Kaksi vuotta oli kulunut eikä Marit ollut saanut ainoatakaan kirjettä
Anders'ilta. Viisi kertaa oli tunturin toiselta puolelta tullut
matkustavaisia ja heidän kanssansa Anders oli lähettänyt terveisiä,
mutta siitäkin oli jo puoli vuotta kulunut. Viimeinen, mitä oli
kuullut, oli että Anders enimmiten oleskeli naapuriseurakunnassa, kun
hän ei ollut retkillänsä, ja että hän vielä jatkoi hevois-kauppaa,
muuta hän ei tietänyt. Ei Marit'illa juuri ollut helppo olla näinä
vuosina; raskasta työtä kartanossa oli ollut; vaan hän lohdutti
itseänsä sillä, ett'ei tätä voinut kestää ijankaikkisesti. Huhu kertoi
tässä seudussa mitä oli tapahtunut Marit'in ja Anders'in välillä ja
miesten tuvassa laskettiin aina leikkiä Marit'in kanssa ja sanottiin
että hänen täytyisi punoa itselleen vahva köysi jos hänen oli aikomus
tuota lintua vangita. Marit silloin tavallisesti suuttui kovasti ja
kerran oli hän joutunut otteluun karjakon kanssa, suureksi huvitukseksi
miehille, jotka istuivat penkillä ja nauroivat. Semmoisina hetkinä
Marit tunsi itsensä niin hylätyksi ja onnettomaksi. Hänellä ei ollut
ainoatakaan ihmistä, jonka kanssa olisi voinut puhua ja johonka olisi
voinut luottaa: sillä herrasväelle hän ei voinut mennä semmoisia
juttelemaan. Ne elivät ikäänkuin korkeammassa ja hienommassa
maailmassa, eivätkä koskaan puhuneet palvelijoille muulloin kun heidän
oli täytymys sitä tehdä. Silloin Marit'in oli tapa istua takalle
miettimään ja tuumimaan, itsellensä kertoelemaan kaikki, mitä Anders
oli sanonut sekä ennen että nyt kun viimeksi olivat toisiansa
tavanneet, ja sitten hän arveli että, jos voisi luottaa keneenkään,
niin se oli Anders'iin. Olihan Maritkin uhrannut kotonsa, isän ja
äitin, kaikki, mitä hänellä oli rakasta, Anders'in tähden, olihan
Jumala aina kaikissa muissa asioissa pitänyt hänestä huolta, eikä ollut
mahdollista että _hän_ pettäisi, joka suulla ja kädellä oli Marit'ille
lupauksia antanut. Näin ajateltuansa tuli hän taas iloiseksi ja
onnelliseksi ja sitten hiipi hän ylös luhdille, jossa hänen
vaatekirstunsa oli, ja otti esille mitä pientä oli leikannut ja
neulonut, katseli sitä ja iloitsi siitä, että hänen pieni varastonsa
kuitenkin oli lisääntynyt aikaa myöten. Jos kukaan oli ahkera, niin se
oli Marit raukka. Jos jäi vähän aikaa illalla, kun talon työt olivat
loppuneet, niin Marit sytytti kynttilän ja neuloi myöhään yöhön
rinta-liinaa tai muuta, mitä tarvitsi. Silloin oli hän ihan selvästi
näkevinänsä tuon pulskan ja notkean miehen, joka laulaen tuli tietä
myöten, piiska kädessä. Pian hän tulisi, tasku rahoja täynnä, ovea
kolkuttamaan ja silloin saisivat sekä Lars että Gudbjörg piika nähdä --
kuinka hän silloin nauraisi hänelle, totta tosiaan hän nauraisi!
Kaksi vuotta oli kulunut, vaan vielä ei Anders'ia kuulunut. Marit
odotti mutta hän ei ollut levotoin, tiesihän hän varmaan että Anders
tulisi. Tuomarin kartanossa oli ollut kiirettä viime aikoina. Toinen
tyttäristä oli tullut kihlatuksi eräälle ylioppilaalle ja nyt olivat
sekä ylioppilas että hänen vanhempansa käymässä kartanossa. Heidän piti
jäädä sinne muutamaksi viikoksi. Rouva puuhasi jotain huvitusta
vieraille, ja nyt hän oli sopinut paikkakunnan herrasperheitten kanssa,
että lähdettäisiin yhteiselle huviretkelle naapuriseurakuntaan, koska
neljät talonpoikaishäät vietettäisiin samana päivänä. Marit'in piti
seurata heitä passarina ja muutamat miehet saisivat ensin viedä sinne
hevosilla ruoka- ja pullo-korit, päällysvaatteet ja sänkyvaatteet,
heidän tuli nimittäin olla yötä paimenmajassa. Sitten he lähtivät
matkalle kirkkaalla ilmalla nauraen ja iloten. Marit hymyili itsekseen,
sillä nyt hän kulki samaa tietä, jota Anders oli käynyt erotessaan
hänestä kaksi vuotta sitten. Marit'in mielestä teki vuori-ilma hänelle
niin hyvää, sillä täällä oli niin helppo hengittää.
