Marit oli kotona taas ja oli ruvennut tavallisiin töihinsä. Hän oli
luullut että olisi parempi kun taas oli kotona, vaan ei hän koskaan
ollut kärsinyt niinkuin nyt. Hän luuli vahvistuvansa ja hän heikontui.
Tuo kylmä rauha, jonka oli saavuttanut istuessansa sinä yönä vuorella
polttavain ajatustensa kanssa, se raukesi nyt tyhjiin, kun hän oli
palannut kotiseudulleen. Tuolla _ulkona_ oli se paikka, missä olivat
toinen toistansa kohdanneet, ja se tie, missä hän oli seisonut. Täällä
sisällä oli kirstu morsiusvaatteineen, joita hän oli ommellut. Missä
hän kulki ja kävi, luki hän vaan _hänen_ nimeänsä joka paikassa --
Kaikki oli täynnä muistoja pienimmästä ruohonkorresta pienimpään
astiaan seinällä. Hän huomasi olleensa ja eläneensä tässä ainoassa
ajatuksessa kaksi pitkää vuotta; se ajatus oli häntä kantanut kaiken
vaivan ja kärsimyksen läpi, ja nyt -- kaikki oli muserrettu ja tyhjää.
Marit vaipui alas kirstun viereen ja purskahti itkuun semmoiseen, että
oli niinkuin se kestäisi ijankaikkisesti. Mitä oli hänen tehtävä ja
mihin mentävä? Täällä hänen oli mahdotoin olla ja elää, jossa haava
alinomaa revittiin uudestaan auki.
Tuomari oli kutsuttanut Marit'in luoksensa ja nuhdellut häntä siitä,
että hän oli käyttäynyt sopimattomasti. Miesten tuvassa oli Endre
kysynyt leipoiko hän häitä varten, koska oli jauhoissa nenän alta,
mutta Marit käänsi vaan kalpeet kasvonsa häntä vastaan eikä vastannut.
Ei täällä ollut ketään, joka olisi voinut puhua hänelle lohdutuksen
sanaa, vilvoittaa tuota polttavaa otsaa ja virvoittaa kuihtuvaa
sydäntä. Ei, tämä oli liikaa. Epätoivossaan meni Marit alas järvelle,
lopettaaksensa päivänsä siellä, mutta kuinka lienee ollutkaan, oli kuin
tuntematoin käsi olisi häntä pidättänyt eikä hän voinut muuta kuin
tuijoittaa synkkään syvyyteen.
Yöllä hän ei nukkunut, päivällä toivoi hän olevansa tuhat syltä maan
alla sill'aikaa kuin talon tyttäret lensivät tanssista tanssiin;
salista kuului soitantoa ja naurua alas Marit'in luo, joka istui
taistelemassa ajatustensa kanssa pienessä, kylmässä kamarissaan.
Miksi heidän oli niin hyvä ja hänen niin tuskallista? Miksi piti hänen
nähdä lasten iloista leikkiä nurmella ja muiden tekevän työtä, nukkuvan
rauhassa ja iloitsevan, sill'aikaa kuin hän ei saanut elää eikä kuolla?
Eräänä iltana toinen tyttäristä, se, joka oli kihloissa, tuli myöhään
kotiin jostakin iltaseurasta. Hänen sulhasensa häntä saattoi. He
seisoivat vähintäin puolen tuntia kuiskailemassa ovella ennen kuin
erkanivat toisistaan, näytti kuin eivät olisi tahtoneet päästää toinen
toistansa. Kun pääovi oli suljettu meni neito hiljaa kyökin ikkunain
ohitse ja aikoi mennä takatietä sisään, mutta säpsähti aika lailla
nähdessään noiden kalpeain kasvojen katsovan ruudun kautta ulos. Kasvot
liikahtivat kun askeleita kuului. Se oli Marit. Hän meni ovea
aukaisemaan.
"Sinäkö Marit olet näin myöhään valveilla?" sanoi neito astuessaan
sisään. "Hyvä Jumala kuinka minua peloitit! Ethän vaan ole minua
odottanut?"
"Enpä juuri! mutta en saanut unta ja arvelin sentähden että oli paras
istua", vastasi Marit hiljaa.
"No, ota sitten kynttilä, niin voit auttaa minua vaatteiden
riisumisessa". Neito kävi edellä ja Marit jälessä kynttilän kanssa.
