Oli mitä levottomin päivä.
Dimovilla oli kova päänsärky; hän ei juonut aamulla teetään, ei
mennyt sairaalaan, vaan makasi koko ajan työhuoneensa turkkilaisella
sohvalla.
Olga Ivanovna lähti tapansa mukaan yhden tienoissa Rjabovskin luo
näyttääkseen tälle uuden harjoitelmansa "nature morte" ja kysyäkseen,
miksei hän käynyt eilen tervehtimässä. Harjoitelma oli Olga
Ivanovnankin mielestä mitätön, mutta hän oli tehnyt sen vain siksi,
että olisi saanut aiheen käydä taiteilijan luona.
Hän astui Rjabovskin huoneustoon ovikelloa soittamatta, ja kun hän
eteisessä riisui kalosseja, kuuli hän hiljaista juoksua ja hameiden
kahinaa työhuoneesta, mutta rientäessään sisään hän näki vaan
vilahdukselta ruskean hameen liepeen katoavan suuren taulun taa, joka
oli jalustoineen peitetty mustalla vaatteella aina permantoon saakka.
Epäilemättä piiloutui joku nainen sinne. Kuinka usein olikaan Olga
Ivanovna itse ollut tuon taulun takana piilossa!
Rjabovski, joka näytti olevan hyvin hämillään, ojensi molemmat
kätensä tulijaa kohti, ikäänkuin olisi ihmetellyt tämän tuloa ja
sanoi väkinäisesti hymyillen:
-- Aa! Hauska tavata! No mitä uutta tiedätte kertoa?
Olga Ivanovnan silmät kyyneltyivät. Häntä hävetti, harmitti, eikä
hän olisi kokonaisesta miljoonasta tahtonut puhua sivullisen naisen,
kilpailijan ja valehtelijan kuullen, joka seisoi nyt taulun takana ja
irvisteli luultavasti vahingoniloisesti.
-- Toin teille erään harjoitelman, -- sanoi hän arasti hennolla
äänellä ja vapisevin huulin. -- Nature morte.
-- Kas vaan! Väriharjoitelma!... Taiteilija otti harjoitelman ja
katseli sitä mennen koneellisesti toiseen huoneeseen.
Olga Ivanovna seurasi häntä nöyrästi.
-- Nature morte... première sorte, -- jupisi taiteilija keksien
loppusointuja, -- escorte, fort, porte...
Työhuoneesta kuului hätäisiä askelia ja hameen kahinaa. Se oli
_hän_, joka meni. Olga Ivanovna olisi tahtonut huutaa lujasti,
iskeä taiteilijaa päähän jollakin raskaalla aseella ja mennä
matkoihinsa, mutta hän ei nähnyt kyynelten läpi mitään, oli aivan
ymmällään häpeästä eikä tuntenut enää olevansa Olga Ivanovna eikä
taiteilijatar, vaan pieni matelevainen...
-- Minua väsyttää... -- virkkoi taiteilija katsellen uupuneesti
harjoitelmaa ja ravistaen päätään karkottaakseen uneliaisuuttaan. --
Onhan tämä näköjään hauska, mutta tänään harjoitelma, viime vuonna
harjoitelma, kuukauden kuluttua harjoitelma... Eikö sellainen ala
ikävystyttää? Minä teidän sijassanne heittäisin kuvaamataiteet ja
alkaisin harrastaa soittoa tai jotakin muuta... Ettehän te mikään
taiteilijatar ole, vaan soittajatar... Mutta, tiedättekös, minä olen
kovin väsynyt. Käsken heti tuomaan teetä...
Hän poistui, ja Olga Ivanovna kuuli hänen puhuvan palvelijalleen.
Jotta ei olisi tarvinnut hyvästellä eikä selittää ja etenkin
välttääkseen itkua, riensi Olga Ivanovna eteiseen ennenkuin Rjabovski
palasi, pani kalossit jalkaansa ja kiiruhti kadulle. Siellä oli hänen
helpompi hengittää ja hän tunsi olevansa vapaa sekä Rjabovskista että
maalaustaiteessa, samoinkuin siitä raskaasta häpeästä, joka oli niin
kovasti häntä taiteilijan luona kiduttanut. Kaikki oli lopussa!
Hän ajoi ompelijattaren luo, sitten kuuluisan Barnayn luo, joka oli
edellisenä päivänä saapunut kaupunkiin, sitten musiikkikauppaan, ja
koko ajan hän ajatteli sitä, että kirjoittaisi Rjabovskille kylmän,
julman, itsetietoisen kirjeen ja matkustaisi keväällä tai kesällä
Dimovin kanssa Krimin niemelle vapautuakseen siellä täydellisesti
entisyydestä ja alkaakseen uuden elämän.
Palattuaan myöhään illalla kotiin, hän istuutui pukuaan muuttamatta
vierashuoneen pöydän ääreen kirjoittamaan kirjettä.
Rjabovski oli sanonut hänelle, ettei hän ollut mikään taiteilijatar,
mutta nyt kirjoitti Olga Ivanovna kostaakseen, että Rjabovski joka
vuosi maalasi yhtä ja samaa ja puhui joka päivä samoja asioita eikä
jaksanut enää kohota. Tahtoipa hän vielä kirjoittaa, että Rjabovski
sai suuresti kiittää hänen hyvää vaikutustaan, ja jos taiteilija
sattuikin vast'edes epäonnistumaan, johtui tämä siitä, että tuota
hyvää vaikutusta ovat lamauttaneet useat epäilyttävät, sentapaiset
henkilöt kuin se, joka tänään piiloutui taulun taa.
-- Olga! -- huusi Dimov työhuoneestaan ovea avaamatta.
-- Mitä tahdot?
-- Älä astu sisään... pysähdy ovelle... Näetkös, toissapäivänä
sairastuin tartunnan kautta kurkkumätään ja olen nyt hyvin huonoissa
voimissa. Lähetä heti Korosteljovia noutamaan.
Olga Ivanovna puhutteli miestään, kuten kaikkia tuttuja miehiä,
sukunimellä; miehensä ristimänimi Osip ei miellyttänyt häntä, se kun
mahdollisesti johti mieleen Osipin Gogolin "Revisorissa".
Mutta nyt hän huudahti:
-- Osip, eihän se ole totta?
-- Lähetä pian, olen sairas... -- vastasi Dimov oven takaa, ja Olga
kuuli, kuinka hän astui sohvan luo ja laskeutui sille lepäämään. --
Lähetä pian! -- sopersi kolea ääni.
"Mitä tämä on? -- ajatteli Olga Ivanovna kauhusta kangistuen. --
Sehän on vaarallista!"
Ja hän otti kynttilän, meni makuuhuoneeseensa ja alkoi harkita, mitä
tehdä. Sattumalta hän tuli katsoneeksi peilistä kuvaansa, joka näytti
kauhealta, inhottavalta: kasvot kalpeat, säikähtyneet, olkapäät
pystyssä, keltainen etumus sopimaton, hameessa kummallisia juovia...
Ja yht'äkkiä hän alkoi sanomattomasti sääliä Dimovia, tämän rajatonta
rakkautta, nuorta elämää ja vieläpä tuota hyljättyä vuodetta, jossa
hänen miehensä ei ollut enää pitkään aikaan nukkunut. Olga Ivanovna
muisteli miehensä hellää, sydämellistä hymyä, alkoi itkeä, katkerasti
ja kirjoitti Korosteljoville nöyrän kirjeen. Silloin oli kahden aika
yöllä.