Kun nyt olivat saapuneet paikalle, oli muitten meneminen kirkkoon
juhlallisuutta katsomaan, mutta Marit'in tuli jäädä pöytää kattamaan ja
valmistamaan kaikki päivälliselle. He menivät siis ja Marit jäi
jälelle.
Hän otti kaikki esille korista, hieroi messinkikapineita niin että jo
kaukaa loistivat, kattoi pöydän ja järjesti kaikki. Vaan kun hän
viimein oli valmis, eivätkä vielä tulleet kirkosta, rupesi hänenkin
suuresti tekemään mieli sinne vähäisen katselemaan, ja tämä halu kävi
viimein niin vastustamattomaksi että hän juoksi matkoihinsa. Kirkko
oli väkeä täynnä ja Marit'in täytyi nousta varpailleen nähdäksensä
jotain. Juuri nyt seisoi yksi pari alttarin edessä ja Marit koetti
nähdä tuntisiko jompaakumpaa heistä. Hän näki sulhasen -- -- kumma
kuinka hän oli Anders'in näköinen! Aivan yhtäläinen olkapäistä ja
selästä; vaan tämä ei kuitenkaan ollut niin voimakkaan näköinen kuin
Anders, arveli Marit; harva mies näillä seuduilla oli Anders'in
vertainen. Hs! -- pappi lukee. "Ja nyt minä kysyn sinulta, Anders
Svendsen Bjaaland" -- -- --
Tuliko joku kipeäksi? Kuului kimakka huuto, väkeä tunkeutui kokoon ja
eräs nainen kannettiin ulos, joka makasi niinkuin kuolleena. -- Ei, se
oli ainoastaan muuan tyttö, joka ei ollut kestänyt tuota kuumuutta,
vaan meni tainnoksiin.
Marit makasi ulkona kirkkomaalla ja hänen ympärillänsä seisoi joukko
vaimoja, jotka säälien häntä katselivat. "Voi raukkaa, kuinka kalpea
hän on! -- Onko täällä kukaan, joka tuntee häntä? -- Hän ei ole täältä
kotoisin". Marit kuuli surinaa ympärillänsä, vaan ei virkkanut mitään.
Hän ei muistanut muuta kuin yhtä asiata, vaan sitä hän muisti. Hän tuli
kotia. Hän ei tietänyt kuinka jalat häntä kannattivat; vaan kotia hän
tuli kuitenkin. Hän heittäytyi erään kistun päälle luhdilla, hän ei
itkenyt, ei rukoillut eikä ajatellut, hän ainoasti makasi siinä. Nyt
kuuli hän kuinka joku huusi hänen nimeänsä useita kertoja. Hän hypähti
pystyyn, hän muisti taas missä oli; rouva häntä kutsui. Marit juoksi
alas kyökkiin.
Siinä seisoi rouva. "Vihdoin viimeinkin", kuului huuto häntä vastaan.
"Saanko luvan kysyä missä hän on oleskellut tänä päivänä? Onko mokomaa
nähty, -- juosta pois nyt, kun meillä on niin kova kiire. Enkö sanonut
että hänen piti jäädä tänne? Vai kuinka -- tule nyt ruoan kanssa ja tee
se pian".
Marit kallisti päätänsä, hän puri hampaansa yhteen, mutta hän ei
hiiskunut sanaakaan. Sisällä tuvassa olivat jo ruoalla. He olivat
iloiset ja juttelivat kaikesta mitä kirkossa oli nähty. Marit kävi
ympäri ruokaa tarjoomassa.
"Se oli pulskea mies, tuo toinen sulhasmies", sanoi ylioppilas, "hän,
jonka nimi oli Anders, luulen minä, mutta mistä hän tuon vanhan noidan
oli saanut! Näytti kuin se olisi ollut hänen isoäitinsä. En minä vaan
ymmärrä kuinka mies voi heittää itseänsä pois tuolla lailla".
"Marit", sanoi rouva, "tarjoa maisterille enemmän kastinta".
Marit pisti kastin-maljan esille, mutta hän vapisi niin että hänen
täytyi ottaa tuolin karmista kiinni. Ylioppilas katsahti häneen.