"Hyvä Jumala, mikä päivä meillä on ollut tänään, Marit!" sanoi neito
kun oli huoneessansa taas. "Etpä tiedä kuinka ihanaa on olla
kihloissa", lisäsi hän ja silmät loistivat. Hän oli istunut sängyn
laidalle ja Marit seisoi suorana ja kalpeana hänen edessänsä, kynttilä
kädessä.
"Sanotaan niin olevan", vastasi Marit, vaan ei katsantonsa mitään
ilmaissut.
"Etkö koskaan ole aikonut mennä kihloihin, Marit?" kysyi neito ja alkoi
riisua päältänsä osto-kiharat peilin edessä.
"En tiedä mitä se hyödyttäisi", kuuli hän saman syvän äänen lausuvan
takanansa.
"Jos voisin ymmärtää teitä talonpoikia", huudahti neito ja kääntyi
kummastellen. "En luule teillä olevan yhdenkään killingin arvosta
hellätuntoisuutta -- pidä vaari, sinä tiputat kuumaa talia päällesi!"
Marit vapisi niin että tulista talia tipahteli alas hänen kädellensä.
"Ei se tee mitään", sanoi hän, pyyhkäsi pois talin ja piteli kynttilää
kuin ennen.
"En, sillä he eivät koskaan kirjoita toisillensa eikä heitä koskaan
yhdessä nähdä, ja toinen on heille yhtä hyvä kuin toinenkin. Hyi, se on
inhoittavaa!" neito veti ylenkatseessaan hameen päältänsä pään yli.
"Mutta puhuivathan ihmiset, että sinulla oli joku, Marit? Kuinka sen
asian käy?"
"Arvattavasti se ei käy laatuun sitten", vastasi Marit samalla kylmällä
äänellä.
"Oi, sinä lasket vaan leikkiä", sanoi neito ja nauroi, "-- hyi, älä
toki tuijoita minuun tuolla lailla, näyttää kuin minä -- -- sillä sinun
täytyy kuulla että se on ihanata Marit. Niin, niin, odota vaan
huomiseksi, niin minä ripitän sinua. Ja nyt hyvää yötä, älä unohda
kynttilää, ja sitten -- kuule Marit! älä unohda herättää minua varhain
huomenna, niin olet kiltti. Oi, mikä päivä meillä on ollut tänään".
Ja neito vaipui unen helmaan ja näki suloista unta, mutta Marit kulki
liehuva kynttilä kädessä kylmän käytävän läpi.
Huomenna siis -- neito aikoi häntä ripittää. _Hänkö_ uskoisi itsensä
näille ihmisille, jotka eivät häntä ymmärtäneet, jotka eivät olleet
puhuneet hänelle ainoatakaan kehoittavaa sanaa siitä asti kuin hän
tänne tuli! Ei, ennen -- hän seisoi epäillen, hän kävi istumaan, nousi
uudestaan, mutta ei mitään rauhaa löytänyt. Tänne hänen oli mahdotoin
jäädä, -- ei minutiksikaan, ei hetkeksikään. Hän teki jyrkän päätöksen.
Hänen täytyi pois, kapineensa hän kyllä voi saada jälestäpäinkin. Hän
pani röijyn kiinni rinnalla, heitti huivin päähänsä, avasi varovasti
oven ja meni pois pimeässä yössä. Hänestä oli niinkuin hänellä ei olisi
ollut tunnetta rahtuakaan.
Marit kävi nopeasti tien yli, niin nopeasti kuin jalat vaan veivät
häntä. Hän oli käynyt itäistä tietä, vaikka ilman mitään tarkoitusta.
Hän tahtoi vaan mennä kauas, mitä kauemmas sitä parempi, mihinkä, hän
ei tietänyt. Viimein hän uupui ja uupui erään puun juurelle, minne kävi
lepäämään.
Vasta aamulla hän heräsi ja hieroi silmiänsä, kummastellen missä oli ja
muistellen kuinka oli tullut. Nyt hän muisti sen. Tiellä seisoi vanha
vaimo ja katsoa töllötti häneen.
Selässä akka kantoi risutakkaa, jonka oli metsässä koonnut. Hän jäi
ensin tielle tuijoittamaan Marit'iin, vaan sitten tuli hän lähemmäksi.
"Ei, Jumal' auttakoon! Eikö se ole tuomarin Marit?" sanoi hän, katsoa
tuijoitti ja pudisti päätänsä.
Marit ei ollut sitä kuulevinaan, eikä vastannut mitään.
