupesivat keskustelemaan ja väittelemään ja kertomaan uniaan, ja toiset
pauhasivat ja nurisivat ja yksi haki sukkiaan ja toinen alushamettaan
ja kolmas kysyi hermostuneesti että "kuka on ottanut minun hiusneulani"
ja neljäs sanoi nenäkkäästi että "miksi ei kukaan ole noussut kahvia
keittämään?" ja viides väitti että lakanoissa oli ollut lutikoita,
mutta kuudes kanarouva laulaa lallatteli niin heleästi ja sydäntä
liikuttavasti että "Aamulla varhain kun aurinko nousi, kun minä
unissani heräsin, sydämeni oli niin suurusta raskas, miksikäs kultani
hyljäsit mun?" Ja kun kaikki kanarouvat olivat pukeutuneet ja päänsä
kammanneet ja vetäneet korkeakantaiset kengät jalkoihinsa, niin
hyppäsivät he toinen toisensa jälkeen alas lattialle. Ensin hyppäsi
piikarouva _Elsa Stiina Juntunen_ ja pani tulta hellaan ja alkoi
keittää kahvia. Sitten hyppäsi huushollerska-matami _Auruura Matilda
Tötterman_ ja rupesi silittämään eli stryykäämään "oikiain rouvain"
pitsipaitoja ja silkkipöksyjä sekä nuorten kukkoherrain kauluksia ja
mansetteja. Ja sitten hyppäsi alas lattialle kaunis, valkearintainen
kanarouva _Isabella Belladonna Appelsiin_ ja rupesi kirjoittamaan
rakkaudenkirjettä kaupunkilaiselle herralle, jonka nimeä hän ei
itsekään oikein muistanut. Ja sitten hyppäsi alas hyvin ruma ja
hermostunut markiisitar-rouva _Tipa-Kripa de la Krinoliin_, joka
riiteli kaikkien kanssa vaikka hänellä oli kultaiset korvarenkaat,
mutta markiisittarella oli aina korvapistoksia ja sentähden hän oli
niin ärtyinen, joka tietysti täytyy antaa anteeksi, sillä ovathan
ihmisrouvatkin hyviä, vaikka heitä joskus häijynkurisiksi sanotaan. Ja
sitten hyppäsi alas lattialle oikein "fiini ja ulospuettu tyköistuvaan
aamutröijyyn" rouva _Adeliine Henrietta Hellantetta Klingendal_, joka
oli kotoisin Tukholmasta ja puhui hyvin huonosti suomea, ja tämä
kanarouva nyt alkoi itseään peilailla edestä ja takaa ja pullisteli
rintaansa ja pyllisteli purstoansa sekä kysyi nokka pystyssä että:
-- _Vem haaver faarit oo meed min piipsaks -- min piipsaks -- min
piipsaks?_ Hän haki nimittäin käherryspihtiään tuo hienonhieno rouva,
joka hieman oli harmissaan, että hänet oli tuotu Ruotsista asti ja
tehty suomalaisen Kukko Pappasen rouvaksi.
Vaan sitten lensi alas yöpuulta paksu rouva _Rebekka Makkonen_, joka
oli kotoisin Leppävirroilta ja oli erinomainen munimaan, milloin vaan
Kukko Pappa niin määräsi.
Ja sitten taas hypätä pomahti lattialle muuan rouva, vaan kukapa
niiden kaikkien nimet muistaa; viimeisenä tuli ennenmainittu
_Serafiina Eufemia Nordensvan_, joka oli kotoisin tavallisesta
talonpoikaistalosta, vaikka hänellä oli niin kovin herraskainen nimi.
Vaan Kukko Pappa yhä istui ja tupakoi orrella ja aina vähän väliä
lauloi, ja hänen takanaan kiljuivat kukkopojat, ja kaikki kukkoherrat
hyppäsivät alas vasta sitten kun kahvi oli valmis.
-- Nyt on kaunis ilma! sanoi Kukko Pappa miettivästi, eikös herrasväki
lähde aamupromenaadille? -- Kot, kot, kot! vastasivat rouvat, joka
merkitsi niin paljon kuin että "saattaahan tuota lähteä". Mutta
kanarouva markiisitar Tipa Kripa de la Krinoliin piti hirveätä porinaa,
kun ei heti löytänyt sulkahattuaan, ja rouva Klingendal myös oli
hermostuksissaan, kun ei ompelijatar vielä ollut tuonut hänen uutta
leninkiään. Hän komensi Kukko Papan heti telefonoimaan "sömmerskalie".
Vaan sitten kun kaikki olivat valmiit ja nuoret kukkopojat olivat
puetut polvihousuihin, aukesi ovi ja koko kanahovin herrasväki työntyi
ulos.
Ja aurinko paistoi ja keisarinkruunut loistivat ryytimaassa ja
kanaherrasväki käveli ympäri aitoja ja ihaili luontoa, ja rouvat
juoksivat kilpaa pellolla ja Kukko Pappa marssi kuin kuningas
armeijansa keskellä ja selitti kanarouville geologiiaa eli
kivennäistiedettä. Mutta pappilan ryytimaasta löysivät rouvat dilliä ja
persiljaa, krassia ja herneitä, ja nuoret kukkopojat nyppivät punaisia
viinimarjoja pensaista.
-- Tämä on paratiisi! Tämä on himmelriikki! visersivät kanarouvat
riemuissaan. -- Täällä on hyvä olla. Täällä saattaa ottaa sekä ryöppyä
että mutakylpyä...
Mutta silloin yhtäkkiä tapahtui hirveä asia. Pappilan isäntä, Ukko
Rovasti, oli näet sattunut olemaan aamukävelyllä ja huomasi kanat
ryytimaassa penkomassa ja kaivamassa, ja Ukko Rovasti juoksi keppi
pystyssä kanalauman keskelle huutaen kovalla äänellä että:
-- Hutsh, hutsh, hävyttömät! Mars, mars matkoihinne!
Samalla oli Pappilan koirakin, se _Kaijus Julius Seesar_, siinä
kanalauman kintereillä ja alkoi haukkuen ajaa kanarouvia ja
kukkoherroja tiehensä.
Kaikki kanat juoksivat pakoon ja Kukko Pappa kiroili pyrstö pystyssä ja
markiisittarelta putosi päivänvarjostin ja rouva Klingendalilta kirposi
jalasta toinen sandaali ja se iso koira Kaijus Julius Seesar otti
sandaalin hampaisiinsa ja puri sen pieniksi palasiksi vieläpä haukkui
perään että: "tulkaapas toisen kerran, niin höyhenetkin nykin
pyrstöistänne!"