"Parempi olisi ollut, että hän olisi ottanut esimerkiksi sinut, Marit",
sanoi hän veitikkamaisesti ja nauroi.
Marit ei tietänyt mitenkä kävi; mutta malja pääsi hänen kädestänsä niin
että kastin vuosi alas ylioppilaan hienoja vaatteita myöten. Siitäpä
vasta hämmennystä syntyi. Rouva oli aivan onnetoin ja hän sekä morsian
juoksivat edestakaisin, pesivät, hieroivat, kuivasivat ja valittivat
kuinka surkeata oli saada semmoista palvelusväkeä. Marit oli horjunut
ulos kyökkiin pyyhinliinojen kanssa ja rouva tuli hänen jälkeensä.
"Tiedätkö mitä, hyvä Marit", sanoi hän -- "tämä käy liian pitkälle
siistissä seurassa. Minä olen nyt kärsinyt tätä tämmöistä kaksi vuotta,
mutta olkoon se nyt päättynyt. Muuttoajan jälkeen sinä et enää astu
minun huoneeseni, ymmärrätkös?"
Marit nojautui seinää vasten, kyyneleet silmissä. "Minä en ole oikein
terve", sanoi hän matalalla äänellä.
"Kipeäkö? Niin kai. Kipeitä te olette niin pian kuin vaan vastaan käy.
Nyt saat olla niin hyvä ja la'ata hulluttelemasta siksi että
päivällinen on ohitse, silloin voit mennä ylös lepäämään kun olet
astioita pessyt. Tule nyt tuomaan enemmän kastinta".
Marit luuli kadottavansa järjen, vaan hänen täytyi kestää yhtä kaikki.
Hän meni taas sisään, passasi niinkuin ennenkin, hän kuuli että
puhuivat häistä, että pitivät puheita ja lauloivat, vaan mitä tuo
kaikki merkitsi, siitä hän ei selville päässyt. Hänen korvissansa
kohisi ja suhisi, niinkuin kosken kohina. Kun hän oli saanut kaikki
reilaan, riensi hän ylös luhdille ja heittäytyi erään kirstun päälle.
Hän ei saanut suustansa sanaakaan, vaan vääntelihe ja kääntelihe kuin
sairas. Viimein sanoi hän tuskissaan: oi Jumal' auta minua! Hän ei
rauhaa eikä lepoa saanut, hän heittihe sinne tänne -- ei. -- Hän hypähti
seisaalle ja istui taas kannelle, painoi otsaa käsiinsä, ikäänkuin
saadaksensa sillä ajatuksista kiinni. Kun tuo ahdistus vähitellen
poistui oli niinkuin taakka rinnallakin olisi helpompi, mutta nyt hänen
katseensa oli muuttunut niin kummallisen tuimaksi. Melkein olisi voinut
pelätä että hän oli järkeä vailla ja mietti jotain pahaa, semmoinen oli
hänen katsantonsa. Hän ei liikahtanut kirstulta pois, vaan tuijotti
eteensä ilmaan. Kyynäspäät piti hän polvillaan ja sormet olivat
hiuksissa. Selvä oli että Marit jotain mietiskeli, vaikk'ei ollut helppo
tietää mitä. Näin hän istui monta tuntia, mutta sitten nousi hän
yht'äkkiä. Hän heitti päähänsä silkkihuivinsa ja hiipi sukkasillaan
portaita alas. Vaan tultuansa ulos ja pantuansa kengät jalkaan, lensi
hän hurjasti kivien ja kantojen yli sinne, josta viulun ääntä kuului ja
iloinen melske häätuvasta. Hän kyseli, -- niin, tässähän Anders häitä
vietti. Hän pyysi saada puhutella sulhasta ja lähetettiin noutamaan
häntä. Anders oli käynyt iloiseksi hää-juomasta ja tuli mäkeä alas aidan
luo ja siellä -- seisoi Marit hänen edessänsä. Kohta hän ei tuntenut
Marit'ia, vaan sitten joutui hän hämille ja vetäysi pari askelta
taaksepäin.
Marit meni aivan likelle häntä.
"Niin, _minä_ se olen kun olenkin", sanoi hän ja katseli suoraan
Anders'in silmiin.
"Oletko sinä ulkona tässä kauniissa ilmassa?" sanoi hän ja oli
hakevinansa jotain liivien taskusta.
"Niin, minä tässä olen!" sanoi Marit katkerasti nauraen. "Kaiketi
arvelet minun sopivan häihisi?"
"Kuinka itse tahdot. Ei ollut sallittu että meistä pariskunta tulisi",
sanoi Anders.