"Onko hän nyt sinut hyljännyt", jatkoi akka ja tirkisti ihan Marit'in
kasvoihin, "ja sitten herrasihmiset ovat ajaneet sinut ulos? Ha -- ha
-- ha -- vaan enkö sitä jo sanonut?" Ja akka nauroi niin että vapisi ja
taputti Marit'ia olkapäälle. Sitten rupesi hän laulamaan:
"Ja mies tuo vaan lensi ilman muuta
Ja neitoselle hän tuppas' suuta,
Hän tuppasi kerran, tuppas' kaks,
Ei neitonen tullut pahemmaks".
"Niin -- niin -- kaikenlaista merellä tapahtuu, sanoi hyle, kun sitä
ammuttiin silmään, ja jos kovan sijan itsellensä valmistaa, niin saapi
maata sen mukaan. Vaan sentähden ei ole hirteen mentävä. Tänään minä,
huomenna sinä. Pyytölinnut eivät viisastu: ne lentävät pihlajamarjoja
syömään ja joutuvat joka vuosi pyydyksiin, ja turha olisi valittaa
siitä". Akka kävi ja jutteli itsekseen kunnes oli tiellä taas. "Tule
nyt", huusi hän Marit'ille, "niin saat ruokamurusen. Olet kaiketi
nälkäinen, arvaan minä, ja ehkä et ole hienompi nyt kuin että voit
istua Gunhild'in töllissä".
Marit nousi ja seurasi, vaan ei sanaakaan vastannut. Akka miellytti
Marit'ia samalla kuin hän kammoitti. Gunhild meni kappaleen matkaa
takaisin samaa tietä, jota myöten Marit oli tullut, kunnes seisahtui
erään kiviroukkion edessä, joka oli puoli-mädänneellä ovella
varustettu. Tämän oven rei'ät olivat huolellisesti savella ja
sammaleilla paikatut. Gunhild nosti ha'an ja meni sisään.
"Ole varoillas", sanoi akka Marit'ille, "kyllä saat kumartua, tämä
mökki ei ole tehty hienoja varten".
Hän heitti takansa nurkkaan ja rupesi käsiänsä hieromaan. "Niin, tässä
näet koko juhlasalin", jatkoi hän kun Marit katseli ympärillensä,
"suuri se ei ole, mutta se on hyvä. Tässä minä istun kuin rotta
lävessään ja nauran sekä papille että voudille ja kaikille muille
kissoille. Niin, totta tosiaan se saisi kärsälleen, joka pyrkisi tänne
nuolemaan". Akka nauroi taas ja rupesi laulamaan.
"Huh!" sanoi hän väristen, "täällä on vallan kylmää aamuhetkillä, mutta
meillä on hyvä ystävä". Näin sanoen otti hän povestansa taskumatin,
otti siitä suullisen ja ojensi pulloa Marit'ille. Marit pudisti
päätänsä. "Joutavia! Juo sinä vaan, ei se ole varastettua".
"En tahdo", vastasi Marit ja sysäsi pullon pois puoleltansa.
"No, no, tee kuinka tahdot, en minä aio pakoittaa ketään, joka
ylenkatsoo Jumalan hyviä lahjoja", sanoi hän ottaen vieläkin suullisen,
"se oli kelpo mies, joka viinan keksi; mutta nyt tahtovat senkin ryöstää
meiltä köyhiltä raukoilta. Minusta vallanpitäjät voisivat tehdä jotain
hyödyllisempää, kuin toimittaa viinaveroja ja tullia; eivät he
kuitenkaan saa meitä tapetuksi. Heidän pitäisi istua täällä minun
töllissäni jonakin kylmänä talvispäivänä, jotka nyt pitävät puheita
ryyppäämisestä ja pirun viettelyksistä -- huh, Jumal' auttakoon --
luulenpa että he kylläkin nöyrästi kiittäisivät viinapisarasta". Näin
puhuen pani Gunhild pienen padan tulelle. Marit oli nyt tilaisuudessa
katsoa ympärillensä. Huone oli pieni, yhtä pitkä kuin leveä. Kaksi
seinää oli kivistä rakettu ja rei'ät täytetyt sammaleilla ja
sahajauhoilla sekä ulkopuolella savella tiivistetyt. Kolmas seinä oli
yhtäläinen, sillä eroituksella vaan että oli ovi keskellä, mutta
neljäntenä seinänä oli paljas kallio, jota myöten vettä tipahteli
ehtimiseen, vaikka katto oli siihen kiinnitetty niin tivisti kuin
mahdollista oli ollut. Katoksi oli pantu muutamia hirsiä, lautoja ja
turpeita niiden päälle. Päivää näkyi ainoastaan savulävestä, joka oli
suolinahalla peitetty. Eräässä nurkassa oli oljista ja heinistä
valmistettu vuode, toisessa seisoi hiilihanko ja pata-ripustin riippui
katosta alas. Pieni puu-penkki seisoi lattialla, vaan se oli myöskin
ainoa huonekalu, paitsi lukotointa arkkua, joka seisoi vuoteen
vieressä.
