Matit oli saanut palveluspaikan kihlakunnan-tuomarin luona, vaan tämä
herrasväki ei juuri ollut parasta laatua. Rouva ja tyttäret olivat niin
erinomaisen hienoja, ett'ei kukaan voinut tehdä heidän mielensä mukaan,
ja siten saatiin aina toria toisesta tai toisesta asiasta kun he
tulivat kyökkiin. Mutta vaikka Marit'illa siis ei ollut erittäin
hupaista, ei hän koko elin-aikanansa ennen ollut niin iloinen kuin nyt.
Hänen oli niin helppo olla, kun kaikki oli päättynyt eikä enää voinut
muuttua toisellaiseksi, että hän mielellään olisi laulanut koko päivän.
Hänen kasvonsa olivat kirkkaat ja ystävälliset ja hänestä tuntui kuin
hän voisi rakastaa kaikkia ihmisiä. _Hän_ ei vielä ollut ilmaantunut.
Hän usein silmäili metsään päin ja tietä myöten eikö ketään näkyisi
hänen kaltaista, mutta hän ei vielä koskaan ollut tullut näille
paikoille.
Eräänä päivänä kun Marit oli väen kanssa ulko-työssä, tuli eräs mies
kävellen tietä myöten. Hän oli puettu verkanuttuun ja nahkahousuihin ja
pieni lakki hänellä oli päässä. Hänellä oli piiska kädessä, ei muuta
mitään. Kun hän näki Marit'in kävelevän siinä harava kädessä, pysähtyi
hän ja katseli tyttöä. Hyppäsi sitten ojan yli ja nosti toisen jalkansa
aidan yli.
"Pitääkö mun uskoa silmiäni, Marit?" sanoi hän, "sinäkö olet?"
"Aivan niin", vastasi Marit, nojaten haravan varteen.
"Ja minä kun luulin sinun lähteneen".
"Ei, minä en ole lähtenyt", vastasi Marit.
"No, kaiketi tämä on tapahtunut sentähden, että meistä tulisi
pariskunta sitten?" sanoi mies, katsellen veitikkamaisesti tyttöä ja
lyöden säärtänsä piiskalla.
"Se ei taida olla niin varmaa", vastasi Marit ja rupesi heiniä
haravoimaan.
Mies hyppäsi aidan yli ja heittäysi pitkäkseen likelle häntä.
"Oikein todella", sanoi hän, "niin -- -- -- voit uskoa että olen
ostanut kauniin hevosen Balders'issa tänä vuonna -- sen vertaista et
ole koskaan nähnyt, sääret sillä on niinkuin raudasta valetut ja nahka
kuin silkkiä. Nyt olen matkalla hevosmarkkinoille". -- Ja mies leikki
piiskallaan.
"Vai niin", vastasi Marit.
"Ja sitten lähden Kristianiaan syksyllä -- minä myin kaksi ruskoa
Baardsen'ille siellä viime vuonna ja voitin summattomasti rahoja".
"Vai sinä voitit?" vastasi Marit, kuunnellen häntä henkeänsä vetämättä.
"Kahden vuoden päästä ai'on mennä naimiseen, näetkös, ja sinun
kanssasi, Marit".
"Vai niin".
"Niin tahdon, mitä sinä siihen sanot?" kysyi mies, nousi ja lätkytti
piiskalla.
"Oo -- ehk' ei olisi aivan mahdotointa", vastasi Marit ja katseli
häntä.
"Olkoon siis päätetty, kahden vuoden perästä minä tulen ja silloin
häitämme vietetään. Vaan nyt minun täytyy kiirehtiä pohjoiseen päin,
minun pitää olla tunturin toisella puolella k:lo 12". Ja mies antoi
Marit'ille kättä.
"Oletko nyt taas ulkona kuleksimassa, Anders?" huusi eräs ääni
tienvarrelta, ja siellä seisoi vanha kerjäläis-akka ja katseli heitä.
"Älä vaan usko häntä", huusi hän Marit'ille ja lähestyi; "hän kihlaa
yhden tytön joka paikassa, minne vaan tulee".
"Oletko sinä taas täällä, sinä pahan ilman lintu", huusi Anders
hänelle, "parempi olisi että tekisit jotain hyödyllistä kuin että
kuljet ruokaa varastamassa ihmisiltä".
"Älä sinä siitä murehdi, Anders hevoislanko", huusi ämmä takaisin; "et
sinä ainahan köyhdy killingeistä, jotka minulle annat. Mutta mitä puhun
on totta", sanoi hän nyykäyttäen päätänsä Marit'ille; "minä kun tunnen
tuon hulivilin, minä".
Marit katseli rakastettuansa kummallisella katseella.
"Et sinä suinkaan huoli hänen lörpötyksistään", sanoi mies ja puristi
tytön kättä; "tunnet kai vanhan Gunhild'in, hän kulkee täällä ympäri
puolihulluna. Tahdotko korjata luusi täältä", huusi hän akalle, joka
vielä seisoi samassa paikassa heitä katsomassa, "taikka saat maistaa
tätä keppiä". Hän nosti piiskan vartta akkaa vastaan. Tämä vetäytyi
pois.
"Jää hyvästi siis Marit", sanoi Anders, puristaen tytön kättä
toistamiseen -- "tiedät siis, kahden vuoden perästä". Näin sanoen meni
hän ja tervehti kädellään Marit'ia.
"Koska aiot palata, sinä hevois-varas", huusi akka hänelle.
Anders kääntyi mäellä.
"Oo -- ensikerran kun taas ristiäisiä toimeenpanet", huusi hän alas
vaimolle; sillä tunnettu oli seudulla että Gunhild kerran oli saanut
lapsen, vaikka oli naimatoin.
"Ha, ha" -- -- -- nauraa hohotti akka ja oikaisi itseänsä, "siinä
tapauksessa armahasi saa jotensakin kauan odottaa". -- Näin sanoen meni
hän tiehensä.
Marit seisoi kauan ajatuksissaan ja katseli miehen jälkeen; niin kauan
kuin Anders'ia vielä näkyi, ei harava heiniin koskenut. Marit oli nyt
nähnyt lemmittynsä, hänet, josta niin kauan oli uneksinut. Hän oli
tullut ja mennyt kuni tuulen puuska ja kuitenkin oli Marit tullut hänen
morsiamekseen; sillä semmoinenhan hänen tarkoituksensa oli. Ja nyt
Marit ei saisi häntä nähdä kahden vuoden kuluessa.
Kuinka eriskummallista kaikki oli. Koti, isä, äiti, Amerika, Tore,
kaikki oli niinkuin kuollutta ja poispyhitty hänen mielestänsä. Pian
kaksi vuotta kuluisi. Ja hän voisi vähitellen ruveta ompelemaan
kapiotansa, kutomaan sukkia ja panemaan ne kirstuun. Olihan aina hyvä
olla valmiina. Ja sitten hän tulisi jonakin päivänä häitä viettämään.
Marit tiesi että Anders ei osannut kirjoittaa, vaan Herra Jumala häntä
kaiketi suojelisi ja silloin tällöin joku matkustaja ehkä tulisi, joka
toisi häneltä terveisiä. Hän siis kyllä voisi odottaa niin kauan.
Kotona kartanossa eivät he voineet ymmärtää miksi Marit koko illan
käveli hymysuin, mutta Marit -- hän tiesi miksi.