"Sallittu! -- -- luulet kenties että minä ai'on istua ja valittaa
voivotella sinun tähtesi, vaan siinäpä erehdyt, mies. Minun silmissäni
ei sinulla ole enemmän arvoa kuin tuolla kivellä tuossa", ja Marit
potkasi kiveen, niin että se lensi pitkän matkan, "sen enempää arvoa ei
sinulla koskaan ole ollut. Olihan helppo nähdä mitä lajia sinä olit,
kun korjasit luusi vuoren toiselle puolelle".
Anders punastui vihasta.
"Tahdon ilmoittaa sinulle, Marit, ett'ei haukkumiset sinua yhtään
hyödytä. -- Tätä ei nyt käy muuttaminen; mitä sinä siis tahdot?"
"Minä tahdon sanoa sinulle että olet konna", huusi Marit ja polki
jalkaa maahan, "minä tahdon sanoa sinulle että sinun pitäisi hävetä
olla kunniallisten ihmisten parissa, sen minä tahdon; minä tahdon sanoa
sinulle että olet saattanut minut perikatoon, jotta minusta ei ikinä
tule ihmistä enään". Ja Marit kääntyi aidalle päin ja purskahti itkuun.
Joku tuli kävellen pihan yli. Se oli Anders'in uusi vaimo. Tämä läheni
huomatessansa heitä.
"Seisotko täällä juttelemassa kerjäläistytön kanssa", sanoi hän
Anders'ille; "jos hän tahtoo ruokaa, voi hän mennä kyökkiin".
Marit otti kädet kasvojen edestä, kuultuansa sen.
"Kerjäläistyttö?" sanoi hän, meni aivan likelle vaimoa ja pudisti
nyrkkiänsä hänen nenänsä alla. "Ei, mutta sinä olet kerjäläis-akka,
sinä, joka olet varastanut hänet multa! Vaan minua hän olisi tahtonut,
minua hän kosi kauan aikaa ennen sinua, minua hän rakastaa yhtä kaikki,
vaikka sinulla on muutamia lehmiä. Ja minä olen yhtä kunniallinen minä,
kuin sinä, sen tahdon sanoa sulle, etkä sinä ole sitä päivää näkevä,
jolloin minä kerjäisin killinkiä Kari Bjaaland'ilta. Ota sinä vaan
kultakappaleesi, sinä hupakko, minä en sitä ottaisi, vaikka se
heitettäisiin jälkeeni".
Kari oli puuastunut, hän puri hampaansa yhteen ja katseli alas miehensä
puoleen.
"Sinä kuulet sen, Anders?" sanoi hän.
Anders seisoi siinä suuttuneena ja hämmästyneenä; hän ei tietänyt mitä
tehdä, mutta meni viimein Marit'in luo ja otti hänen käsivarrestansa
kiinni.
"Sinun pitää mennä nyt, Marit, taikka" -- --
"Niin, lyö minua jos uskallat", huusi Marit katsoen suoraan Anders'in
silmiin, "minä panen vetoa siitä, ett'et uskalla -- -- Näetkös, -- sinä
olet pelkuri nyt, Anders Bjaaland, ehkä hieman häpeetkin. Se hiukkanen
miessydäntä, mitä sinulla on ollut, on kaiketi piiloittunut akan hameen
taakse nyt".
Anders oli vaiti, mutta Kari tuli ja otti hänen takinhihastaan kiinni.
"Jumala tietäköön miksi sinä seisot ja kuuntelet häntä, näethän että
hän on hullu".
Marit kuuli sen ja nauroi.
"Hullu?" sanoi hän, "ei, kyllä sinä hullumpi olet, joka otat sinua
kaksikymmentä vuotta nuoremman miehen. Niin, mene sinä", huusi hän
poismenevän Karin jälkeen. "Nyt saat istua lihomassa avarassa
tuvassasi, sinä, Marit kyllä voi orjaella ja tehdä työtä käsillänsä.