Gunhild otti jotain mustaa eräästä paperista arkusta ja pani veteen,
jota jo kiehui.
"Nyt saat hyvää kahvia", sanoi hän, "niin, minä takaan että se maistaa
melkein yhtä hyvälle kuin tuomarin, mutta ei ihmettäkään, sillä
palavathan tuomarin polttopuut padan alla". Gunhild nauroi niin että
sai kyyneleitä silmiinsä. "Niin, jos hän tietäisi että minä käyn
nuuskimassa hänen metsissään, kyllä hän pian virkamahtiinsa hyppäisi
silloin. Ei tarvita muuta, kuin tuommoinen viatoin oksa", hän potkasi
lattialla olevaa puun-oksaa, "niin he nostavat semmoista melua, kuin
taivas ja maa olisivat hukassa, he haastavat oikeuteen, vaativat
korvausta, uhkaavat vankihuoneella ja kaikella pahalla; mutta minä olen
heidät pettävä, niin, totta tosiaan olen kun olenkin". Gunhild oli
ottanut kaksi astiaa esille, johon hän kaasi kahvin.
"Nyt Gunhild tahtoo tarjota sinulle mitä hänellä on, vaikk'et viimein
huolinut hänen neuvoistaan. Vaan enkö sitä sanonut? Enkö sitä jo
sanonut? Niin, roistoja he ovat kaikki -- ah kuinka se kahvitippa teki
hyvää -- roistoja he ovat. He ovat olevinansa piru tietää mitä herroja,
ja sitten heillä ei ole omaa paitaakaan. Kauniita kosioita tosiaankin!
Kun häitä on vietetty ei heillä ole vaateriepuakaan, mutta sitten vaimo
pannaan orjaelemaan. Voit olla tyytyväinen että kävi niinkuin kävi,
kyllä selkä olisi kyyristynyt ja silmät vetäytyneet jos olisit tullut
hänen vaimokseen".
Gunhild puhalsi kahviin, jotta hetken äänettömyys syntyi; Marit istui
vastapäätä, kuppi kädessä katsellen ja kuunnellen Gunhild'ia, joka
levitteli itseänsä takan vieressä.
"Juo nyt niin kauan kun se on lämmintä", sanoi Gunhild nyykäten
Marit'ille; "ei meistä eikä kahvista ole mihinkään kun lämmin on
poissa. Mutta mitä aioinkaan sanoa -- rahat jotain vaikuttavat muori,
rahat, sanon minä. Puhu taas niin paljon siitä, että Herra Jumala
johtaa meidän kohtalot niin tai näin -- -- ha -- ha -- kyllä kai! Niin
kuin ei Jumalalla olisi muuta virkaa kuin ajatella meitä matosia. Ei,
rikkaus maailmassa hallitsee. Miksi sinä luulet vallassäätyläisiä
pidettävän niin korkeassa arvossa? Ovatko meitä paremmat? Ei, totta
tosiaan, ei Jumalan maailmassa ole kurjempia olentoja kuin nuo 'hienot'
ihmiset, vaan kah! kuinka ovat olevinansa. Huomaapas vaan pappia.
Sunnuntaina hän tuomitsee ihmisiä kuumaan helvettiin ja puhuu kuinka
kaikki olemme veljeksiä, mutta kyllä saat hieroa jalkojasi matolla ja
kumartaa syvästi astuessasi hänen saliinsa. Ja uskallappas koskea hänen
kirsimarjojansa kesällä! Kyllä silloin sekä koirat että nimismiehet
hyppivät jälkeesi. Ei, rahoilla kaikki hallitaan ja hullu se on, joka
ei ota niitä kun ovat tarjona". Gunhild nousi ja kohensi valkeata
sauvallaan.
"Etkö luule että minäkin olisin voinut istua lakihuoneessa ja olla
kunnioitettu pitäjässä", sanoi hän hetken kuluttua, ojentaen itseänsä.