Hyvästi siis, Anders Bjaaland, voi hyvin ja tanssi lystikkäästi tänä
iltana, ole vaan varoillasi, ett'en minä riipu kuin lyijy sinun
kenkiesi anturoissa; älä luulekkaan että niin helposti eroitat itseäsi
minusta. Olen yöllä ahdistava rintaasi, päivällä olen laskeva kiviä
tiellesi ja astuessasi kynnyksen yli olet minuun kompastuva. Ei yhtään
auringon sädettä ole valaiseva huonettasi, sillä ulkopuolella seison
minä pimentämässä. Hei vaan, kyllä silloin tulet viettämään iloista
elämätä! Pilkkanauru on soiva korvissasi kun tahtoisit muistutella
jotain virren-nuottia, ja kirkossa istuessasi minä istun sun vieressä
ja kuiskaelen siitä miehestä, joka myi itsensä perkeleelle kahdesta
kiiltävästä hopeataalarista. Olet ehkä silloin silmälläsi etsivä
Marit'ia, vaan hänen silmänsä on oleva kuiva, hän on naurava sinulle,
hän on --"
Anders oli jo ladon toisella puolen, mutta hän oli viivystellen astunut
ylöspäin. Marit puhui niin kauan kuin Aders'ia näki, tuijoitti vielä
siihen suuntaan, mihin hän oli hävinnyt, ja istui sitten tien varrelle,
kasvot käsiin kätkettyinä.
Oli jotensakin pimeä kun Marit palasi. Kotona olivat häntä etsineet
noin tunnin aikaa, vaan eivät löytäneet. Rouva oli raivoissaan, hän
torui ja lähetti ihmisiä ulos etsimään tarkemmin; sillä oli sovitettu
niin, että seuran oli ehtiminen paimenmajalle vuoren kukkulalle ennen
yötä, jota varten jo oli tilattu yösijoja siellä edeltäkäsin. Ja tuossa
Marit sitten tuli ovesta sisään hiljaa ja tyynesti niinkuin ei mitään
olisi tapahtunut. Rouva katsoi häneen niinkuin puusta pudonneena, mutta
Marit meni vaan piisin luo ja rupesi siellä askaroimaan.
"Vai hän tulee viimeinkin, hän tahtoi arvattavasti että meidän piti
odottaa siksi kun hänen olisi mukava lähteä", sanoi rouva
pilkallisesti; "mutta, kyllä minä opetan sua sanomaan itseäsi kipeäksi
ja sitten juoksemaan tanssiin nuorten miesten jälkeen". Näin sanoen
juoksi hän Marit'ia vastaan, antaaksensa hänelle korvapuustin.
Marit huomasi sen, hän kääntyi äkkiä ja tarttui rouvan ranteesen niin
voimakkaasti, että rouva oli huutamaisillaan.
"Ette lyö", sanoi hän vaan ja katsoi terävästi rouvan silmiin. Rouva
vaaleni; hän ei ollut koskaan ennen nähnyt että Marit'illa oli noin
kylmä ja kova katsanto; hän vaikeni ja meni toiseen huoneesen.
Hetken kuluttua oli koko seura matkalla hevosineen päivineen eikä
sanaakaan enää haastettu siitä, mitä oli tapahtunut. Oli kuutamo, jotta
ei ollut vaarallista vaikka tulivatkin vähän myöhään paimenmajalle.
Marit kävi muitten jälessä, jalka asteli koneentapaisesti eteenpäin, ei
hän nähnyt vuoria eikä kukkuloita ja ennenkuin tiesikään olivat jo
perille tulleet. Hän sai sijansa lattialla, niinkuin muutkin, vaan ei
saanut unta silmiinsä koko yönä. Havaittuansa että kaikki hänen
ympärillänsä nukkuivat, hiipi hän hiljaa ovesta ulos ja jäi seisomaan
kiviportaille katselemaan. Kuu oli täysi ja valaisi vaalealla, kalman
kylmällä valollaan autiota avaraa vuoristoa ylt'ympäri. Hänen
jalkojensa juurella oli kanervikot, ja ilma oli niin kirkas että sopi
nähdä sekä kanervikot että kaikki ra'otkin kallioseinissä, ja samalla
se oli raitis ja keveä. Ei karjan kelloa kuulunut, ei virran kohinata
eikä lehden liikutusta. Kaikki seisoi täällä ikäänkuin kuunnellen
mahtavien vuorihuippujen läheisyydessä, jotka avaruudessa ylpeästi
nostivat valkoiset huippunsa taivasta kohti. Ne tiesivät ett'ei myrskyt
eikä pilvet voineet heitä siirtää pois niistä paikoista, mihin olivat
juurtuneet. Heidän ei tarvinnut rukoilla paikkaa eikä palvelusta
keltäkään, he olivat herroja alallansa eivätkä toista tarvinneet.
Suuren sinertävän sumuvaipan vetivät he ympärilleen kun yö kolkostui,
ja valkoiset päät loistivat kuutamossa. Marit istui alas portaille. Hän
mielestänsä vahvistui katsellessaan näin miehuullista ja suureellista.
Vasta kun rupesivat liikkumaan sisällä paimenmajassa, nousi hän ja meni
sisään. Hän tunsi silloin että oli istunut kauan, sillä koko hänen
ruumiinsa värisi.