"Senpä luulisin, hän kosi sekä yksi että kaksi kertaa, ja minulla olisi
nyt voinut olla sekä kahdeksantoista että kaksikymmentä lehmää
tallissa, mutta silloin muka olin enemmän rakastunut Baard'iin. Ha --
ha -- niin, siitä tuli oivallinen loppu. Hän jätti sekä minut että
kakaran, kun vuohet hukkuivat syvyyksiin ja ainoa lehmäni kaatui. Minä
istuin sitten tyhjin käsin ja nimismies uhkasi vangita minua
riettauteni tähden, mutta sitä tuomiota eivät aikaan saaneet, kosk'ei
se ollut kuin ensimäinen lapseni. Sitten läksin pois kakaran kanssa,
sillä siinä tienoossa oli mahdotoin olla. Lapsi kuoli, Jumalan kiitos,
eikä sen tarvinnut kärsiä pahasta maineesta, mutta nälkää ei se
myöskään kärsinyt niin kauan kun orjaelin sen puolesta. Nyt istun tässä
komeassa huoneessa, pahaa kärsin suvella ja kylmää talvella ja saan
ottaa vastaan niitä leipäpalasia, joita ihmisten ovilla saan, ja minua
sanotaan Gunhild kerjäläis-akaksi. No niin, paljon maailmassa tapahtuu;
ja minä olen tämän hyvästi ansainnut tyhmyyteni tähden!"
Marit ei vastannut, mutta jotain muistui hänen mieleensä, hän näki
Tore'n edessänsä ja muisti hänen sanansa. Hän ei ollut muistanut Torea
ennen, mutta nyt hän muisti.
"Niin, hupsu se on, joka ei kartanoa ota kun saa", jatkoi Gunhild, otti
pienen piipun esille ja rupesi tupakoimaan. "Puhuvat niin paljon
rakkaudesta -- loruja kaikki! Se kestää ensimäisen vuoden ja sitten
sitä kulutetaan pois lasten synnyttämisessä, työssä ja kivuloisuudessa,
mutta talo seisoo. Ei ole hätää olla talon-omistajan vaimona! Ei hänen
tarvitse orjaella, ei vilua eikä nälkää kärsiä; hän istuu huoleti
lämpösessä tuvassaan sekä talvi- että kesä-aikana, hän voi kasvattaa
voimakkaita nuorukaisia, hän voi kustantaa sijaisia sotapalvelukseen
poikiensa edestä ja hankkia heille taitoa ja tietoa jos tahtoo. Paitsi
sitä hänen ei tarvitse mennä pois tieltä kun kaupunkilaisia kohtaa. Hän
voi haastaa oikeuteen hienoja ihmisiä jos mieli tekee, sillä hänellä on
varoja maksaa asianajajille". Gunhild'in silmät kiilsivät, kun hän tätä
ajatteli.
"Mutta kuinka sinun on käynyt oikeastaan, kuinka olet tänne tullut?"
aloitti Gunhild taas hetken perästä.
Marit kertoi muutamilla sanoilla kuinka kaikki oli tapahtunut. "Niin
enkö jo ole sitä sanonut, nuo hienot ihmiset ovat luodut ainoastaan
pahantekoja varten. Miksi eivät nyt voineet sinua pitää, ruokkia ja
olla ystävällisiä, tyttö parka, vaan sitä eivät tehneet! Ei, pois --
pois, se on tietty. Nyt kai tahtoisivat että tulisit kättä nuolemaan ja
anteeksi pyytämään, vaan hupsu olet, jos sen teet. Ei, me teemme heille
pienen kepposen, me molemmat; senverran työtä minä ainakin voin sulle
hankkia ett'ei sun tarvitse nälkää kärsiä. Täällä on eräs mies, täällä
likellä, joka tarvitsee piikaa, nyt kun hänen vaimonsa on kipeä. Et saa
muuta kuin ruokaa ja vaatteita siellä, mutta myöhemmin voit hankkia
itsellesi parempaa paikkaa; joka on nälkäinen, ei saa ruokia valita. Ja
sitten olet vapaa, voit käydä tuomarin rouvan rinnalla eikä hän uskalla
sua lyödä vaikka sormet kuinka syhyisivät. Niin, jos et ole väsynyt,
voimme mennä sinne kohta, niin saat vähän suurusta, sillä huomaan
ett'ei minulla ole leipäpalastakaan".